Synnytys

Synnytys on varmasti yksi minun parhaimmista kokemuksista tässä elämässä. Usein saa lukea niitä tarinoita, kun kaikki ei ole mennyt suunnitelmien mukaan. Tämä ei kuitenkaan ole semmoinen kertomus.

Illalla olimme menossa mieheni Jerkun kanssa jo nukkumaan ja aloin ihmettelemään, kun Meea ei ollut liikkunut koko illan aikana. Siitä alkoikin sitten yritykset saada toinen liikkeelle. Kokeiltiin kylmän veden juontia, makean syöntiä ja liikkumista. Mikään niistä ei kuitenkaan auttanut. Minua supisteli noin 10 minuutin välein. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan sen enempää huolta, koska minua oli supistellut pitkin raskautta.

Lähdimme kuitenkin Kemin synnärille näytille ja siellä kätilö totesi, että supistusten takia vauva varmasti on liikkumatta, koska käyrillä kaikki oli hyvin. Kätilö antoi luvan nousta käyriltä. Silloin noustessa tuli kova kipu ja tunsin, kun housuni kastuivat. Hetken luulin jo, että pissasin housuun. Lapsiveteni kuitenkin menivät. Aloin itkemään hirveästi ja sanoin, etten halua synnyttää. Jerkku ja kätilö nauroivat yhdessä. Kätilö sanoi, ettei nyt oikein ole muita vaihtoehtoja. Etukäteen oli sovittu, että synnytän Oysissa, joten minut laitettiin sinne ambulanssilla. Matka meni hyvin ja supistuksia tuli 4min välein.

Perillä minut vietiin synnärille, jossa pääsin käyrille. Supistukset kuitenkin alkoivat tulemaan paljon hitaammin. Pääsin vähäksi aikaa synnytyssaliin ja sain tavata vielä pelkokätilön, koska pelkäsin synnytystä aivan kauheasti. Kävimme toiveeni läpi ja hän tsemppasi minua kovasti. Aamulla pääsimme osastolle odottamaan synnytyksen kulkua. Vuorokauden vietimme siellä ja sitten pääsimme takaisin synnytyssaliin.

Tuntui, ettei synnytys oikein lähde etenemään, että se jumittaa paikallaan. Meillä oli kuitenkin mieheni kanssa hauskaa synnytyssalissa eikä minua oikeastaan pelottanut ollenkaan.

 Minulla oli koko ajan turvallinen olo ja kätilöt olivat todella mukavia.

Sain muutaman kerran kipupiikin. Se teki olon hassuksi, mutta ei vienyt kipuja juurikaan pois. Eivät ne kivut silloin oikeastaan niin pahoja olleetkaan. Ainakin Jerkulla oli sen jälkeen hauskaa kuunnella minun höpötyksiä. Seuraavaksi minulle laitettiin kohdunkaulanpuudute. Sen laitto ei sattunut ollenkaan. Lähinnä se ääni säikäytti. Sain sen kolme kertaa ja se tehosi noin tunnin ajan.

Loppupuolella olin valvonut yli kaksi vuorokautta ja aloin olemaan todella väsynyt. Kätilö ehdotti, että nyt laitettaisiin epiduraali. En saanut kuitenkaan kivuilta nukuttua. Pakko kuitenkin sanoa, että eivät ne kivut silti sietämättömiä olleet. Niiden kanssa pärjäsi oikein hyvin. Epiduraalin laitto ei sattunut yhtään. Vähän puudutteen laitto nipisti. Sitten, kun se alkoi tehota niin kivut hävisivät enkä tuntenut enää supistuksia. Voi että se oli ihanaa. Sain samantien nukuttua 5 tuntia. Samalla laitettiin oksitosiinitippa ja nesteet tippumaan. Oksitosiini ei kuitenkaan ollut yön aikana tehnyt mitään, joten se laitettiin aamulla nopemmalla vauhdilla tippumaan. Muutama tunti ja Meea oli maailmassa.

