Niin lumoavaa luontoa ja tulevaisuuden mietteitä

Itsellä luonnossa liikkuminen rauhoittaa ja tuo hyvää mieltä. Sekin jäi tosi vähälle raskausaikana, kun piti ottaa aika rauhallisesti supistusten takia. Meea ei olisi millään malttanut olla masussa, onneksi kuitenkin pysyi siellä kuitenkin rv36+6 asti. Saa nähdä miten nyt pääsee kesällä retkeilemään. 

Riisitunturin talvisista maisemista. Tykkypuut ovat niin kauniita.

Katselen vanhoja kuvia puhelimesta ja tuli ihan hirveä hinku lähteä johonkin retkeilemään. Posiolla, mistä olen kotoisin, on ihan parhaat mahdollisuudet liikkua luonnossa ja siellä on niin lumoavia paikkoja. Riisitunturi ja korouoma ovat joka vuodenaikaan niin kauniita. Kesällä Livon rannat on kuin ulkomailla olisi. Ehdottomasti lomailun arvoinen paikka.

Kuva on otettu muutaman vuoden takaa korouomasta.

Nämä kuvat on otettu Livolta. Ensimmäinen on odotuskuva jossa odotan Meea ja toinen on monen vuoden takaa otettu kesäpäivänä. Toivottavasti pääsemme Livolle tänä kesänä.

Maalla kasvaneena luonto on semmoinen rauhoittava paikka, jossa on hyvä olla. Kalastus ja retkeily on ihan parasta, minusta ei varmasti pitemmän päälle olisi kaupunkiin asumaan. Lapsuuden kun on tottunut asumaan keskellä ei mitään. Nyt vanhempana sitä osaa arvostaa paremmin kuin silloin nuorena. Toivottavasti Meeastakin tulee kalatyttö ja käydään sitten paljon kalastamassa.

Ranualta muutaman vuoden takaa.

Haaveissa olisi muuttaa Posiolle joskus, mutta ihan Meea ajatellen olemme joutuneet miettimään muuttoa uusiksi. Olisiko siellä Meealle ohjelmaa ja vertaisia. Se on niin pieni paikka, vaikka kaunis onkin. Oulussa heti löytyisi vaikka minkänäköistä puuhaa Meealle. Toki mieli halajaa kovasti Posiolle. Onneksi ehdimme sitä vielä pohdiskelemaan ja päätöksellä ei ole niin kiire.

Kukapa ei näissä maisemissa viihtyisi. Varmasti tulemme Meeankin kanssa paljon näissä maisemissa olemaan. Viihtyisitkö sinä?

Ihanaa vappua kaikille! ❤️

Kiinteiden maistelua ja unissaan nytkähtelyä

Tiistaina oli Meean kolme kuukautis-neuvolapäivä. Miten aika meneekin niin nopeaa, vaikka välillä tuntuu että se matelee. Meea on tosi jäntevä, jo teholta asti tätä on sanonut moni hoitaja ja lääkäri. Jospa tämä olisi hyvä merkki. Meea kyllä kannattelee jo niin hienosti päätän ja on kova potkimaan/heilumaan. Kun Meea on meidän esikoinen niin minulla ei ole mitään mihin verrata hänen kehitystä. Omalla painolla kuitenkin mennään ja hän saa kehittyä ihan omaan tahtiin. Ei ole kiire minnekään. ❤️

Meea on alkanut hirveästi hymyilemään ja höpötelläänkin jo jonkun verran, varsinkin hymynaamalle. Jännä nähdä alkaako hän vierastamaan muita, kun ei nyt päästä kylästelemään mihinkään. Joka päivä yritetään kuitenkin naamapuheluja soittaa isovanhempien kanssa.

Meea kävi isin kanssa kahdestaan neuvolassa. 

Meea painaa nyt 4920g ja pituutta on 54cm. Ei mitään huimaa kasvua ole tapahtunut, joten neuvolan ohjeista aloitimme keskiviikkona kiinteiden syömisen. Tämä tukee osaltansa myös suunlihaksia ja nielemisrefleksiä. Meillä neiti ei suostu muualta syömään kuin rinnalta. Pullon kun ottaa suuhun, alkaa vain kauhea yökkiminen ja huuto. Eipä me sitä pulloa olla enää edes yritetty opettaa, kun toinen tykkää niin rinnalla olla.

