Kategoria: Yleinen

Synnyttäisin mieluummin kuin kestäisin näitä kipuja

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

No hei vaan, sieltähän ne aivan ihanat kuukautiset tuli endometrioosi-kipuineen. Ei ole ollut yhtään ikävä ja ehdin jo ajatella, että kivut ovat hellittäneet. Kahdet ekat menkat olivat pienesti kipeät ja todella niukat. No nämä viimeisimmät, voi jestas mikä kipu ja huono olo. Olin niin unelmoinut, että kivut loppuvat tai edes helpottuvat synnytyksen jälkeen. En sitten kuulunut niiden onnekkaiden joukkoon. Panadol ja Miranax menee maksimiannoksella, mutta eihän ne auta. Lämpötyyny on nyt kovassa käytössä. Tenslaite ei juurikaan auta. Panacod minulla on ollut ennen raskautta kivun hoitoon yhdessä Miranaxin kanssa, mutta eihän sitä nyt imettäessä voi tietenkään käyttää. Eikä sekään niitä kipuja ole koskaan kokonaan pois vienyt.

Lämmin ei auta kipuihin, mutta tekee ainakin olosta himpun verran mukavamman.

Kiirehdimmekin lapsenteossa endometrioosin takia. Ajattelimme, että jos viivyttelemme pitkään niin voi olla ettemme saa edes lasta. Toki muutenkin lapsen halusimme tosi kovasti. ❤️ Alkuraskauden aikana ultrassa endometrioosi oli jo levinnyt toiseen munasarjaan. Pelottaa välillä, että voimmeko saada toista lasta? Ehkä mietin jo turhaan ja eihän asioita kannata todellakaan stressata etukäteen. Olemme kuitenkin yhden lapsen saaneet ja kiitollisia siitä.

”Liikkuminen sattuu ja tuntuu siltä kuin jokin repisi sisuskaluja”

Hirveintä endometrioosin kanssa on se, kun ihmiset vähättelee sitä kipua mitä se aiheuttaa. Monesti oon kuullut että lähe lenkille, se helpottaa. No kun ei helpota. Itseasiassa se vain pahentaa sitä kipua, koska liikkuminen sattuu ja tuntuu siltä kuin jokin repisi sisuskaluja. Eihän monetkaan, kenellä ei ole kuukautiskipuja tai on niitä hyvin vähän, ymmärrä sitä kuinka kipeä se maha voi olla. Jatkuvaa jomotusta, repivää tunneta, polttelua ja särkyä. Olisin mieluummin synnyttämässä kuin kärsisin näistä kivuista, niin kipeitä ne menkkakrampit voivat pahimmillaan olla. Plus kaikki muut inhottavat vaivat mitä menkkojen aikana tulee. Paha olo, väsyttää, maha on sekaisin, joka paikkaa särkee ja pää on kipeä. Kipujen vähättely tuntuu todella pahalta, kun on kipeä jo muutenkin.

No joka tapauksessa en kuulunut niihin joilla kuukautiset jää tulematta imetyksen aikana. Toisaalta siitä ei ole haittaa, kun perheenlisäys on ollut lähiaikoina mielessä ja eihän se onnistu jos kierto ei palaudu. Silti olisin toivonut, että kivut olisivat helpottaneet. 😔

10 vuotiaana kuukautiseni alkoivat, 14 vuotta kovia kipuja kuukautisten aikana. Lapsesta asti joutunut makaamaan hiestä märkänä sängyssä sikiöasennossa kovissa kivuissa ja ajatellut, että kuolenko näihin kipuihin. Joskus on vähän helpompaa ja joskus ei vaan jaksaisi niitä kipuja. Ehkä ne kivut vielä joku päivä helpottavat, toivon niin ainakin kovasti. Helpolla endometrioosi ei ole minua ainakaan tähän asti päästänyt, mutta kivut voisivat olla vieläkin tästä pahempia. Edes jotain positiivista löytyy tästäkin.

Toivotaan, että nämä ovat pian ohi eikä kestäisi monta päivää!

”Endometrioosin suomenkielinen nimi on kohdun limakalvon sirottumatauti. Nimi kuvastaa sairautta: kohdun limakalvon kaltaista kudosta esiintyy kohdun ulkopuolella, tavallisesti vatsakalvon pinnalla pikkulantiossa, emättimen ja peräsuolen välissä tai munasarjojen pinnalla. Pesäkkeet aiheuttavat kudokseen kroonisen tulehdusreaktion.”

 Lähde: terveyskirjasto

Harkitsimmeko raskaudenkeskeytystä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Mä oon pohtinut tätä viime aikoina tosi paljon, kun on monessa paikassa tullut esille että miks ei tehty aborttia?

Rehellisesti sanottuna ei se käynyt mielessäkään, koska se ei vain ollut meille vaihtoehto. Toki jos vauvalla olisi ollut tilanne semmoinen, ettei elämään olisi ollut mitään edellytyksiä. Silloin oltaisiin jouduttu ehkä tekemään raskas päätös vaikka helppo sekään ei olisi ollut. Sitä kuvittelee, että se olisi helppo mutta mitä se on sitten todellisuudessa. Miten siihen pystyisi?

