Tämä teksti ei ole iloinen eikä onnellinen ja toivon, ettei kukaan joutuisi samaa kohtaamaan mitä minä olen joutunut kokemaan.
Saako siitä puhua, tuntuu itsestä niinkuin se olisi jokin kirosana. Ahdistaa aina, kun kuulee siitä puhuttavan. Voiko siitä puhua? Miksi pitäisi, mutta miksi se pitäisi salata. Onko se noloa, pitäisikö sitä hävetä? Nämä asiat pyörivät minun mielessä monesti. Silloin, kun tutustun uusiin ihmisiin. Voiko siitä kertoa ihmisille, onko se ihan okei. Ehkäpä moni tajuaisi minun käytäytymistä tietyissä tilanteissa paremmin, jos tietäisi minun taustastani.
Se oli ihan tavallinen kesä, olin vasta muuttanut omilleni asumaan. Olin tuolloin seitsemäntoista ja aika kova menemään. Miksi tuntemattoman kanssa ei voisi alkaa jutustelemaan ja päästää omaan asuntoon sisään, siinäpä vasta kysymys. Ennenkuin huomasinkaan, olin ihan sekaisin, humalassa ja ties missä. Eihän tuon ikäinen tyttö ajatellut, ettei olisi turvallista hengailla tuntemattoman kanssa. Olihan siitä kotona puhuttu, mutta minäkin olin nuorenpana semmoinen, että luotin sokeasti toisiin ihmisiin. Ennen kuin huomasinkaan olin jotenkin päätynyt tuon ihmisen kanssa ulos, jotenkin olin siinä tilanteessa että yritin pistää kaikilla voimilla vastaa. Kaikilla niillä voimilla joita minulla ei ollut. Sisimmässäni kamppailin ja kävin kovaa taistelua, mutta mihin minä olisin pystynyt? Muistan aina miltä se asfaltti tuntui kropan alla, miltä siellä haisi, kuinka hiljaista siellä oli. Olin aluksi vastannut hänen suudelmaan ja sen jälkeen pyysin lopettamaan. Ne kiellot kaikuivat kuuroille korville.
”Mikä tuo omituinen ulina on, tuleeko se minusta. Itken, kun en voi muutakaan.”
Jollakin tapaa mieli on sulkenut sen tapahtuman visusti mielestä. Muistan pätkiä sieltä täältä. Mielikuvat ovat aikaa myöten hämärtyneet mutta ne tunteet, mitä silloin tunsin, eivät ole koskaan lähteet pois ja ne aika ajoin aina palaavat. Se voi olla joku tietty tilanne, ääni tai haju, mikä laukaisee sen ahdistuksen minkä silloin tunsin. En aina edes itsekään osaa näitä tilanteita yhdistää. Totta kai se tunne on aikaa myöten helpottanut, mutta silti käyn koko loppuelämäni kamppailua.
Alkuun syyllistin itseäni kamalasti. Miksi ihmeessä päästin tuntemattoman asuntooni, miksi ihmeessä otin häneltä alkoholia? Miksi..? Loppujen lopuksi eihän se häntä oikeuttanut tekemään sitä minkä hän teki, minä olin vasta nuorityttö.
Suomessa oikeusprosessi on aika pitkä. Se kesti melkein neljä vuotta. Tuona aikana en pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan, miten olisin voinut kun asia roikkui koko ajan ilmassa. Se ei ole reilua, että nuo asiat joutui moneen kertaan käymään läpi eri ihmisen kanssa. Toki minulla asia eteni hovioikeuteen asti, mutta se oli vain hyvä minulle, kun raiskaajan tuomio piteni lopullisessa päätöksessä. Toihan se tuomio jonkinlaisen helpotuksen, mutta silti se on vain pari vuotta. Pari vuotta siitä minkä helvetin se ihminen pisti minut käymään läpi. Eihän se kuulosta millään tavalla reilulta eikä se sitä ole. Toivon, että se ihminen tuntisi kaikki minun tunteet, kaikki mitä minä joudun tuntemaan lopun elämäni. Kuka tekee sellaista?
