”No mä teen nyt testin, tuskin se kuitenkaan on positiivinen”. Näin ajattelin sillon kun tein Meeasta ensimmäisen raskaustestin. En jotenkin osannut ollenkaan odottaa olevani raskaana. Olimme sopineet Jerkun kanssa että jos nyt ei tärppää niin aloitan e-pillerit muutamaksi kuukaudeksi, koska endometrioosikivut olivat niin kovat ja halusin niiden helpottavan edes hetkeksi. Oli ihan yllätys kun testi olikin positiivinen.
Heti ensimmäisillä viikoilla minulla oli alamahassa hirveää kipua ja pääsinkin sitten varhaisultraan katsomaan onko pienellä kaikki hyvin. Siellä näkyi pikkuinen sykkeineen. Kivut aiheutti iso endometrioosikysta munasarjan vieressä. Kaikki oli siis raskauden osalta hyvin. Pientä pahoinvointia oli noin kuukauden, en oikein saanut mitään alas ja öllötti koko ajan. Mitään ihmeellisiä mielihaluja minulla ei tainnut olla.
Tämä hauska tarina minun pitää kuitenkin väliin kertoa. Olimme Jerkun kanssa ajamassa vanhempien luota takaisin Kemiin ja matkalla autoon tuli ihana mustikan tuoksuinen lemahdus. Sanoin Jerkulle että voi miten ihana mustikan tuoksu. Jerkku katsoi minua hetken epäuskoisesti ja totesi: ”paska täällä haisee”. Ajoimme jonkun pellon ohi mikä oli vasta lannoitettu, ei ihan ollut mustikan tuoksu se. Kaikkea se raskaus sitten voi aiheuttaa, mutta on meillä aina hauskaa kun sitä muistellaan! 😂
 |
Rv 13 kävimme niskapoimu-ultrassa ja sen jälkeen saimme sikiöseulonnan tulokset. Trisomia 21 riskiluku oli 1:39, valitsimme NIPT-tutkimuksen. Odotimme tuloksia noin kaksi viikkoa ja vihdoin ne ilmestyivät omakantaan. Downin Syndrooma, se meidän pikkuisella vauvalla tulisi olemaan. Olen aikaisemmin kirjoittanut miltä tuntui saada tietää, että meidän vauvalla on Downin Syndrooma.
Niskapoimu-ultran jälkeen minulla alkoi supistelemaan ja siitä ne supistukset pikku hiljaa tihentyivät. Välillä ne olivat kivuttomia ja välillä tosi kipeitä. En oikein mitään pysynyt tekemään ilman, että ei olisi supistellut. Joskus noin rv20 tulivat liitoskivut mukaan kuvioon, ei niin ihanaa. Nukkuminen oli siitä asti tosi inhottavaa ja vaikeutui vain loppua kohden, koska yöllä piti ravata vessassa. Siinä ehti aina piristyä sen verran, että uni ei heti tullut uudestaan. Niistä kommenteista ”nuku nyt vielä, kun voit” ei ole mitään iloa, koska ei sitä pystynyt nukkumaan.
Rakenneultrassa huomattiin, ettei istukanvirtaukset ole ihan kohdallaan ja niitä alettiin seuraamaan tarkasti. Noin rv30 eteenpäin niitä seurattiin viikon-kahden välein. Käyrillä kävin pari kertaa viikossa ja se oli osaltaan aika stressaavaa. Seurasin koko ajan vauvan liikkeitä ja pelkäsin pahinta. Minulle sanottiin monesti, että älä stressaa. Siitä ei kuitenkaan ollut hyötyä, olenhan tunnetusti kova stressaamaan.
Loppuraskauden aikana, noin rv 30 eteenpäin, olin jo todella väsynyt. Liikuin vähän ja varmaan siitäkin syystä olin todella turvonnut. Joka paikka oli kipeä jalkoja myöten. Lisänä sain lopussa insuliinin käyttöön radin takia, sitä ehdin käyttämään muutaman viikon ennen synnytystä. Ruokavaliolla en saanut arvoja kuriin.
 |
Tämä oli näin raskausaika lyhyesti. Vaikka siitä onkin vasta vähän aikaa, on moni asia ehtinyt jo unohtua mielestä. Oikeastaan sinä hetkenä, kun Meea syntyi, ei muistanut enää synnytyskipua tai mitään muutakaan. Ei pahoinvointia, ei jatkuvia kipuja. Kaikki unohtui siihen täydelliseen hetkeen, kun sain lapseni viimein syliin. ❤️
Kyllä minä myös nautin raskaudesta, oli ihana tuntea ne ensiliikkeet ja potkut masussa. Iltaisin maatessa sängyssä silitin masua, mietin milloin tapaan tuon pienen ihmisen ja kuinka ihana se ensihetki tulee olemaan. Masun kasvua oli ihana seurata, se oli niin jännittävää aikaa. Palkinnoksi sainkin mitä ihanimman vauvan. Tuon pienen yhdellä ihanalla lisäkromosomilla, rakkauskromosomilla. ❤️
Minja Sinkkonen 