Me näimme, että Meea voi saada suhkot normaalin elämän tuettuna. Muutenkin minulle Downin Syndrooma on luonnollinen asia, en ole koskaan nähnyt sitä mitenkään kummallisena tai erikoisena. Lapsena sain kasvaa erilaisuuden parissa ja äidin serkulla on Downin Syndrooma, joten olen nähnyt lapsena jo läheltä mitä se on. Enhän minä edes lapsena osannut ajatella, että siinä olisi jotain erilaista. Miksi olisi edes pitänyt? Olen todella etuoikeutettu, kun olen saanut tutustua lapsena Down-ihmiseen. Kaikilla ei tähän ole mahdollisuutta ja olen kiitollinen, että olen itse saanut siihen tilaisuuden. Kuitenkin siis en itse nähnyt downia syyksi miksi en jatkaisi raskautta. Kuten olen sanonut, helppoa se ei silti todellakaan ollut ja kyllähän se silloin otti koville. Mielessä ei silti käynytkään keskeytys, emmekä ole hetkeäkään katuneet päätöstämme.

Kirjoittelen aika paljon omasta näkökulmasta, joten ajattelin kirjoittaa tähän pätkän myös Jerkun mietteistä. Miksi et halunnut aborttia? ”Ei kait siihen ollut mitään tarvetta. Eihän tuo oo nyt semmoinen asia minkä takia ainakaan minun näkökulmasta pitäisi tehdä abortti.” näin lyhyesti ja ytimekkäästi.

Olen onnellinen, että olimme Jerkun kanssa niin samalla aaltopituudella. Kaikilla ei välttämättä ole tilanne samanlainen ja se tekee siitä vielä haastavampaa. Kirjoittelinkin vain omasta kokemuksesta ja miten meillä meni. Minä en tai me emme tuomitse ketään ihmistä heidän päätöksistään ja kaikki tekee oman ratkaisun, kenelläkään tilanne ei varmasti ole helppo. Eikä se ollut meillekään, koska olihan asia pelottava ja tulevaisuus täynnä epätietoa. Eihän erityislapsen kanssa ole aina niin helppoa. Toisen kanssa voi olla haastavampaa kuin toisen, kukaan ei voi tietää kenen kohdalle mikäkin sattuu ja onkin hyvä miettiä omia voimavaroja. Emme mekään vielä tiedä kuinka paha Meean kehitysvamma on, mutta otamme sen vastaan mitä tulee.

Vaikka tunnenkin jo ennestään yhden down-ihmisen niin minulla oli ja on vieläkin hirveän paljon epätietoa. Todella paljon kysymyksiä joihin kukaan ammattilainen ei minulle osannut vastata. Aina vaan luettiin niitä samoja tilastoja, mutta ei tullut mitään konkreettista tietoa mitä olisin kaivannut. Miten siis vanhemmat, jotka saavat tietää odottavansa down-vauvaa, selviytyvät kun tietoa ei tule juuri mistään? Tai ylipäätään sitä tukea, kunnon tietoa asioista. Sitä olisin kaivannut, toki kyllä halusin tietää liitännäissairauksistakin mutta olisin kaivannut myös jotain muuta. Tietoa vauva-ajasta, elämästä, arjesta ja millaista se elämä, arki oikeasti on sen down-lapsen kanssa.

Nämä ovat siis minun kokemuksiani ja siinä tunnen jääneeni ilman tukea. Se harmittaa minua kauheasti, koska juuri silloin sillä hetkellä olisin kaivannut sitä tukea ja tietoa. Meillä meni muuten kuitenkin hyvin ja olemme sopeutuneet hyvin tähän elämän tilanteeseen. Meillä on todella ihana tytär. ❤️ Vielä ei tiedetä mitä tämä elämä meille tuo ja kuinka paljon tukea Meea oikeastaan tarvitsee tulevaisuudessa, mutta me menemme hetki kerrallaan. Tällä hetkellä meillä on hyvä olla ja nautimme vauva-ajasta tai ainakin yritän olla stressaamatta turhia. Mikä on kyllä vähän vaikeasti tehty, kun olen kova stressaamaan. Jerkku sitä sitten joutuu kuuntelemaan, olen muutenkin aika temperamenttinen. Liekköhän Meea perii sen äidiltään. 😂

Kuitenkin meille kaikki oli alusta asti selvää, Meea on ihminen ja halusimme antaa hänelle elämän. Hän oli päättänyt taistella tiensä elämään ja alkaa kasvamaan mahassani, halusin nähdä mitä tuo pieni rakas ihminen tuo meidän elämään. Haluan myös uskoa, että kaikella on tarkoituksena ja Meea oli tarkoitettu juuri meidän perheeseen.❤️

Haluan vielä sanoa että vaikka meille päätös oli helppo ymmärrän, että sitä se ei ole kaikille. Se on todella raskas tilanne ja silloin saa tuntea kaikkia tunteita. Päätös pitää tehdä silleen miten se itsestä parhaalta tuntuu, eikä saa rangaista itseään niistä tunteista mitä käy läpi. Itsekin koin melkoisen skaalan tunteita.

Meea tuhisee sängyssään enkä voisi olla yhtään onnellisempi siitä, että hän on täällä kanssamme. ❤️

Meidän reissu Vehmersalmella

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Meillä oli pieni viikonloppureissu Vehmersalmelle. Matkaan lähti minä, Jerkku, Meea ja anoppi. Siellä asuu Jerkun mummu ja ukki joiden luokse menimme kylään. Jerkun mummu ei ollut vielä nähnyt Meeaa ja kovasti tahtoi tämän tavata. Koronan takia emme olleet aikaisemmin käyneet siellä, nyt uskallettiin mennä kun tilanne on vähän rauhoittunut ja olimme karanteenissa täällä Posiolla. Mummu on siinä kunnossa ettei pysty enää itse matkustamaan minnekään, eikä hän päässyt ristiäisiin paikalle.

Väsynyt matkalainen

Matka sujui ihan hyvin ja Meea nukkui hyvin alkumatkan. Pari kertaa imetin Meeaa matkalla autossa, emme pysähtyneet huoltoasemille tai käyneet matkalla kaupassa. Meillä oli kaikki tarvittava matkassa ja pärjäsimme niillä hyvin.