Aloitimme kiinteiden maistelun perunasta jota sekoitimme vähän äidinmaidon joukkoon. Odotin kovaa yökkäilyä, mutta ei sitä yllätyksekseni tullut kuin muutaman kerran. Tämä viikko mennään siis perunalla ja ensi viikolla päästään maistelemaan porkkanaa. Saatiin myös ekat rokotukset ja niistä ei neidille tullut mitään, korkeintaan on ollut vähän unisempi.

Neuvolassa tuli myös puheeksi Meean nytkähdykset unissaan, niitä tulee välillä tosi paljon. Toisinaan taas ei ollenkaan. Toivotaan, että se olisi kuitenkin ihan normaalia. Niitä nyt kuitenkin seurataan kuukauden päähän seuraavaan neuvolalääkäriin asti ja jos ei ole helpottanut niin sitten aletaan tutkimaan niitä enemmän.

Mielessä pyörii jo epilepsia, varsinkin kun noilla liitännäissairauksilla niin kauheasti alkuraskaudessa peloteltiin. Tahdon kuitenkin uskoa, että huoli on ihan turha. Minä kun osaan stressata kaikesta mahdollisesta!

Meea nukkui aikasemmin päivällä vain sylissä, mutta nyt nukkuu jo muuallakin. Äitin pieni prinsessa kasvaa niin nopeaa. ❤️

Raiskaus, onko se ruma sana?

Tämä teksti ei ole iloinen eikä onnellinen ja toivon, ettei kukaan joutuisi samaa kohtaamaan mitä minä olen joutunut kokemaan.

Saako siitä puhua, tuntuu itsestä niinkuin se olisi jokin kirosana. Ahdistaa aina, kun kuulee siitä puhuttavan. Voiko siitä puhua? Miksi pitäisi, mutta miksi se pitäisi salata. Onko se noloa, pitäisikö sitä hävetä? Nämä asiat pyörivät minun mielessä monesti. Silloin, kun tutustun uusiin ihmisiin. Voiko siitä kertoa ihmisille, onko se ihan okei. Ehkäpä moni tajuaisi minun käytäytymistä tietyissä tilanteissa paremmin, jos tietäisi minun taustastani.

Se oli ihan tavallinen kesä, olin vasta muuttanut omilleni asumaan. Olin tuolloin seitsemäntoista ja aika kova menemään. Miksi tuntemattoman kanssa ei voisi alkaa jutustelemaan ja päästää omaan asuntoon sisään, siinäpä vasta kysymys. Ennenkuin huomasinkaan, olin ihan sekaisin, humalassa ja ties missä. Eihän tuon ikäinen tyttö ajatellut, ettei olisi turvallista hengailla tuntemattoman kanssa. Olihan siitä kotona puhuttu, mutta minäkin olin nuorenpana semmoinen, että luotin sokeasti toisiin ihmisiin. Ennen kuin huomasinkaan olin jotenkin päätynyt tuon ihmisen kanssa ulos, jotenkin olin siinä tilanteessa että yritin pistää kaikilla voimilla vastaa. Kaikilla niillä voimilla joita minulla ei ollut. Sisimmässäni kamppailin ja kävin kovaa taistelua, mutta mihin minä olisin pystynyt? Muistan aina miltä se asfaltti tuntui kropan alla, miltä siellä haisi, kuinka hiljaista siellä oli. Olin aluksi vastannut hänen suudelmaan ja sen jälkeen pyysin lopettamaan. Ne kiellot kaikuivat kuuroille korville.

”Mikä tuo omituinen ulina on, tuleeko se minusta. Itken, kun en voi muutakaan.” 

Jollakin tapaa mieli on sulkenut sen tapahtuman visusti mielestä. Muistan pätkiä sieltä täältä. Mielikuvat ovat aikaa myöten hämärtyneet mutta ne tunteet, mitä silloin tunsin, eivät ole koskaan lähteet pois ja ne aika ajoin aina palaavat. Se voi olla joku tietty tilanne, ääni tai haju, mikä laukaisee sen ahdistuksen minkä silloin tunsin. En aina edes itsekään osaa näitä tilanteita yhdistää. Totta kai se tunne on aikaa myöten helpottanut, mutta silti käyn koko loppuelämäni kamppailua.

