Mitä sitten kun heräät yhtenä päivänä ja ymmärrät olevasi masentunut ja todella ahdistunut? Minulle niin kävi ja pitkään meni ennenkuin sen itselle pystyi myöntämään, vai myöntääkö sitä todellisuudessa itselleen vieläkään. Kirjoitin tekstin tämän hetkisistä fiiliksistäni ja siitä millaista se minun arki tällä hetkellä oikeasti on. Elämä ei ole läheskään aina niin helppoa ja yksinkertaista, se on usein paljon muutakin. Teksti oli helppo kirjoittaa, mutta sen julkaiseminen on taas kaikkea muuta.
”Tuntuu että silloin olen huonompi ihminen kuin muut, olen heikko ja kerta kaikkiaan rikottu ihminen.”
Minulla lähti ahdistus ja masentuneisuus pikku hiljaa nousuun raskausaikana. Ensimmäisenä alkoi väsymys ja painajaiset, pikku hiljaa ahdistus alkoi salakavalasti lisääntyä. Ennenkuin sitä itse huomasikaan, niin se oli läsnä jokaisessa päivässä. En myöntänyt sitä pitkään aikaan, sitä on todella vaikea myöntää itselleen. Pikku hiljaa se oma persoona alkaa jäädä sen ahdistuksen alle ja eräänä päivänä katsoo peiliin eikä meinaa edes tunnistaa itseään, olenko tuossa minä. En tiedä kumpaa olen enemmän, ahdistunut vai masentunut, mutta sen tiedän että minua ahdistaa joka päivä. En aina edes itse ymmärrä mikä minua ahdistaa, ehkä siitä tunteesta olisi helpompi päästä eroon jos tietäisi mikä sen oikein aiheuttaa.
Painajaiset koskevat vanhaa traumaa joka minulla on takana, niitä unia tuntuu olevan vaikea käsitellä hereillä olessa. Onneksi ne ovat vähentyneet synnytyksen jälkeen, mutta edelleen niitä tulee.
Tuntuu että en osaa nykyään puhua ja omat vastaukset on luokkaa hyvin menee, joo, ehkä, varmaan ja en tiiä. Kyllähän minä tiedän mitä siellä oman pään sisällä liikkuu, mutta niiden asioiden sanominen ääneen ei ole niin helppoa. Tuntuu välillä että en pysty luottamaan keneenkään tarpeeksi sanoakseni niitä asioita ääneen. Oikeastaan minulla hävettää, minulla hävettää todella paljon. Enhän minä haluaisi olla masentunut tai ahdistunut. Kyllähän se elämä olisi todella helppoa ja yksinkertaista jos ei tarvisisi painia tämmöisten asioiden kanssa. Jos vaan voisi joku päivä päättää että nyt tämä on tässä, en ole enää masentunut enkä ahdistunut. Jos minä sanon ääneen ne asiat mitkä minua vaivaa, niin sitten niistä tulee niin todellisia. Tuntuu että silloin olen huonompi ihminen kuin muut, olen heikko ja kerta kaikkiaan rikottu ihminen.
Haluan olla normaali, mitä se sitten ikinä onkaan. Minun päässäni se on täydellinen Instagram feedi, täydellisine kuvineen, kaikki näyttää niin täydelliseltä, miksi omakin elämä ei näytä siltä? Enimmäkseen se näyttää väsyneeltä, rinkkinäiseltä, ahdistuneelta, kiukkuiselta, itkuiselta… Monesti selaan instagramia ja mietin miksi oma elämäni ei ole tuollaista, koska nekin kuvat mitä itse jaan, antavat vain pintaraapaisun siitä mitä se meidän arki todella on. Tällä hetkellä se on haastavaa ja tunnen suurimmaksi osaksi olevani yksin. Olen yksinäinen, kuka näitä minun tuntemuksia ja ajatuksia voisi oikeasti ymmärtää? Yritän puhua niistä mutta se on niin kovin vaikeaa ja en usko tulevani oikeasti ymmärretyksi. Minulla on ajatus että olen paljon huonompi kuin muut ihmiset, olen pohjasakkaa. En ole laiska ja oikeastaan eihän siihen ole mahdollisuutta kun on kaksi pientä lasta. Joskus on hetkiä kun romahdan sänkyyn, tuntuu että ei vaan pysty ja ahdistaa niin paljon että se jopa joskus lamaannuttaa. Tunnen olevani äärimmäisen huono ihminen, epätäydellinen. En ole korkeasti koulutettu, eikä meillä vielä ole omaa kotia ja tunnen siitä kovasti huonoa omaatuntoa.
Minun ajatukset ovat olleet välillä todella synkkiä. Olen kuitenkin käynyt juttelemassa niistä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja saanut niihin jonkun verran apua. Syön myös mielialalääkkeitä, tarvittaessa minulla on lääke myös ahdistukseen. Tällä hetkellä olo on aika toivoton ja ajatukset sekaisin. Olen ehkä hieman kateellinenkin niille kenen elämä vaikuttaa olevan niin helppoa, ehkä se ei sitä todellisuudessa ole. Eihän sitä kukaan voi tietää mitä toisen elämässä oikeasti tapahtuu. Haluaisin vain että elämä palaisi takaisin raiteilleen ja voisin työntää pahan olon ja ahdistuksen sivuun. Tiedän että ei se niin mene, ja yritän jostakin ammentaa voimia kamppailla tämän olon kanssa.
Se tuntuu siltä kuin joku puristaisi rintakehää ja on vaikea hengittää. Tuntuu siltä kuin itkua pitäisi pidätellä koko ajan. Nauran koska haluan peittää sen alle kyyneleet. Vitsailen koska peitän pahaa oloani niin. Hengitän koska on pakko, en siksi että haluaisin tehdä niin.
Eihän tämä elämä ole helppoa vaikka siitä kovasti semmoista yrittäisi tehdä, ainakaan minulla. Ja jos minä voisin, niin en olisi tällä hetkellä ahdistunut tai masentunut, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Tällä hetkellä minä kamppailen omaa taistelua oman pääni sisällä, jospa minä lopulta jäisin voitolle.
Minja Sinkkonen 