Ekan kerran, kun kävin Jerkun kanssa Vehmersalmella, rakastuin paikkaan aivan hirveästi. Siellä on niin kaunista, että sinne voisi vaikka muuttaa. Ainahan saa haaveilla. Kaikki tutut ja perhe asuu kuitenkin täällä Lapissa, joten ehkä se vain haaveeksi jää.

Niin täydellinen ja rakkautta täynnä oleva kuva❤️

Reissu oli kaikin puolin ihana, jos ei lasketa Meean kohtausta. Mummu oli niin hyvillään, kun sai pitää Meeaa hetken sylissään ja Meea hymyili parasta hymyään.❤️ Onhan tuo nyt todella ihmeellistä nähdä ja pitää omaa lapsenlapsenlastaan sylissä ensimmäistä kertaa. Oli ihana nähdä kuinka hän ilahtui Meean näkemisestä. ❤️

Täydellinen hetki, kuvien julkaisuun on saatu lupa. ❤️

Ulkoiltiin paljon, kun kelitkin sen salli ja kyllähän se niissä maisemissa kelpaa. 😍 Meea vaan ei tahdo enää niin hyvin vaunuissa nukkua tai viihtyä ja meinasi muutamaankin otteeseen tulla paha mieli. Mikähän lie siihenkin tullut, kun alkuun meni niin mukavasti? Käytiin kotiinpaluupäivänä ajamassa Kuopion kautta ja katseltiin samalla vähän maisemia. Kuopio on ehdottomasti yksi lempikaupungeistani, niin kaunis paikka. Onhan tuommoinen lyhyt viikonloppu raskas matkustaa pienen vauvan kanssa ja kun puuhailtiinkin niin paljon. Ehdottomasti kuitenkin sen arvoinen. ❤️

Kyllä tämä korona-aika on raskasta kaikin puolin. Haluttaisi vain mennä ja tulla miten tahtoo, mutta eihän se tule nyt kysymykseen. Ehkä kesällä päästään jo kunnolla reissaamaan tai ainakin niin voi toivoa. Olin unelmoinut mökkireissuista ja sukulaisten luona lomailusta, varsinkin nyt kun on Meean ensimmäinen kesä.

Kuitenkin meidän reissu oli todella ihana ja olen iloinen, että pystyimme toteuttamaan sen. Kyllä se on vaan niin ihanaa nähdä, kun iso-mummu näkee lapsenlapsenlapsensa ensimmäistä kertaa, siinä ihan itselläkin sydän sulaa. ❤️ Ne hetket ovat todella arvokkaita meidän elämässä ja niitä pitäisi osata arvostaa enemmän. Joskus on hetkiä, kun ne kaikki ovat vain kaukaisia muistoja ja siksi ne hetket on todella ainutlaatuisia.  Muistetaan kaikki isovanhempia muulloinkin kuin nyt korona-aikana, ilman heitä ei meitäkään olisi tässä maailmassa. ❤️

Meean ensimmäinen kohtaus, epilepsiaa vai jotain muuta

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Meea on ihan vastasyntyneestä asti nytkähdellyt oudosti, sitä on kuitenkin vain jääty seurailemaan. Nyt viime päivinä nytkähtelyt on hieman lisääntynyt ja kaiken huippu oli ihan kunnon kohtaus mikä tuli.

Meillä oli oikein mukava päivä Vehmersalmella jonne teimme vauhtimutkan viikonlopuksi. Meea oli koko päivän nytkähdellyt ja illasta jo hieman tärisikin. Emme vielä sillon osanneet yhdistää näitä kahta asiaa, ajattelimme vain että soitetaan maanantaina neuvolaan.

Lähdin anopin kanssa katsomaan auringonlaskua muutaman kilometrin päähän ja mieheni jäi Meean kanssa sisälle. Ihmettelin, kun Jerkku soittaa ja mietin että mitä nyt on tapahtunut. Meealla on ollut kohtaus. Ensin vetänyt selän kippuralle ja laittanu silmät kiinni, sitten on alkanut kova tärinä. Kohtaus oli kestänyt noin 15 sekuntis ja sen jälkeen tärinä jäi vähän päälle. Lähdimme anopin kanssa hirveällä kiirellä takaisin ja olin aika paniikissa vaikka tiesin, että mitään hengenhätää ei tällä hetkellä ole. Säikäyttäähän semmoinen kuitenkin, kun ei tiedä mistä on kyse vaikka epilepsiaa itsekin heti mietin ja olen sitä pelännytkin, kun kuuluu yleisiin liitännäissairauksiin downeilla. Toki sehän voi tulla kenelle vain, kuka sen tietää?

Tulimme takaisin ja Meea silloin nytkähteli vielä hieman ja vähän tärisi. Se meni kuitenkin äkkiä ohi ja jäimme odottamaan ambulanssia. Tänne kun on ambulanssilla pitkä matka ja siinä meni noin 50min. Meea ehti jo rauhoittua ja palata omaksi itsekseen. Naureskeli vain ensihoitajille, toki silloinkin vielä nytkähteli mutta ei niin paljon.

Aikansa he katselivat, ottivat lämmön, hapetuksen ja verensokerin. Kaikki nuo olivat kunnossa. Kyllähän he vahvasti kallistuivat epilepsian puoleen, koska kaikki siihen viittaisi. Koronan takia ei lähdetty viemään päivystykseen, koska kuulemma siellä ei isompia tutkimuksia nyt alettaisi tekemään ja tilanne oli ehtinyt alkaa rauhoittumaan. Meea voi hyvin, eikä uutta kohtausta ollut näkyvissä. Toki jos uusi kohtaus olisi tullut niin heti soitto hätänumeroon ja päivystykseen. Meidän onneksi toista kohtausta ei näkynyt vaikkakin nytkähtelyjä oli taas hieman enemmän. Toki onhan nekin kohtauksia, pienempiä vain. Niistä ei kuulemma niin paljon haittaa ole jos ei tule ihan koko ajan.