Kätilö kehotti minua käymään vessassa ja avuksi sain peräruiskeen. 20 minuuttia ähisin siellä ja olin kipeä. Huusin Jerkulle, että ei tule mitään. Koko ajan on hirveä paine, en saa mitään tulemaan. Itkin ja olin turhautunut. Jerkku pyysi kätilön paikalle ja hän sanoi, että laitetaan lisää epiduraalia. Ähisin sängyllä, että tuntuu kauhea paine. Sitten kätilö sanoi, että tarkistetaan tilanne. Olin ollut alle tunti sitten auki 5cm ja nyt kun kätilö katsoi tilannetta, olinkin kokonaan auki ja vauva oli jo tulossa. Olin ponnistanut vessassa vauvaa. Ei siis ihme, että oli kovaa paineen tunnetta!

Siitä sitten aloin ponnistamaan kyljellään, eikä se edes pahemmin sattunut. Tunsin vain painetta. 20 min ponnistin ilokaasun voimin. Kätilö oli todella ihana ja osasi ohjata hienosti. Koko ajan oli turvallinen olo, siinä oli kyllä kätilö oikealla alalla. Sitten viimeinen ponnistus ja sain Meean mahan päälle. Se oli ihan uskomatonta. En oikein itkultani meinannut saada sanaakaan suustani. Istukan tuloa en edes huomannut, epiduraali alkoi juuri ponnistuksen jälkeen taas vaikuttamaan. Onneksi se ei vaikuttanut aikasemmin niin tunsin milloin pitää ponnistaa.

Kaiken kaikkiaan meni 57h lapsivesien menosta, että sain oman aarteeni syliin ja pääsin ihmettelemään tuota uutta elämää.

Kaikin puolin minun synnytys meni hyvin ja se oli todella voimaannuttava kokemus. Ei ollenkaan pelottava, eikä hirveän kivulias. Tottakai minä ne supistukset tunsin ja olihan ne kipeitä, mutta ei niin kipeitä etteikö niistä olisi selvinnyt. Kätilöt suhtautuivat tosi lämpimästi erityislapsen syntymiseen, täydet pisteet siitä heille. En edes Meean syntyessä muistanut koko Downin Syndroomaa, hän oli minun kaunis lapseni ja täydellinen juuri noin. ❤️

Minä tein sen, pystyin siihen kaikista peloista huolimatta. Se oli aivan ihanaa ja kävelinkin heti synnytyksen jälkeen suihkuun. Seuraavana aamuna pääsin pois osastolta. Sanoinkin Jerkulle, että voisin lähteä synnyttämään heti uudestaan. 😉

Miltä tuntui saada tietää, että omalla lapsella on Downin Syndrooma

Ajatus vauvasta, jolla olisi Downin Syndrooma, oli jossain kaukaisuudessa. Kyllähän me sitä pohdimme alkuun jo, että mitä jos se sattuisi meidän kohdalle? Meille oli kuitenkin selvää, että lapsen pitäisimme. Minulla oli heti alku raskaudesta asti tunne, että jotain tässä raskaudessa on. Kaikki ei ehkä ole niinkuin pitäisi, en osaa selittää mutta oli semmoinen outo fiilis.

Sitten kun asia kohdalle tupsahti, ei se ollutkaan niin helppoa kuin oli ajatellut. Tuntui, kuin koko maailma olisi musertunut ja kysyin itseltäni, että miksi juuri minä. Mitä pahaa minä olen tehnyt, että tämän ansaitsen. Nyt tuntuu pahalta, että semmoista olen edes miettinyt. Se ajatus kuitenkin oli tosi ohi menevä, alku oli yhtä sekamelskaa.

