Avainsana: vauva

Minun imetysmatka down-vauvan kanssa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Mulla on ollut tämä kirjoitus pitkään työn alla, jotenkin ei vain ole saanut aikaiseksi kirjoitettua tätä loppuun. Nyt on kuitenkin hyvä kirjoittaa, kun asiat ovat tuoreessa muistissa.

Meidän imetysmatka alkoi teholta, jossa oltiin tosiaan se kolme viikkoa. Ensimmäisen kerran Meea pääsi käymään rinnalla heti synnyttyään, hän kuitenkin väsähti äkkiä ja meni veltoksi. Siitä sitten alkoikin kolmen viikon teho-osastojakso. Meea kävi muutaman kerran teholla yrittämässä rinnalla oloa, hän kuitenkin väsähti todella nopeasti ja yleensä hapetusarvotkin tipahtivat. Se tuntui kurjalta, mutta pienellä ei kerta kaikkiaan ollut voimia vielä niin paljon että olisi jaksanut olla rinnalla.

Aloin pumppaamaan maitoa heti, kun pääsin synnytyssalista ja se oli tosi stressaavaa vielä kun oma vauva oli teholla. Sain sen kuitenkin onnistumaan vaikka alussa tuntui ettei tästä tule mitään. Itketti ja suretti, kun Meea oli teholla. Pidin hirveän vähän Meeaa ihokontaktissa teholla ollessa, olisiko se sitten auttanut maidon nousuun enemmän? En tiedä. Teholla ei oikein osannut olla oma itsensä ja avata suutaan, ”Hei saanko ottaa vauvan kenguruun?”. Eihän se niin vaikeaa olisi ollut. Meea kuitenkin pärjäsi melkein kokonaan minun maidolla ja olen siitä iloinen. Muutaman kerran sai luovutettua maitoa ja onneksi meillä Suomessa on sellainen mahdollisuus. Vaikka korvikekin on kyllä yhtä hyvä.

Meealla oli nenämahaletku vähän reilu kaksi viikkoa. Se otettiin pois testausmielessä ja sitä ei ikinä tarvinnut laittaa takaisin. Meea jaksoi hyvin syödä pullosta. Vaikka välillä meinasi siihenkin nukahtaa.

Meealla oli tosi hyvä imuote, siinä ei ollut missään vaiheessa mitään vikaa. Kuitenkin tehon hoitajien ohjeesta päädyin kokeilemaan rintakumia ja sillä onnistuikin imetys sen muutaman kerran teholla ollessa. Toki niidenkin imetyskertojen jälkeen Meealle piti antaa vielä maitoa pullosta, voimat eivät riittäneet koko aterian syöntiin rinnalta.

Kotona päästiin vähän paremmin asiaan. Itsekin pystyin rentoutumaan erilailla kuin teholla. Sain olla rauhassa vauvan kanssa, eikä kukaan ollut katsomassa. Paras asento meille löytyi imetystyynyn kanssa. Rintakumi oli meille pelastus, vaikka kyllä minulla ärsytti sitä alussa käyttää. Ostinkin niitä sitten monta, niin ei tarvinnut koko ajan olla yhtä etsimässä tai pesemässä. Nyt ymmärrän miten iso apu siitä meille oli, koska Meea ei ilman sitä jaksanut olla rinnalla ja väsähti nopeasti. Aluksi käytin Meean melkein aina rinnalla syömässä ja sitten annoin loput pullosta kun hän väsähti. Siitä se sitten lähti. Pikku hiljaa rinnallaoloaika pidentyi ja Meea jaksoikin imeä kaiken tarvitsemansa rinnalta.

Sitten kun olimme päässeet siihen, että Meea söi kaiken rinnalta, halusin eroon rintakumista. Alkuun yritin yösyöttöjä ilman kumia ja kerran se sitten onnistui. Välillä Meea saattoi syödä ilman kumia ja seuraavaksi ei suostunut syömään ilman sitä. Jossain vaiheessa se sitten jäi pois sitkeän yrityksen jälkeen. Yösyötöt oli meillä se paras tapa päästä eroon rintakumista, kun Meea oli väsynyt. Olin kyllä valmistautunut siihenkin, että imetän aina rintakumin kanssa.