Alkuun syyllistin itseäni kamalasti. Miksi ihmeessä päästin tuntemattoman asuntooni, miksi ihmeessä otin häneltä alkoholia? Miksi..? Loppujen lopuksi eihän se häntä oikeuttanut tekemään sitä minkä hän teki, minä olin vasta nuorityttö.

Suomessa oikeusprosessi on aika pitkä. Se kesti melkein neljä vuotta. Tuona aikana en pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan, miten olisin voinut kun asia roikkui koko ajan ilmassa. Se ei ole reilua, että nuo asiat joutui moneen kertaan käymään läpi eri ihmisen kanssa. Toki minulla asia eteni hovioikeuteen asti, mutta se oli vain hyvä minulle, kun raiskaajan tuomio piteni lopullisessa päätöksessä. Toihan se tuomio jonkinlaisen helpotuksen, mutta silti se on vain pari vuotta. Pari vuotta siitä minkä helvetin se ihminen pisti minut käymään läpi. Eihän se kuulosta millään tavalla reilulta eikä se sitä ole. Toivon, että se ihminen tuntisi kaikki minun tunteet, kaikki mitä minä joudun tuntemaan lopun elämäni. Kuka tekee sellaista?

Minä olin onnekas, jos niin voisi nyt sanoa. Todisteet olivat niin hyvät ettei siinä oikein ollut mitään epäselvää. Minun silloinen ystävä ilmoitti raiskauksesta hätäkeskukseen, kun hän oli löytänyt minut pihalta huutamasta apua. Raiskaaja oli yrittänyt tulla vielä sisälle meidän perässä, mutta joku ihana ohikulkija (mies) oli hätyytänyt hänet pois. Tästä ei juurikaan ole itsellä muistikuvia. Fyysisesti selvisin mustelmilla ympäri kehoa, isolla kuhmulla päässä, vääntyneellä nilkalla, muutamalla ruhjeella. Pahin kolhu tuli henkisesti.

Otin myöhemmin käteeni tatuoinnin, fenix. Voihan se olla vähän kliseinen, mutta itselle se kuvastaa sitä miten olen selviytynyt.

Raiskauksen jälkeen kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän käski minua asettumaan raiskaajan asemaan ja pyytämään minua miettimään miltä hänestä tuntuu. Mitä jos hän ei tajunnut mitä teki, entä jos hänellä on paha olla? Se ei ollut reilua, minähän se uhri olin ja nytkö minun pitäisi sääliä raiskaajani? Millä tavalla sen olisi pitänyt minun oloa helpottaa. Toivon, että kukaan ei enää ikinä sano raiskatulle noin koska se ei todellakaan helpottanut minun oloa.

Raiskaajalla voi olla yhtä paha olo kuin sinullakin nyt” 

Totta vie se pahensi minun oloa, koska olen sitä luokkaa ihmisenä että aloin sääliä omaa raiskaajani. Jotenkin sen hoitajan kanssa puhuminen aiheutti sen, että säälin raiskaajaa. Ajattelun, että miksi minun tässä pitäisi tuntea huono oloa. Minun vikahan kaikki oli. No, siitä hoitajasta ei ollutkaan kauheasti apua. Juttelusta kyllä on ollut paljon apua, mutta ei hänen kanssaan.

Kävin tuolloin aika pohjalla ja siitä minulla on loppuelämäni muistona syvät arvet käsissä ja jaloissa. Silloin tuntui, etten ansaitse elää. Olen häpeäksi kaikille ja kuka tämmöisestä ihmisestä voisi tykätä. Olen ällöttävä. Joskus vieläkin nuo tunteet saattavat hypätä pintaan, vieläkin, seitsemän vuoden jälkeen.

Raiskaus on hirveä sana, syystäkin. Toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi sitä pilailussa. Minusta se on hirveän kuuloista, kun joku sanoo: ”tuo näyttää ihan raiskatulta” yms. Kuitenkin siitä pitäisi voida puhua, ei uhrin pitäisi tuntea siitä häpeää tai syyllisyyttä. Se on raskas taakka kantaa koko elämän ja helpommaksi salailu ei sitä tee. Se ei ole häpeä.