Oli tosi kaunis auringonlasku, ehdittiin muutama kuva ottamaan.

Maanantaina soitamme heti neuvolaan, että saamme lähetteen tutkimuksiin ja selviää onko Meealla epilepsia. Toivottavasti ei ole, mutta onneksi siihenkin on hyvät lääkkeet ja sen kanssa sitten eletään. Pääasia, että Meea on täällä meidän kanssa. ❤️ Kyllä äiti säikähti, voi kauhea. Tälläistä se on olla äiti ja pelätä oman rakkaan puolesta. Ei meinannut yöllä saada nukutuksikaan, kun valvoi Meeaa ja pelkäsi uutta kohtausta.

Harmittaa, kun en ollut paikalla silloin, kun kohtaus alkoi. Tuli semmoiset huono äiti – fiilikset vaikka eihän sitä voi joka sekunti olla läsnä. Meea on niin rakas meille. ❤️ Onneksi Meea loppuillan naureskeli ja hymyili niin ihanasti, että kummasti mieli piristyi. Kyllähän semmosia hymyä voisi vaikka koko päivän tuijottaa. ❤️

Eiköhän kaikki käänny vielä parhain päin ja voihan se olla, että tämä kaikki jäi vain tuohon yhteen kohtaukseen. Kuka sen tietää, mutta jää nähtäväksi. Kaikesta kuitenkin selvitään, kun meillä on niin ihana tytär! ❤️

Imetyskin voi olla haastavaa tissihirmun kanssa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Aloin anopin kanssa miettimään kuinka paljon imetys oikein vie aikaa minun päivästä, hänkin yllättyi siitä tosi paljon. Istun tosi paljon Meeaa imettämässä päivän ajan ja tuntuu ettei välissä ehdi oikein tehdä mitään muuta. Jos aloitankin jotain, se luultavasti jää kesken. Pisin imetystauko meillä on päivällä, kun ollaan ulkona. Imettäessä joka paikkaa särkee, kun jokainen asento vie selän ja niskan jumiin. Mulla on vielä niin isot rinnat ja maidonnousu suurensi niitä vielä entisestäänkin. Pelkästään ne vetävät jo niskan jumiin.

Muutaman päivän ajan pistin ylös kuinka monta tuntia imetän päivässä. Yllätyin vähän itsekin ja minä en siis imetä ollenkaan yöllä, kun Meea nukkuu semmoiset yhdeksän tuntia. Alkuun yritettiin herättää Meeaa syömään yöllä, mutta ei siitä tullut mitää kun hän vain nukahti samantien uudestaan. Saatiin neuvolasta sitten lupa antaa Meean nukkua. Toki Meea luputtaa varmaan vähän turhaakin välissä rinnalla, mutta missään muualla hän ei silloin viihdy, kun haluaa rinnalle. Se on yhtä huutoa. Odotan vain taas tiheänimun kautta, kun istun aamusta iltaan imettämässä Meeaa. En oikeasti tee mitään muuta.

Monesti minut voi löytää päivällä sohvalta Meea rinnalta❤️
Perse puutuu ja niska on jumissa

Meea on noin kahdeksan tuntia päivässä rinnalla, kyllä siinä saa aika mukavasti istua ja olla ei niin mukavassa asennossa. En ihan tätä odottanut tai luulin ettei imetys vie niin paljon aikaa ja varmasti tämä on yksilöllistä. Meeakin, kun hakee paljon lohtua rinnalta. Siinä on niin turvallinen olla äidin lähellä. ❤️

Olen monesti lukenut siitä, kun sanotaan imetyksen olevan niin helppoa ja pulloilla syöttäminen niin työlästä, mutta on imetyksessäkin omat haasteensa. Meea ei syö mistään muualta kuin rinnasta. Pullo ei kelpaa vaikka mitä tekisi, ei erilaiset päät tai mikään auta. Hörppyyttäminen ei toimi, kun Meea puklaa vaan maidon ulos. Eli olen joka päivä kiinni Meeassa enkä voi lähteä mihinkään. Varmasti tämä on yksilöllistä, mutta meillä imetys ei ole niin helppoa ja joskus olen miettinytkin olisiko pulloilla syöttäminen ollut helpompaa. Nyt ei ole tarkoitus sanoa, että pullolla syöttäminen olisi helppoa, sitä en tarkoita. Vaan on se imettäminenkin joskus työlästä.

”Down-vauvat oppii tosi harvoin syömään rinnalta, siihen kannattaa valmistautua”

Monesta paikasta raskaus-aikana kuuli kuinka down-vauvat harvoin oppivat rinnalle ja niin vain Meea oppi, alkuhankaluuksien jälkeen.  Olen kuitenkin onnellinen, että Meea oppi rinnalle ja tykkään imetyksestä paljon. Joskus vain toivoisin vapaapäivää siitäkin tai edes yhtä vapaata imetyskertaa. Olen kuitenkin onnekas, kun voin imettää omaa lasta. Haluan vain tuoda tällä kirjoituksella esille sen, ettei sekään aina niin helppoa ole kun sitä niin hoetaan.

Meea on minun pikku tissihirmu❤️

Kuinka paljon sulla menee päivässä aikaa imetykseen? 