Eli meillä oikeastaan alkoi imetys sujumaan, kun Meea sai kerättyä vähän voimia ja rintakumista oli iso apu. Stressaavaa kaikki oli alkuun ja ajattelin, ettei imetys varmaan ikinä tule onnistumaan. Meillä se sitten loppujen lopuksi onnistui, kovan työn tuloksena❤️

Haluan kuitenkin vielä sanoa, että itse otin liian kovan stressin siitä onnistuuko imetys. Korvikekin olisi ollut hyvä vaihtoehto, olisi voinut muutamat itkut jäädä itkettyä. Pääasiahan on, että lapsi saa ravinnon jostakin❤️

Sinä olet rakas tyttäremme Meea, et Downin syndrooma

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Se oli toukokuun loppua kun tein positiivisen raskaustestin, ilo ja riemu vyöryi pitkin kehoa suupieliin asti. Olen raskaana, minun sisällä kasvaa pieni ihminen, minusta tulee äiti. Olimme isäsi kanssa niin onnellisia sinusta, sinä muuttaisit meidän elämämme loppuiäksi. Varhaisultrassa pääsimme sinua moikkaamaan, kun äidillä oli ollut maha kipeä. Siellä sinä olit. Niin pieni, mutta siellä olit elämää täynnä. Pienen sydämen sykkiessä katsoimme isäsi kanssa toisiamme, siellä on meidän lapsemme.

Minä odotin sinua kovasti, en juuri muusta tiennytkään. Niskaturvotusultra lähestyi, pääsisin taas näkemään sinut siellä kasvamassa. En yöllä saanut juuri nukuttua, halusin vain päästä näkemään sinut uudestaan. Olin niin onnellinen, odotushuoneessa oli hiljaista, olin niin malttamaton. Vihdoin meidät kutsuttiin sisään, kävin makuulleni ja siellä sinä olit. Taisin muutaman kyyneleenkin tirauttaa, katsoin sinua ja mietin kuinka täydellinen oletkaan. Hetken päästä kätilö kertoi, ettei kaikki ehkä olekaan ihan kunnossa. En ymmärtänyt. Vasta kaikki oli hyvin, me olimme niin onnellisia. Miksi se vietiin niin nopeasti pois? Menimme kotiin odottamaan tuloksia ja kun lääkäri soitti sanoen, että sinulla voi olla Downin Syndrooma, en tiennyt miten reagoida. Hyvä ettei mitään vakavaa, mutta silti minua pelotti. Pelotti kaikki se mitä en tiennyt. Entä jos sinulla on joku vakava sairaus, entä jos sinä et jaksa olla täällä meidän kanssa, entä jos minä menettäisin sinut kokonaan. Pelkäsin tosi kovasti, me pelkäsimme, koska halusimme sinut niin kovasti.

Jäimme odottamaan NIPT-tutkimuksen tuloksia, ne olivat pitkät viikot. Pelkäsimme kovasti, mutta emme pelänneet sen takia, ettei me oltaisi rakastettu sinua. Voi, me rakastimme sinua niin paljon, että se teki kipeää. Pelkäsimme sinun puolesta, pelkäsimme menettävämme sinut ja se oli hirvein tunne ikinä. Meitä peloteltiin hurjilla liitännäissairauksilla, nettikin oli niitä pullollaan. Joten ei, me ei hävetty sinua. Kyse ei ollut siitä ettei me oltaisi haluttu sinua, me rakastimme sinua niin paljon etten sanoin voi sitä kertoa.

Testin tulos tuli vihdoin, luin sen Omakannasta. Downin Syndrooma. Itkin, koska minua pelotti. Soitin isällesi ja hän tuli koulusta kotiin. Itkimme yhdessä pitkään halaten. Sanoimme toisillemme, että meidän rakas lapsi sinä olet ja me teemme kaikkemme sinun eteesi, koska rakastamme sinua niin paljon, emmekä koskaan lakkaa rakastamasta. Olimme shokissa, hämillään, surullisia. Koimme paljon erilaisia tunteita. Se taisi olla tunteiden vuoristorata, me pelkäsimme niin paljon. Sitä ei kestänyt kauaa ja aloimme odottamaan sinua ihan malttamattomina.

Päivät vierivät, minä lepäilin kotona kovien supistusten kanssa toivoen, että maltat pysyä minun sydämen alla, turvassa loppuun asti. Siellä, missä minä pystyin suojelemaan sinua, tuntemaan sinun jokaisen liikkeen ja potkun. Silitin masua aina iltaisin nukkumaan mennessä ja juttelin isäsi kanssa sinulle. Sinä vastasit meille potkuilla, ne hetket on rakkaimpia muistoja.