Tällä postauksella en hae sääliä, toivottavasti tästä olisi jollekin apua. Kaikki ei aina välttämättä ole sitä miltä päällisin puolin voi näyttää. Minä olen selvinnyt siitä, kävin melkoisen taistelun ja selvisin siitä vahvempana kuin koskaan. Vaikka joudunkin sitä koko elämäni mukana kantamaan. Isoin apua tuolloin oli perheestäni, tätin porukasta ja muutamasta ystävästäni. Ei tilanne heillekään helppo ollut ja moni ihmissuhde kärsikin tilanteesta. Silloin näki kuka on oikea ystävä ja kuka ei.

Lopullinen tuomio: törkeä raiskaus.

21. heinäkuuta

Me ollaan Jerkun kanssa tunnettu toisemme jo 6.-luokalta asti. Samassa taksissa kuljettiin kouluun. Kuitenkin meidän rakkaustarina alkoi siitä, kun menin S-markettiin Posiolle harjoitteluun, jossa Jerkku oli silloin töissä.

Jerkku perehdytti minut kassalle ensimmäisenä päivänä. Minulla oli vaikea saada naama peruslukemille, kun koko ajan hymyilytti. Siitä se koko homma sitten lähtikin. Alkupäivät vain katsellessa toisiamme, posket punottaen. Ei tainnut se jäädä muiltakaan huomaamatta. Pyysin Jerkun käymään muutaman päivän päästä kylässä ja sille tielle sitä sitten jäätiin.

Meillä kaikki tapahtui aika nopeasti. Jerkku pääsi opiskelemaan sairaanhoitajaksi Kemiin ja minä päätin lähteä mukaan. Silloin taisi seurustelua olla takana viisi kuukautta, kun muutimme yhteen. Vuoden oltua yhdessä menimme kihloihin ja kihloista kolmen kuukauden päästä naimisiin.

Päivääkään en vaihtaisi pois siitä ajasta, kun olen saanut olla sinun kanssasi. 

Meidän häät oli vähän erikoisemmat. Päätimme pitää kihlajaiset 21.7.2018. Minä heitin vitsillä, että karataan naimisiin ja juhlitaan niitä siinä samalla. Emme kuitenkaan halunneet mennä naimisiin niin, että läheisemme eivät olisi pääseet mukaan. Siitä sitten saimme idean, että mennään kihlajaisissa yllätyksenä naimisiin. Meillä oli kolme kuukautta aikaa järjestää kaikki ja olihan se välissä aika haastavaa että sai kaiken ajoitettua oikein. Kuitenkin ihanat juhlat saimme järjestettyä vaikka silloin satoikin kaatamalla. Kirjaimellisesti taivas halkesi ja loppuyöstä teltassa oli melkein nilkkoihin asti vettä. Se muuten olikin sen kesän ainoa sadepäivä! Kaikilla oli siitä huolimatta tosi hauskaa.

Ensiksi söimme ja joimme kakkukahvit. Ihmisille oli sanottu, että lopussa on jotain ohjelmaa. Muutama olikin aavistellut, että voisiko kyseessä olla häät. No ei ihan pieleen mennyt ne arvaukset. Alkuun minulla oli päällä ihan tavallinen juhlapuku, vaihdoin sen ennen vihkimisestä luonnonvalkoiseen mekkoon. Kyllä meillä oli aika paljon rekvisiittaa mitä häissäkin on ja halusin ihan kunnon hääkimpun. Tilaisuus oli kuitenkin rento, niin kuin kuului ollakin.