Ensimmäinen äitienpäivä down-vauvan äitinä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Minä olen äiti, siis ihan oikeasti äiti tuolle pienelle ihmisille joka minua tapittaa suurin silmin. Miten voikaan omaa lasta rakastaa näin paljon ja sitä tekisin mitä vain tuon pienen ihmisen puolesta. Joka aamu on ihana herätä ja ensimmäisenä näkee Meean hymyn, voiko nyt olla mitään parempaa tässä maailmassa.

Pelkäsin raskausaikana paljon sitä minkälaisen elämän Meea oikein saa ja kiusataanko Meeaa vanhempana. Alan nyt uskomaan, että Meea saa ihana elämän ja hänellä on paljon rakastavia ihmisiä elämässä. Niinkuin minä, Meean äiti ja suojelen tuota lasta viimeiseen saakka. Voihan olla, että Meeakin kohtaa ilkeitä ihmisiä elämänsä varrella, mutta kukapa ei. Niistäkin sitten selvitään yhdessä perheenä. Välillä vieläkin mietin mitä meistä puhutaan ja miten ihmiset meidät näkevät.

Meidän äitienpäivä ei mennyt ihan niinkuin suunnittelin. Olin väsynyt, Meea oli todella itkuinen mahan takia ja sai kipukouristuksia. Nämä siis rotarokotteen takia. Hirveä katsoa vierestä, kun toista oikeasti sattuu ja maitokaan ei meinaa millään maistua. Tärkein asia minulle kuitenkin on se, että olen äiti, saan olla äiti. Olen niin onnellinen tuosta lapsesta. Meea on niin täydellisen epätäydellinen. Voiko olla näin, että rakastan Meea jopa enemmän ja haluan suojella kaikelta pahalta. Downin Syndrooma, yksi kromosomi enemmän, rakkauskromosomi. Onko väärin sanoa, että se tekee ehkä meidän elämästä jännittävämmän ja suuren seikkailun. Odotan niin innolla kaikkea mitä tulee vastaan. Toki pelkäänkin ja jännitän tulevaisuutta joskus, mutta kukapa ei.

Haluaisin palata ajassa taaksepäin ja sanoa sille itselleni joka sai juuri kuulla Meeaan erityisyydestä, että älä itke. Sinä rakastut tuohon pieneen ihmiseen ensi silmäyksellä, etkä voi enää iroittaa katsettasi hänestä. Äidin rakkaus vyöryää yllesi ja kaikki on sillä hetkellä hyvin, kaikki on selvää. Tämä lapsi on ihmeellinen, niin suloinen ja niin viaton. Minä äitinä teen Meean elämästä parhaan mahdollisen minkä vain voin tehdä. Se hetki, kun sain Meea ensi kertaa syliin oli ihmeellinen. Siihen voi varmasti moni äiti samaistua. Onko tuo lapsi minun? Sitä tunneta ei voi sanoin kuvailla, on se niin ihmeellinen, kun saa oma lapsen ensi kertaa syliinsä. Sillon, kun Meea syntyi soi Ellinooran- hiljaisii heeroksii. Se sopi siihen hetkeen enemmän kuin täydellisesti.❤️

”Meissä on monta vuodenaikaa
Valo himmeä, tai ei lainkaan
Parkkipaikoiksi pilkottu kotimaa
Tääl on rakkautta enemmän kun sanotaan
Ja sankareita ilman kiitosta tai kunniaa”

Tiedän kyllä, että meidän elämä on varmasti välillä haastavaa. En elä missään pilvilinnoissa, mutta kaikki on sen arvoista. En ole päässyt elämässä tähänkään asti mitenkään helpolla joten en ole odottanut sen jatkossakaan olevan erityisen helppoa. Varmasti kohtaamme haasteita ja on huonoja päiviä, niinkuin on ollut tähänkin asti. Se on kuitenkin sitä elämää ja kaikki otetaan vastaan, ei aina välttämättä niin iloisesti.

Olen onnellinen, että Meea syntyi juuri meidän perheeseen koska me tullaan rakastamaan Meeaa niin paljon ja yritämme parhaamme tehdessään hänen elämästään hyvän. En ole täydellinen äiti ja aika monesti vertaan itseäni muihin äiteihin. Olen yrittänyt olla tekemättä sitä. Olen hyvä äiti sellaisena kuin olen, en välttämättä ole samanlainen kuin toiset mutta juuri omanlainen. Ei kenenkään tarvitse olla täydellinen, me kaikki ollaan hyviä äitejä juuri sellaisina kuin olemme ja teemme parhaamme. Eikä kaikkea tarvitse tehdä samallalailla, toisen lapselle sopii joku toinen ja toiselle toinen. Aina ei voi olla hyviä päiviä ja siitä ei tarvitse itseään rankaista, tehdään vain parhaamme. ❤️

Meidän matkasta tulee varmasti jännittävä, katsotaan mitä kaikkea Meea keksii meidän pään menoksi vanhempana. Kuinkahan äidillä tulee hermot kestämään.😂❤️

Sinulle Meea Äidiltä:

Rakastan sinua lapseni koko sydämestäni ja suojelen sinua ikuisesti. Olet meille vanhemmille täydellinen juuri tuollaisena kuin olet ja saat olla sellainen kuin itse haluat. Siihen me aiomme sinua rohkaista ja teemme sen sinulle selväksi. Hassutellaan, nauretaan, tehdään kaikkea sitä yhdessä ilman, että välitetään mitä muut ajattelee. 
Yksi kromosomi enemmän tekee sinusta ainutlaatuisen ja kauniin. Monella muulla sitä ei ole. Se on sinun ominaisuus ja voit kantaa sitä ylpeästi mukana, niinkuin kuuluukin. Minä kuljen rinnallasi ylpeänä äitinä, ylpeänä siitä että olen saanut noin kauniin tyttären. Olet kaunis juuri tuollaisenaan ja on etuoikeus olla sinun äitisi. Kiitos kun tulit juuri meidän perheeseemme ja valitsit juuri minut äidiksesi. En osannut odottaakaan, että saisin juuri sinut lapsekseni. Sinä Meea teet meidän perheestä kokonaisen. ❤️

Rakkaudella äiti.