Yksi ihana päivä sinä ilmoitit minulle, että olet tulossa, enkä minä edes tajunnut sitä. Ajattelin, että ne ovat supistuksia muiden joukossa. Sieltä sinä kuitenkin olit tulossa ja siitä se jännitys alkoi. Kaksi vuorokautta odotimme milloin sinä synnyt, pääsisimme tapaamaan sinut. Vihdoin synnytys lähti rytinällä sujumaan ja siinä sinä yhtäkkiä olit. Niin täydellisenä päästit ensimmäisen itkusi ja sinut laskettiin minun mahan päälle. Muistan sen kuin eilisen, olin niin onnellinen, etten tiennyt mitä sanoa. Toistin vain ”se on täydellinen”. Niin minä ajattelin, olet täydellinen meille. En ikinä ole tuntenut mitään vastaavaa, teit minusta äidin ja toit meidän elämään jotain suurta. Toit meille paljon rakkautta, toit meille elämää. Toit meille kyvyn nähdä maailman eri silmin, nähdä sen erilaisuuden eri tavalla ja kyvyn arvostaa sitä vielä enemmän. Sinä olet näyttänyt meille, ja monelle muulle, miten erilaisuus ei ole huono asia. Se on itseasiassa ihan mahtava asia ja jokainen ihminen saa olla juuri sellainen kuin on. Näin sen kuuluu mennä. Olet suurenmoinen, ainutlaatuinen, erityinen, kaunis, olet kaikkea mitä ikinä haluatkaan olla ja se me tullaan muille näyttämään. Jos sinä haluat ammattilaulajaksi, niin silloin me tavoitellaan unelmia. Jos sinä haluat maata äidin kanssa sohvalla tuijottaen elokuvia, niin silloin me totta vie niin teemme. Jokainen ansaitsee oman näköisen elämän, sinä ansaitset.

Nämä päivät sinun kanssasi ovat olleet ihania, väsyneitä ja yhtä suurta seikkailua. Itket, kun sinun tekee kipeää ja joskus minäkin itken. Itket yöllä, kun etsit läheisyyttä ja minä lupaan olla vierelläsi, tässä näin. Väsyneenä ja joskus kiukkuisena, mutta onnellisena juuri sinusta. Olet kaikkea sitä, mitä minä kuvittelin ja vielä enemmän, olet niin valloittava. Tunnen suurta ylpeyttä sinusta. Olen niin ylpeä, kun minulla on noin hieno tytär. Haluaisin näyttää sinut koko maailmalle ja huutaa: ”katsokaa kuinka ihana lapsi minulla on”. Me taistellaan sinun puolesta, että saat kaiken mikä sinulle tässä elämässä kuuluu. Me myös tiedämme, että tulet vielä valloittamaan monen ihmisen sydämen juurikin olemalla oma itsesi ja niin olet jo tehnytkin. Olet jo nyt noin pienenä vaikuttanut monen ihmisen elämään, juurikin sinä.

Sinä olet Meea, et Downin Syndrooma, vaan pelkästään Meea. Meidän rakas tyttäremme. ❤️

Meitä voi seurata instagramissa @rakkauskromosomi

Väsymystä ilmassa, pää pökkyrällä ja sanat hukassa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Väsymys on kyllä nyt saanut ihan uuden asteen elämässä, sanotaan että nyt noin kahden kuukauden aikana. Oikeastaan sitä ei ole itsekään huomannut kuinka väsynyt sitä oikeasti on.

Meean itkuisuus on ollut tosi voimakasta nyt muutaman kuukauden, oli sitä alussakin mutta nyt se on pahentunut entisestään. Lisänä siihen, että yöunista on tullut todella katkonaisia. Jätin omasta  ruokavaliosta maidon pois ja se kyllä auttoi vähän Meean masuvaivoihin. Kuitenkin jonkun ajan päästä itkuisuus taas lisääntyi, en oikeastaan ole itsekään päivistä niin perillä. Kaikki yhdessä väsyttää ihan hurjasti ja kun omaa aikaa minulla ei oikeastaan ole. Meealle ei muu kelpaa kuin tissi niin olen ollut aikalailla kiinni kotona.