”Ylin riemuni oot mitä toivoisin
Sä kun istut mun rinnallain
Olet kaikkeni aarteeni kallehin
Olet onneni unelmain” 

Minun kummisetä lauloi Romanssi- kappaleen samalla, kun kävelimme papin luokse telttaan. Meidät siis vihittiin ulkona teltassa. Se hetki ei olisi voinut olla yhtään täydellisempi. Sateen ropinakaan ei yhtään haitannut, se toi oman tunnelmansa. Häätanssi, tanssittiin Janne Raappana – Kaksi Onnellista tahtiin. ❤️

Ei me nähty tarvetta hidastella. Meillä kaikki toimi niin hyvin ja tiedettiin, että toinen on se ”oikea”. Miksi olisi pitänyt jarrutella. Ei tämä elämä niin pitkä ole ja minä en ainakaan myöhemmin olisi halunnut katua sitä minkä on jättänyt tekemättä. Se oli sopiva tahti meille ja en päivääkään ole katunut. Vuosi häistä eteenpäin minä odotinkin jo Meeaa. ❤️

”Sitoutua niin syvästi, 
että muuttuu pohjattomaksi.
Puristaa niin lujasti, 
että muuttuu rajattomasti. 
Rakastaa niin mielettömästi
ettei mikään enää 
ole vailla merkitystä.”

Aurinkoa ja makkaranpaistoa

Tänään on ollut kyllä tosi kiva päivä. Heti aamusta lähdettiin ulos ja käytiin pitkällä lenkillä meidän ystävän kanssa. Hän on myös yksi Meean kummeista.

Sovittiin siinä samalla, että mennään heidän pihalle paistamaan makkaraa. Muut paikat kun on niin täynnä ihmisiä, ettei sinne haluta sekaan mennä.

Piristi mahdottomasti, kun sai olla ystävien seurassa edes hetken.  Vähän jotain kivaa puuhaa näihin päiviin. Meeakin tykkää olla vaunuissa, eikä niissä itke mahaa niin kauheasti. Paitsi lopussa meinasi tulla vähän pahamieli. 

Kelikään ei olisi voinut olla yhtään parempi. Ihanaa, kun kesä on koko ajan lähempänä.

Meillä on muuten opittu hymyilemään oikein kunnolla. Meealla on kyllä niin ihana hymy, lämmittää sydäntä aina toisen hymyillessä. Meea tuo paljon iloa meidän elämää. ✨💛

Meidän elämää poikkeustilassa

Voin rehellisesti sanoa, että ainakaan mulle tää korona ei ole ollut mikään helppo juttu. Olin jo melkein koko raskausajan jumissa kotona, varsinkin loppuajan. Odotin niin paljon sitä että pääsen ulos, käymään kaupoilla ja tuohuamaan Meean kanssa. No ne suunnitelmat menikin kokonaan uusiksi korona takia. Minulla ainakin ahdistaa kauheasti ja pelottaa tämä tilanne.

Olemme asuneet nyt muutaman vuoden Kemissä ja aina, kun meillä on ollut vapaata, ollaan menty vanhempien luokse. Siellä meillä asuu paljon ystäviä. Nyt emme tietenkään voi mennä sinne ja harmittaa kamalasti.

Tuntuu välillä todella yksinäiseltä, vaikka on Jerkku ja Meea. Varsinkin, kun on aina tottunut siihen elämään ympärillä. Ehkä tämä on sitten hyvää aikaa opetella sitä perheenä oloa, ihan vaan kolmistaan.

Päivät on pitkiä varsinkin silloin, kun Jerkku on töissä. Tuntuu, ettei yksin osaa oikein tehdä mitään ja kun on saanut Meea nukahtamaan ja alkaa tekemään jotain, niin yleensä Meea herää. Onneksi pystyy vielä ulkoilemaan ja pääsee vähän tuulettamaan ajatuksia korona-uutisista. Tosin itsellä tulee luettua ehkä vähän liikaa, myönnetään.

Meidän päivät menee siis kotona ja ulkoilessa. Yritetään keksiä sisällä vähän jotain puuhaa. Tykkään virkata ja laittaa ruokaa. Tosin nekin on jäänyt Meean synnyttyä vähän vähemmälle. Pikku hiljaa on alkanut saada siitä arjesta kiinni ja ehtii jo jotain tekemään siinä välissä, kun Meea vihdoin nukahtaa eikä herää heti samantien.

Meealla peruuntui kaiken lisäksi lääkäri, fyssari ja puheterapeutti. Ei se sinänsä haittaisi, mutta se olisi ollut eka kerta fyssarilla ja puheterapeutilla. Olisi ollut mukava kuulla millä tavoin voidaan edistää Meean liikkumista ja kasvua, ettei se sitten jossain vaiheessa hidastu. Toivotaan, että uusi aika pystyttäisiin järjestämään nopeasti.