Ekat kaksi viikkoa oli vaikeimmat. Tulevaisuus pelotti kauheasti ja mietin minkälaisen elämän minun lapsi voisi saada. Tunsin surua, ahdistusta, ja pelkoa. En rehellisesti sanottuna enää edes muista mitä kaikkea minä silloin tunsin. Siinä kävi niin paljon läpi erilaisia tuntemuksia. Samalla, kun vauvaryhmissä muut hehkuttivat kuinka he olivat saaneet ilmoituksen, että mitään ei ollut löytynyt NIPT-tutkimuksesta tai lapsivesinäytteestä, se teki tosi surulliseksi. Sehän on epäreilua ja vielä kehtaavat siitä mainostaa. Olin jollain tapaa todella kateellinen ja silloin vielä todella surullinen. Nekin tunteet vähän ajan päästä laantuivat. Tottakai toisilla on oikeus iloita terveestä lapsesta ja niin pitääkin.

Miksi minä en voisi iloita omasta lapsesta vaikka hänellä olisi Downin Syndrooma. Yhtälailla minäkin voin siitä iloita ja minulla on oikeus siihen.

Pääsimme heti juttelemaan perinnöllisyyslääkärille, kun saimme NIPT-tutkimuksen tuloksen. Se käynti oli oikeastaan aika turha. Mitään uutta tietoa siellä ei saanut liittyen Downin Syndrooman. Ainoastaan hirveä lista tuli liitännäissairauksista ja katsottiin jotain karttaa kromosomeista. Ei me niillä sillä hetkellä mitään tehty, toki oli kiva tietää mitä liitännäissairauksia on. Niitä vaan koko raskausajan painotettiin niin kovasti, että yksikin kerta olisi riittänyt. Niitä me pelkäsimme kaikista eniten ja ne liittännäissairaudet pyöri koko ajan mielessä. Mitä jos meidän lapsella olisi joku vakava sairaus ja me emme saisi häntä edes syliin asti. Sitä pelkäsimme silloin todella paljon. Kuitenkin melkein kaikki hoitajat ja lääkärit oli koko raskausajan mahtavia, vaikkakin enemmän tukea olisimme alkuun kaivanneet kun asiasta saimme tietää.

Pikku hiljaa ajatukset alkoivat muuttumaan ja suru alkoi väistymään tieltä. Meillä se kävi aika nopeaa, olimme innoissamme ja odotimme ihanaa lasta elämäämme. Kaikki se mitä tunsin, olivat ihan normaaleja tuntemuksia, jota moni muukin on meidän tilanteessa tuntenut. Tilalle tuli innostus, kohta synnyttäisin ihanan lapsen. Paljon auttoi, kun löysin somesta vertaistukea. Varsinkin ryhmän Downiaiset. Paljon apua sai myös siitä, kun jutteli perheenjäsenien ja ystävien kanssa.

Me olimme heti avoimia asian suhteen. Emme nähneet, että sitä pitäisi salailla. Ainakaan se ei olisi asiaa auttanut. Kaikki käsittelee asioita eri tavalla, mutta nämä asiat auttoivat meillä. Suurimmaksi osaksi vastaanotto, kun muille downista kerroimme oli positiivinen. Pari kertaa oli vähän vaivaannuttavia ja näki, että ihmisillä kävi sääliksi. En kuitenkaan odottanut mitään tiettyä reaktiota keneltäkään, olihan se vaikea ja monelle ihmiselle uusi tilanne. Miten sellaiseen pitäisi reakoida, ei sitä opeteta missään.

Olen iloinen, että saimme tietää asiasta jo odotusaikana. Silloin sen ehti käsitellä ja saimme nauttia loppuraskaudesta. Toki en stressiltä välttynyt siltikään. Olen sellainen ihminen joka löytää melkein kaikesta jotain stressinaihetta.

Löysin somesta tekstin, joka toi minulle paljon lohtua noina aikoina. Ajattelin silloin ja vielä tänäkin päivänä, että kaikella on ollut tarkoitus. Meealla oli tarkoitus tulla juuri tähän perheeseen, meidän oli tarkoitus tulla juuri hänen vanhemmikseen. Olen niin onnellinen, että näin kävi ja saamme viettää loppuelämän meidän rakkauskromosomin kanssa. Ymmärsimme odotusaikana että olemme saamassa todella ainutlaatuisen lapsen ja kaikki tunteet vaihtui ylpeydeksi, iloksi, hämmästykseksi kuinka ihana lapsen olemme saamassa. Rakkaus, sitä me tunsimme koko ajan, se ei hävinnyt missään vaiheessa mihinkään.