Äitiys on ihanaa, mutta samalla uuvuttavaa ja väsyttävää. Varsinkin nyt kun Meea on ollut niin itkuinen. Meea ei muutenkaan kauheasti viihdy yksikseen vaan koko ajan pitäisi olla viihdyttämässä. Itkuisuus luultavasti johtuu masuvaivoista, mutta eihän sitä tietenkään ikinä voi varmaksi sanoa. Onneksi saatiin nyt neuvolalääkäriltä lähete lastenpolille lääkärille ja aika tulikin pian ensi kuun alkuun. Jospa siellä selviäisi enemmän, tai sitten ei. Hyvähän se on kuitenkin tutkia. Aamut on yleensä ihan hyviä ja silloin Meea ei ole kauhean itkuinen. Yleensä se alkaa päivällä ja kovenee iltaa myöten tai sitten koko päivä on itkua, se vaihtelee paljon.

Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että omahetki tai yhteinen hetki kahdestaan Jerkun kanssa ei olisi pahitteeksi vaan tulisi kyllä tarpeeseen. Se voisi rentouttaa ja antaa lisää virtaa arjessa jaksamiseen. Yllättävän rankkaa se on, kun lapsi itkee päivät. Rankempaakin voisi tietenkin olla.

Pieni hetki aamusta meillä on aivan täydellinen. Meea on silloin niin virkeä, iloinen ja nauravainen. Makoillaan porukalla sängyssä jos Jerkulla ei ole töitä ja höpötellään Meealle joka hymyilee meille parasta hymyään. Se hetki on pyhitetty ainoastaan meille kolmelle, Meealle. Se auttaa jaksamaan päivät, ne itkuisuudet ja kiukut. Joskus tätäkin aikaa muistellaan porukalla ja kaikki on sen arvoista. Nyt kyllä muuten ymmärrän mitä äitiaivot tarkoittaa! Välillä ei meinaa saada lauseitakaan muodostettua ja olen varmaan nytkin unohtanut jotain olennaista, eiköhän se jossain vaiheessa selviä! 😂

Tsemppiä kaikille vanhemmille vauva-arkeen, oli se sitten millaista tahansa. Hyvin me se vedetään! ❤️

Muuttohommia vauva-arjen keskellä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Meidän muutto on nyt valmis ja meillä on uusi ihana asunto. Miten ne muuttohommat sitten kokonaisuudessaan sujuivat pienen vauvan kanssa, olihan siinä hieman haasteita.

Pakkaaminen aloitettiin hyvissä ajoin ettei kaikki jäisi aivan viime tinkaan ja muuttohommat sujuisivat sutjakkaasti. Ideana oli että minä pakkaisin kotona kun Jerkku on töissä ja tietenkin yhdessä silloin, kun ehdittäisiin. Kerran se yksin pakkaaminen taisi hyvin onnistuakin ja siihen kertaan se sitten jäi. Meidän pieni kun ei malttaisi hetkeäkään olla yksin. Meeaa pitäisi olla koko ajan viihdyttämässä ja se teki pakkaamisesta välillä oikeastaan mahdotontakin. Sopeuduin sitten kohtalooni viihdyttämään Meeaa ja pakkasimme Jerkun kanssa usein yöllä tai sitten toinen viihdytti Meeaa kun toinen pakkasi.

Saimme kuin saimme kaikki pakattua muuttopäivään mennessä ja itse muutto sujui ihan hyvin. Olimme Jerkun kanssa vieneet jo paljon tavaroita uudelle asunnolle banaanilaatikoissa ja minä olin purkanut aika paljon tavaroita jo kaappeihin. Minä kun tykkään että kaikki tavarat saisi paikalleen ja ne eivät lojuisi pitkään laatikoissa. Niin kuin nytkin, pari päivää muutosta, oli minulla kaikki laatikot jo tyhjinä ja pois vietyinä. Muutto sujuikin sen ansiosta ehkä vähän paremmin.

Meea oli muuttopäivänä tosi itkuinen ja vierastaminen osaltaan hankaloitti muuttoa. Onneksi Meea nukkui vaunuissa aamusta hyvän aikaa kun mummu työnteli vaunuja pihalla. Meillä kävi hyvä tuuri koska Meea ei juuri koskaan vaunuissa nuku! Olimme vanhalla asunnolla Meean kanssa niin pitkään, että kaikki tavarat oli saatu kyytin ja lähdimme sitten uudelle asunnolle. Olin imettänyt Meean ennenkuin tavaroita alettiin kantamaan peräkärryihin ja seuraavan kerran imetin uudessa asunnossa. Se sujui sillälailla hyvin ja eihän meillä nyt onneksi mikään pitkä muuttomatka ollutkaan. Siinä vaiheessa, kun tavaroita alettiin laittamaan paikoilleen ja purkamaan, alkoi Meealla hirveä itku. Osaltaan se oli vierastamisesta, mutta uskon myös että Meealla oli maha kipeä. Meea on ollut muutenkin taas todella itkuinen iltaisin.