Korona-aika, kun on niin helppo tuomita muita ihmisiä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Olen tässä mietiskellyt, kun olen lukenut noita netin keskustelupalostoja. ”Ihmiset ovat päässeet elämässä liian helpolla, kun ei jaksa muutamaa kuukautta olla kotona.”

No siis aloin miettimään esimerkiksi itseäni. Mulla itsellä on traumaattiset kokemukset raiskauksesta ja kiusaamisesta ja ne on jättäneet arpia. Seuraus niistä on ahdistus, mikä tulee helpostikin päälle kun joutuu vain kotona olemaan. Mietin, että olenko minä nyt päässyt liian helpolla tässä elämässä, kun en jaksaisi kotona olla sitä muutamaa kuukautta. No ehkä minä sitten olen, miten kukanenkin sen näkee, mutta helppo tilanne tämä ei missään nimessä ole kenellekään. Ei semmoisellekaan, joka nyt ei koe sitä kotia välillä ahdistavana paikkana.

”Välillä voitasiin jokainen astua toistemme saappaisiin hetkeksi ennenkuin tuomitsemme ketään.”

Tulee vain hirveän pahamieli välillä lukea näitä juttuja missä toiset ihmiset tuomitaan ilman, että tiedämme heidän elämästä mitään. Entä jos joku ihminen on joutunut perheväkivallan uhriksi joskus kotona ja koti on silloin ahdistava paikka, missä ei todellakaan ole helppo olla. Muutenkin tämä aika on tosi haastavaa ihmisille joilla on mielenterveysongelmia. Se on haastavaa kelle vaan vaikka ei olisi mitään ongelmia. Liian usein me tuomitsemme toisemme tietämättä toisen ihmisen elämästä yhtään mitään. Olen kyllä itsekin siihen joskus sortunut, en minä täydellinen ole. Nyt kuitenkin pitäisi vaan tsempata toisia eikä tuomita muita ihmisiä netissä tai missään muuallakaan, koska emme voi yhtään tietää kenenkään toisen tilanteesta. Yritän itsekin.

Toivotaan nyt kovasti, että tämä tilanne olisi pian ohi. Ei ketään ihmistä ole tarkoitettu olemaan kotona neljän seinän sisällä. Itselle se on ainakin hirveän vaikeaa, kun huonot ajatukset hiipii pikkuhiljaa takaraivoon. Kaipaa kovasti sitä läheisten seuraa ja tukea. Tässä tilanteessa ei ainakaan tule hyvä mieli lukea noita negatiivisia juttuja netistä ja helpompi varmaan itselle olisikin kun ei niitä lukisi. Eihän kukaan siihen pakota.

Me kaikki varmasti yritämme parhaamme tässä tilanteessa. Joillekin se paras on tavata vaikka niitä perheenjäseniä tai paria kaveria. Niinkuin itselle. Ymmärrän kyllä, että varmasti sekaan mahtuu niitäkin jotka eivät välitä yhtään siitä missä liikkuvat. Silti on hurjaa lähteä ketään tuomitsemaan. Toivotaan kuitenkin, että ihmiset tajuaisivat välttää niitä isoja kokoontumisia. Tässä nyt on varmasti monella ihmisellä jaksaminen vaakalaudalla, onhan tämä niin erikoinen tilanne.

Ihanaa kevättä sulle ja toivotaan, että pian päästään taas nauttimaan elämästä täysin siemauksin. ☀️❤️

Niin lumoavaa luontoa ja tulevaisuuden mietteitä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Itsellä luonnossa liikkuminen rauhoittaa ja tuo hyvää mieltä. Sekin jäi tosi vähälle raskausaikana, kun piti ottaa aika rauhallisesti supistusten takia. Meea ei olisi millään malttanut olla masussa, onneksi kuitenkin pysyi siellä kuitenkin rv36+6 asti. Saa nähdä miten nyt pääsee kesällä retkeilemään. 

Riisitunturin talvisista maisemista. Tykkypuut ovat niin kauniita.

Katselen vanhoja kuvia puhelimesta ja tuli ihan hirveä hinku lähteä johonkin retkeilemään. Posiolla, mistä olen kotoisin, on ihan parhaat mahdollisuudet liikkua luonnossa ja siellä on niin lumoavia paikkoja. Riisitunturi ja korouoma ovat joka vuodenaikaan niin kauniita. Kesällä Livon rannat on kuin ulkomailla olisi. Ehdottomasti lomailun arvoinen paikka.

Kuva on otettu muutaman vuoden takaa korouomasta.

Nämä kuvat on otettu Livolta. Ensimmäinen on odotuskuva jossa odotan Meea ja toinen on monen vuoden takaa otettu kesäpäivänä. Toivottavasti pääsemme Livolle tänä kesänä.

Maalla kasvaneena luonto on semmoinen rauhoittava paikka, jossa on hyvä olla. Kalastus ja retkeily on ihan parasta, minusta ei varmasti pitemmän päälle olisi kaupunkiin asumaan. Lapsuuden kun on tottunut asumaan keskellä ei mitään. Nyt vanhempana sitä osaa arvostaa paremmin kuin silloin nuorena. Toivottavasti Meeastakin tulee kalatyttö ja käydään sitten paljon kalastamassa.

Ranualta muutaman vuoden takaa.