Toivon ja odotan kovasti, että tämä tilanne menisi pian ohi. Pääsisi siihen normaaliarkeen kiinni. Ennen kaikkea päästäisiin Jerkun kanssa käymään vanhempien luona ja näkemään taas ystäviä. Meeakin on vain kerran pieni ja olisi ihanaa saada olla mummulassa kylässä. Pidetään peukkuja, että kohta saataisiinkin olla. ❤

Isovanhempien suhtautuminen Down-vauvaan

Me ollaan ehkä todella onnekkaita, kun meillä on niin ihanat vanhemmat. Monella muulla ei välttämättä ole samanlaista tilannetta kuin meillä, eli saamme olla todella kiitollisia näin ihanista isovanhemmista Meealle. ❤

Kerroimme heti vanhemmillemme, että vauvalla on todettu Downin Syndrooma. He ottivat asian tosi hyvin vaikka itkuilta ei varmasti kukaan välttynyt. Molempien vanhemmat sanoivat, että ihana lapsi hän on siitä huolimatta ja yhtä odotettu.

He odottivatkin Meeaa tosi kovasti koko raskausajan. Molemmat mummut taisivatkin tuumata, että mitä väliä sillä on, onko vauvalla Downin Syndrooma vai ei, ja tottahan se on. 

Me ollaan tosi läheisiä vanhempien kanssa ja pystymme juttelemaan heille melkeinpä kaikesta. He ovat tukeneet meitä valtavasti läpi raskauden ja sen jälkeen, muutenkin tässä elämässä. Me päivitettiin heille koko ajan miten raskaus menee ja mitä tapahtuu. Kaikki yhdessä jännitettiin aina ultraan menoa ja toivottiin, että Meealla on kaikki hyvin. ❤

Me ollaan onnellisia ja kiitollisia meidän vanhemmista. Me tiedetään, että he ovat aina meidän tukena jos ja kun sitä tarvitaan.

Synnytys

Synnytys on varmasti yksi minun parhaimmista kokemuksista tässä elämässä. Usein saa lukea niitä tarinoita, kun kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Tämä ei kuitenkaan ole semmoinen kertomus.

Illalla olimme menossa mieheni Jerkun kanssa jo nukkumaan ja aloin ihmettelemään, kun Meea ei ollut liikkunut koko illan aikana. Siitä alkoikin sitten yritykset saada toinen liikkeelle. Kokeiltiin kylmän veden juontia, makean syöntiä ja liikkumista. Mikään niistä ei kuitenkaan auttanut. Minua supisteli noin 10 minuutin välein. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan sen enempää huolta, koska minua oli supistellut pitkin raskautta.

Lähdimme kuitenkin Kemin synnärille näytille ja siellä kätilö totesi, että supistusten takia vauva varmasti on liikkumatta, koska käyrillä kaikki oli hyvin. Kätilö antoi luvan nousta käyriltä. Silloin noustessa tuli kova kipu ja tunsin, kun housuni kastuivat. Hetken luulin jo, että pissasin housuun. Lapsiveteni kuitenkin menivät. Aloin itkemään hirveästi ja sanoin, etten halua synnyttää. Jerkku ja kätilö nauroivat yhdessä. Kätilö sanoi, ettei nyt oikein ole muita vaihtoehtoja. Etukäteen oli sovittu, että synnytän Oysissa, joten minut laitettiin sinne ambulanssilla. Matka meni hyvin ja supistuksia tuli 4min välein.

Perillä minut vietiin synnärille, jossa pääsin käyrille. Supistukset kuitenkin alkoivat tulemaan paljon hitaammin. Pääsin vähäksi aikaa synnytyssaliin ja sain tavata vielä pelkokätilön, koska pelkäsin synnytystä aivan kauheasti. Kävimme toiveeni läpi ja hän tsemppasi minua kovasti. Aamulla pääsimme osastolle odottamaan synnytyksen kulkua. Vuorokauden vietimme siellä ja sitten pääsimme takaisin synnytyssaliin.

Tuntui, ettei synnytys oikein lähde etenemään, että se jumittaa paikallaan. Meillä oli kuitenkin mieheni kanssa hauskaa synnytyssalissa eikä minua oikeastaan pelottanut ollenkaan.