”Oletko koskaan IHMETELLYT, kuinka vammaisten lasten äidit valitaan?

Jostakin syystä kuvittelen Jumalan leijailevan maan päällä valikoiden lisääntymisvälikappaleita hyvin huolellisesti ja harkiten. Tarkkaillessaan Hän antaa enkeleilleen ohjeita tehdä merkintöjä suureen mustaan kirjaan.

”Aalto Kaija, poika, suojelupyhimykseksi Matteus.
Metsä Maria, tyttö, anna suojelupyhimykseksi vaikka Gerard. Hän on tottunut rienaamiseen.”

Lopuksi Hän sanoo enkelille erään nimen ja hymyilee:
”Anna hänelle vammainen lapsi”.
Enkeli on utelias:
”Miksi hänelle, Jumala? Hän on niin onnellinen.”
”Aivan niin,” Jumala hymyilee,
”voisinko antaa vammaisen lapsen sellaiselle äidille, joka ei osaa nauraa? Se olisi julmaa.”

”Mutta onko hänellä kärsivällisyyttä?” enkeli kysyy.
”En tahdo hänellä olevan liikaa kärsivällisyyttä, muuten hän hukkuu itsesääliin ja epätoivon mereen. Kunhan shokki ja paha mieli vaimenevat, hän kyllä selviytyy.

Katselin häntä tänään. Hänellä on juuri sellainen itsetunto ja itsenäisyys,
joka on niin harvinainen ja niin tarpeellinen äidille.
Katsohan, lapsella jonka hänelle annan, on oma maailmansa.
Hänen on saatava se elämään hänen maailmassaan, eikä se tule olemaan helppoa.”

”Mutta Herra, luulenpa ettei hän edes usko sinuun”.
Jumala hymyilee:” Ei haittaa, minä pystyn järjestämään sen. Hän on täydellinen. Hän on juuri sopivan itsekäs.”

Enkeli henkäisee:” Itsekäs, onko se hyvä puoli?”
Jumala nyökkää:” Ellei hän silloin tällöin osaa erota lapsestaan, hän ei tule koskaan selviytymään.”

”Tässä on nainen, jonka teen onnelliseksi vajavaisella lapsella,
hän ei vielä käsitä sitä, mutta tavallaan häntä tullaan kadehtimaan.
Hän ei koskaan pidä ainoatakaan puhuttua sanaa itsestään selvänä.
Hän ei koskaan pidä yhtäkään askelta tavallisena.

Kun hänen lapsensa ensimmäisen kerran sanoo ”Äiti”,
hän on ihmeen todistaja ja hän tietää sen.
Kun hän kuvailee sokealle lapselleen puuta tai auringonlaskua,
hän näkee sen niinkuin vain harvat ihmiset näkevät minun luomistöitäni.

Sallin hänen nähdä selvästi asiat,
jotka minä näen – annan hänen kohota niiden yläpuolelle.

Hän ei koskaan tule olemaan yksin,
minä olen hänen vierellänsä hänen elämänsä jokaisena päivänä yhtä varmasti,
kuin hän on tässä vierelläni, koska hän tekee minun työtäni.”

”Entäs hänen suojelupyhimyksensä?”,
enkeli kysyy heilutellen kynäänsäilmassa.

Jumala hymyilee: ”Peili riittää”.”

Vaikka en itse uskonnollinen ihminen olekaan, tämä yllä oleva teksti toi paljon lohtua tilanteeseen. Vieläkin tulevaisuus pelottaa, mutta hyvällä tavalla. Me kyllä selviydymme siitä yhdessä. Onhan meillä aivan ihana lapsi joka tuo meidän elämään todella paljon iloa ja rakkautta ❤️ Tulehan mukaan seuraamaan meidän matkaa tänne blogiin❤️

Meitä voi seurata myös instagramissa @rakkauskromosomi

Sinä olet rakas tyttäremme Meea et Downin syndrooma