Haaveissa olisi muuttaa Posiolle joskus, mutta ihan Meea ajatellen olemme joutuneet miettimään muuttoa uusiksi. Olisiko siellä Meealle ohjelmaa ja vertaisia. Se on niin pieni paikka, vaikka kaunis onkin. Oulussa heti löytyisi vaikka minkänäköistä puuhaa Meealle. Toki mieli halajaa kovasti Posiolle. Onneksi ehdimme sitä vielä pohdiskelemaan ja päätöksellä ei ole niin kiire.

Kukapa ei näissä maisemissa viihtyisi. Varmasti tulemme Meeankin kanssa paljon näissä maisemissa olemaan. Viihtyisitkö sinä?

Ihanaa vappua kaikille! ❤️

Kiinteiden maistelua ja unissaan nytkähtelyä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tiistaina oli Meean kolme kuukautis-neuvolapäivä. Miten aika meneekin niin nopeaa, vaikka välillä tuntuu että se matelee. Meea on tosi jäntevä, jo teholta asti tätä on sanonut moni hoitaja ja lääkäri. Jospa tämä olisi hyvä merkki. Meea kyllä kannattelee jo niin hienosti päätän ja on kova potkimaan/heilumaan. Kun Meea on meidän esikoinen niin minulla ei ole mitään mihin verrata hänen kehitystä. Omalla painolla kuitenkin mennään ja hän saa kehittyä ihan omaan tahtiin. Ei ole kiire minnekään. ❤️

Meea on alkanut hirveästi hymyilemään ja höpötelläänkin jo jonkun verran, varsinkin hymynaamalle. Jännä nähdä alkaako hän vierastamaan muita, kun ei nyt päästä kylästelemään mihinkään. Joka päivä yritetään kuitenkin naamapuheluja soittaa isovanhempien kanssa.

Meea kävi isin kanssa kahdestaan neuvolassa. 

Meea painaa nyt 4920g ja pituutta on 54cm. Ei mitään huimaa kasvua ole tapahtunut, joten neuvolan ohjeista aloitimme keskiviikkona kiinteiden syömisen. Tämä tukee osaltansa myös suunlihaksia ja nielemisrefleksiä. Meillä neiti ei suostu muualta syömään kuin rinnalta. Pullon kun ottaa suuhun, alkaa vain kauhea yökkiminen ja huuto. Eipä me sitä pulloa olla enää edes yritetty opettaa, kun toinen tykkää niin rinnalla olla.

Aloitimme kiinteiden maistelun perunasta jota sekoitimme vähän äidinmaidon joukkoon. Odotin kovaa yökkäilyä, mutta ei sitä yllätyksekseni tullut kuin muutaman kerran. Tämä viikko mennään siis perunalla ja ensi viikolla päästään maistelemaan porkkanaa. Saatiin myös ekat rokotukset ja niistä ei neidille tullut mitään, korkeintaan on ollut vähän unisempi.

Neuvolassa tuli myös puheeksi Meean nytkähdykset unissaan, niitä tulee välillä tosi paljon. Toisinaan taas ei ollenkaan. Toivotaan, että se olisi kuitenkin ihan normaalia. Niitä nyt kuitenkin seurataan kuukauden päähän seuraavaan neuvolalääkäriin asti ja jos ei ole helpottanut niin sitten aletaan tutkimaan niitä enemmän.

Mielessä pyörii jo epilepsia, varsinkin kun noilla liitännäissairauksilla niin kauheasti alkuraskaudessa peloteltiin. Tahdon kuitenkin uskoa, että huoli on ihan turha. Minä kun osaan stressata kaikesta mahdollisesta!

Meea nukkui aikasemmin päivällä vain sylissä, mutta nyt nukkuu jo muuallakin. Äitin pieni prinsessa kasvaa niin nopeaa. ❤️

Raiskaus, onko se ruma sana?

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tämä teksti ei ole iloinen eikä onnellinen ja toivon, ettei kukaan joutuisi samaa kohtaamaan mitä minä olen joutunut kokemaan.

Saako siitä puhua, tuntuu itsestä niinkuin se olisi jokin kirosana. Ahdistaa aina, kun kuulee siitä puhuttavan. Voiko siitä puhua? Miksi pitäisi, mutta miksi se pitäisi salata. Onko se noloa, pitäisikö sitä hävetä? Nämä asiat pyörivät minun mielessä monesti. Silloin, kun tutustun uusiin ihmisiin. Voiko siitä kertoa ihmisille, onko se ihan okei. Ehkäpä moni tajuaisi minun käytäytymistä tietyissä tilanteissa paremmin, jos tietäisi minun taustastani.

Se oli ihan tavallinen kesä, olin vasta muuttanut omilleni asumaan. Olin tuolloin seitsemäntoista ja aika kova menemään. Miksi tuntemattoman kanssa ei voisi alkaa jutustelemaan ja päästää omaan asuntoon sisään, siinäpä vasta kysymys. Ennenkuin huomasinkaan, olin ihan sekaisin, humalassa ja ties missä. Eihän tuon ikäinen tyttö ajatellut, ettei olisi turvallista hengailla tuntemattoman kanssa. Olihan siitä kotona puhuttu, mutta minäkin olin nuorenpana semmoinen, että luotin sokeasti toisiin ihmisiin. Ennen kuin huomasinkaan olin jotenkin päätynyt tuon ihmisen kanssa ulos, jotenkin olin siinä tilanteessa että yritin pistää kaikilla voimilla vastaa. Kaikilla niillä voimilla joita minulla ei ollut. Sisimmässäni kamppailin ja kävin kovaa taistelua, mutta mihin minä olisin pystynyt? Muistan aina miltä se asfaltti tuntui kropan alla, miltä siellä haisi, kuinka hiljaista siellä oli. Olin aluksi vastannut hänen suudelmaan ja sen jälkeen pyysin lopettamaan. Ne kiellot kaikuivat kuuroille korville.