 Minulla oli koko ajan turvallinen olo ja kätilöt olivat todella mukavia.

Sain muutaman kerran kipupiikin. Se teki olon hassuksi, mutta ei vienyt kipuja juurikaan pois. Eivät ne kivut silloin oikeastaan niin pahoja olleetkaan. Ainakin Jerkulla oli sen jälkeen hauskaa kuunnella minun höpötyksiä. Seuraavaksi minulle laitettiin kohdunkaulanpuudute. Sen laitto ei sattunut ollenkaan. Lähinnä se ääni säikäytti. Sain sen kolme kertaa ja se tehosi noin tunnin ajan.

Loppupuolella olin valvonut yli kaksi vuorokautta ja aloin olemaan todella väsynyt. Kätilö ehdotti, että nyt laitettaisiin epiduraali. En saanut kuitenkaan kivuilta nukuttua. Pakko kuitenkin sanoa, että eivät ne kivut silti sietämättömiä olleet. Niiden kanssa pärjäsi oikein hyvin. Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään. Vähän puudutteen laitto nipisti. Sitten, kun se alkoi tehota niin kivut hävisivät enkä tuntenut enää supistuksia. Voi että se oli ihanaa. Sain samantien nukuttua 5 tuntia. Samalla laitettiin oksitosiinitippa ja nesteet tippumaan. Oksitosiini ei kuitenkaan ollut yön aikana tehnyt mitään, joten se laitettiin aamulla nopemmalla vauhdilla tippumaan. Muutama tunti ja Meea oli maailmassa.

Kätilö kehotti minua käymään vessassa ja avuksi sain peräruiskeen. 20 minuuttia ähisin siellä ja olin kipeä. Huusin Jerkulle, että ei tule mitään. Koko ajan on hirveä paine, en saa mitään tulemaan. Itkin ja olin turhautunut. Jerkku pyysi kätilön paikalle ja hän sanoi, että laitetaan lisää epiduraalia. Ähisin sängyllä, että tuntuu kauhea paine. Sitten kätilö sanoi, että tarkistetaan tilanne. Olin ollut alle tunti sitten auki 5cm ja nyt kun kätilö katsoi tilannetta, olinkin kokonaan auki ja vauva oli jo tulossa. Olin ponnistanut vessassa vauvaa. Ei siis ihme, että oli kovaa paineen tunnetta!

Siitä sitten aloin ponnistamaan kyljellään, eikä se edes pahemmin sattunut. Tunsin vain painetta. 20 min ponnistin ilokaasun voimin. Kätilö oli todella ihana ja osasi ohjata hienosti. Koko ajan oli turvallinen olo, siinä oli kyllä kätilö oikealla alalla. Sitten viimeinen ponnistus ja sain Meean mahan päälle. Se oli ihan uskomatonta. En oikein itkultani meinannut saada sanaakaan suustani. Istukan tuloa en edes huomannut, epiduraali alkoi juuri ponnistuksen jälkeen taas vaikuttamaan. Onneksi se ei vaikuttanut aikasemmin niin tunsin milloin pitää ponnistaa.

Kaiken kaikkiaan meni 57h lapsivesien menosta, että sain oman aarteeni syliin ja pääsin ihmettelemään tuota uutta elämää.

Kaikin puolin minun synnytys meni hyvin ja se oli todella voimaannuttava kokemus. Ei ollenkaan pelottava, eikä hirveän kivulias. Tottakai minä ne supistukset tunsin ja olihan ne kipeitä, mutta ei niin kipeitä etteikö niistä olisi selvinnyt. Kätilöt suhtautuivat tosi lämpimästi erityislapsen syntymiseen, täydet pisteet siitä heille. En edes Meean syntyessä muistanut koko Downin Syndroomaa, hän oli minun kaunis lapseni ja täydellinen juuri noin. ❤️

Minä tein sen, pystyin siihen kaikista peloista huolimatta. Se oli aivan ihanaa ja kävelinkin heti synnytyksen jälkeen suihkuun. Seuraavana aamuna pääsin pois osastolta. Sanoinkin Jerkulle, että voisin lähteä synnyttämään heti uudestaan. 😉