Minä olin onnekas, jos niin voisi nyt sanoa. Todisteet olivat niin hyvät ettei siinä oikein ollut mitään epäselvää. Minun silloinen ystävä ilmoitti raiskauksesta hätäkeskukseen, kun hän oli löytänyt minut pihalta huutamasta apua. Raiskaaja oli yrittänyt tulla vielä sisälle meidän perässä, mutta joku ihana ohikulkija (mies) oli hätyytänyt hänet pois. Tästä ei juurikaan ole itsellä muistikuvia. Fyysisesti selvisin mustelmilla ympäri kehoa, isolla kuhmulla päässä, vääntyneellä nilkalla, muutamalla ruhjeella. Pahin kolhu tuli henkisesti.
 |
| Otin myöhemmin käteeni tatuoinnin, fenix. Voihan se olla vähän kliseinen, mutta itselle se kuvastaa sitä miten olen selviytynyt. |
Raiskauksen jälkeen kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän käski minua asettumaan raiskaajan asemaan ja pyytämään minua miettimään miltä hänestä tuntuu. Mitä jos hän ei tajunnut mitä teki, entä jos hänellä on paha olla? Se ei ollut reilua, minähän se uhri olin ja nytkö minun pitäisi sääliä raiskaajani? Millä tavalla sen olisi pitänyt minun oloa helpottaa. Toivon, että kukaan ei enää ikinä sano raiskatulle noin koska se ei todellakaan helpottanut minun oloa.
”Raiskaajalla voi olla yhtä paha olo kuin sinullakin nyt”
Totta vie se pahensi minun oloa, koska olen sitä luokkaa ihmisenä että aloin sääliä omaa raiskaajani. Jotenkin sen hoitajan kanssa puhuminen aiheutti sen, että säälin raiskaajaa. Ajattelun, että miksi minun tässä pitäisi tuntea huono oloa. Minun vikahan kaikki oli. No, siitä hoitajasta ei ollutkaan kauheasti apua. Juttelusta kyllä on ollut paljon apua, mutta ei hänen kanssaan.
Kävin tuolloin aika pohjalla ja siitä minulla on loppuelämäni muistona syvät arvet käsissä ja jaloissa. Silloin tuntui, etten ansaitse elää. Olen häpeäksi kaikille ja kuka tämmöisestä ihmisestä voisi tykätä. Olen ällöttävä. Joskus vieläkin nuo tunteet saattavat hypätä pintaan, vieläkin, seitsemän vuoden jälkeen.
Raiskaus on hirveä sana, syystäkin. Toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi sitä pilailussa. Minusta se on hirveän kuuloista, kun joku sanoo: ”tuo näyttää ihan raiskatulta” yms. Kuitenkin siitä pitäisi voida puhua, ei uhrin pitäisi tuntea siitä häpeää tai syyllisyyttä. Se on raskas taakka kantaa koko elämän ja helpommaksi salailu ei sitä tee. Se ei ole häpeä.
Tällä postauksella en hae sääliä, toivottavasti tästä olisi jollekin apua. Kaikki ei aina välttämättä ole sitä miltä päällisin puolin voi näyttää. Minä olen selvinnyt siitä, kävin melkoisen taistelun ja selvisin siitä vahvempana kuin koskaan. Vaikka joudunkin sitä koko elämäni mukana kantamaan. Isoin apua tuolloin oli perheestäni, tätin porukasta ja muutamasta ystävästäni. Ei tilanne heillekään helppo ollut ja moni ihmissuhde kärsikin tilanteesta. Silloin näki kuka on oikea ystävä ja kuka ei.
Lopullinen tuomio: törkeä raiskaus.
Minja Sinkkonen 