”Mikä tuo omituinen ulina on, tuleeko se minusta. Itken, kun en voi muutakaan.” 

Jollakin tapaa mieli on sulkenut sen tapahtuman visusti mielestä. Muistan pätkiä sieltä täältä. Mielikuvat ovat aikaa myöten hämärtyneet mutta ne tunteet, mitä silloin tunsin, eivät ole koskaan lähteet pois ja ne aika ajoin aina palaavat. Se voi olla joku tietty tilanne, ääni tai haju, mikä laukaisee sen ahdistuksen minkä silloin tunsin. En aina edes itsekään osaa näitä tilanteita yhdistää. Totta kai se tunne on aikaa myöten helpottanut, mutta silti käyn koko loppuelämäni kamppailua.

Alkuun syyllistin itseäni kamalasti. Miksi ihmeessä päästin tuntemattoman asuntooni, miksi ihmeessä otin häneltä alkoholia? Miksi..? Loppujen lopuksi eihän se häntä oikeuttanut tekemään sitä minkä hän teki, minä olin vasta nuorityttö.

Suomessa oikeusprosessi on aika pitkä. Se kesti melkein neljä vuotta. Tuona aikana en pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan, miten olisin voinut kun asia roikkui koko ajan ilmassa. Se ei ole reilua, että nuo asiat joutui moneen kertaan käymään läpi eri ihmisen kanssa. Toki minulla asia eteni hovioikeuteen asti, mutta se oli vain hyvä minulle, kun raiskaajan tuomio piteni lopullisessa päätöksessä. Toihan se tuomio jonkinlaisen helpotuksen, mutta silti se on vain pari vuotta. Pari vuotta siitä minkä helvetin se ihminen pisti minut käymään läpi. Eihän se kuulosta millään tavalla reilulta eikä se sitä ole. Toivon, että se ihminen tuntisi kaikki minun tunteet, kaikki mitä minä joudun tuntemaan lopun elämäni. Kuka tekee sellaista?

Minä olin onnekas, jos niin voisi nyt sanoa. Todisteet olivat niin hyvät ettei siinä oikein ollut mitään epäselvää. Minun silloinen ystävä ilmoitti raiskauksesta hätäkeskukseen, kun hän oli löytänyt minut pihalta huutamasta apua. Raiskaaja oli yrittänyt tulla vielä sisälle meidän perässä, mutta joku ihana ohikulkija (mies) oli hätyytänyt hänet pois. Tästä ei juurikaan ole itsellä muistikuvia. Fyysisesti selvisin mustelmilla ympäri kehoa, isolla kuhmulla päässä, vääntyneellä nilkalla, muutamalla ruhjeella. Pahin kolhu tuli henkisesti.

Otin myöhemmin käteeni tatuoinnin, fenix. Voihan se olla vähän kliseinen, mutta itselle se kuvastaa sitä miten olen selviytynyt.

Raiskauksen jälkeen kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän käski minua asettumaan raiskaajan asemaan ja pyytämään minua miettimään miltä hänestä tuntuu. Mitä jos hän ei tajunnut mitä teki, entä jos hänellä on paha olla? Se ei ollut reilua, minähän se uhri olin ja nytkö minun pitäisi sääliä raiskaajani? Millä tavalla sen olisi pitänyt minun oloa helpottaa. Toivon, että kukaan ei enää ikinä sano raiskatulle noin koska se ei todellakaan helpottanut minun oloa.

”Raiskaajalla voi olla yhtä paha olo kuin sinullakin nyt” 

Totta vie se pahensi minun oloa, koska olen sitä luokkaa ihmisenä että aloin sääliä omaa raiskaajani. Jotenkin sen hoitajan kanssa puhuminen aiheutti sen, että säälin raiskaajaa. Ajattelun, että miksi minun tässä pitäisi tuntea huono oloa. Minun vikahan kaikki oli. No, siitä hoitajasta ei ollutkaan kauheasti apua. Juttelusta kyllä on ollut paljon apua, mutta ei hänen kanssaan.

Kävin tuolloin aika pohjalla ja siitä minulla on loppuelämäni muistona syvät arvet käsissä ja jaloissa. Silloin tuntui, etten ansaitse elää. Olen häpeäksi kaikille ja kuka tämmöisestä ihmisestä voisi tykätä. Olen ällöttävä. Joskus vieläkin nuo tunteet saattavat hypätä pintaan, vieläkin, seitsemän vuoden jälkeen.

Raiskaus on hirveä sana, syystäkin. Toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi sitä pilailussa. Minusta se on hirveän kuuloista, kun joku sanoo: ”tuo näyttää ihan raiskatulta” yms. Kuitenkin siitä pitäisi voida puhua, ei uhrin pitäisi tuntea siitä häpeää tai syyllisyyttä. Se on raskas taakka kantaa koko elämän ja helpommaksi salailu ei sitä tee. Se ei ole häpeä.

Tällä postauksella en hae sääliä, toivottavasti tästä olisi jollekin apua. Kaikki ei aina välttämättä ole sitä miltä päällisin puolin voi näyttää. Minä olen selvinnyt siitä, kävin melkoisen taistelun ja selvisin siitä vahvempana kuin koskaan. Vaikka joudunkin sitä koko elämäni mukana kantamaan. Isoin apua tuolloin oli perheestäni, tätin porukasta ja muutamasta ystävästäni. Ei tilanne heillekään helppo ollut ja moni ihmissuhde kärsikin tilanteesta. Silloin näki kuka on oikea ystävä ja kuka ei.

Lopullinen tuomio: törkeä raiskaus.