Kyllähän muutto väsytti ja vielä kun yöunet olivat jääneet niin huonoiksi. Olen tosi onnellinen, että muutto on nyt ohi ja pikku hiljaa esineille alkaa löytymään omat paikat. Meeankin huone alkaa pikku hiljaa muodostumaan. Muuttaminen on kivaa vaan vielä mukavampaa on kun se on ohi.

Kun mummun ja papan naama saa itkemään — vierastaminen

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Meea kasvaa ja kehittyy päivä päivältä, mutta mitä sitten kun mummun ja papan naama saa itkemään? Meille on kotiutunut tuo ihana vierastaminen. Oltiin jo vähän arveltukin tätä, kun videopuheluita soittaessa mummuille ja papoille Meea usein alkoi itkemään jo äänen kuullessaan. Se itku ei välillä ole mitään pientä vaan saattaa olla ihan täyttä huutoa ja kestää pitkään vaikka olisi äidin sylissä hyssyteltävänä.

Muuttopäivänä vierastamisesta tuli varmuus, kun aina muiden kuin meidän sylissä Meea alkoi itkemään. Varsinkin silloin kun näki kasvot ihan suoraan. Olihan välissä kyllä reilu kuukausi, kun ei ollut mummuja ja pappoja nähnyt kasvotusten. Itkee Meea kyllä muidenkin sylissä keitä on nyt viime aikoina tavattu, ehkä me ei ihan heti osattu tätä yhdistää vierastamiseen vaikka selvät merkit olikin. Isi ja äiti on tällä hetkellä suosiossa, onhan ne vanhemmat nyt kaikista turvallisimmat ja aina läsnä.

Varmaan vierastamista on osaltaankin pahentanut se, kun ei olla koronan takia niin paljon ihmisiä tavattu. Vasta nyt ollaan taas alettu tapaamaan muita ihmisiä enemmän.

Eiköhän tämäkin vaihe tästä ohi jossakin vaiheessa mene, jos ei kohta niin sitten myöhemmin. Nyt ollaan Posiolla reissussa ja Meea saakin ahkerasti tuijotella mummujen ja pappojen naamoja. Jospa niihin taas äkkiä tottuisi. Vietetään Jerkun isyysloman viimeistä viikkoa täällä ja yritetään nauttia paljon tästä ajasta. Sunnuntaina suunnataan takaisin Kemiin, uuteen kotiin kohti arkea ja sen kommelluksia❤️

Pieni kurkistus Meean kehitykseen ja arkeen

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Ajattelin kirjoittaa tällaisen pienen kurkistuksen Meean kehitykseen, meidän touhukas neiti. 6kk neuvolassa 5920g ja 59,6cm, meidän mini. 💖

Meea on nyt puolivuotias ja energiaa ainakin riittää. Öisin heräillään muutaman tunnin välein ja päivisin nukutaan korkeintaan muutama kymmenen minuutin pätkä. Vaunulenkillä Meea ei enää nuku, paitsi joskus harvoin. Mielummin katselee ympärilleen että mitä tapahtuu ja höpöttelee meille.

Meea on nyt viikon sisään alkanut kannattelemaan päätään tosi hyvin ja sen edistyksen kyllä huomaa. Aikaisemmin ei ole oikein viihtynyt mahallaan ilman kauheata huutoa, nyt onneksi viihtyy jo jonkun aikaa. Selällään neiti ei pysyisi enää hetkeäkään ja itseasiassa tänään Meea kääntyi ensimmäisen kerran mahalta selälleen. Ihan mahtavaa nähdä miten oma lapsi kehittyy ja oppii uutta. ❤️ Meean lempipuuhaa on muuten varpaiden maistelu, tätä voi bongata Meean aika useasti tekemässä.

Soseita meillä menee kolme kertaa päivässä, joskus neljä. Meea on alkanut tosi hienosti syömään soseita ja kaurapuuroakin söi tosi hienosti, mutta siihen tuli yhtäkkiä stoppi. Yritetään nyt saada se uudestaan maistumaan. Luumua meillä syödään iso annos päivässä, se auttaa Meean masua toimimaan. Luumu ja ruusunmarja ovat Meean herkkua sekä broileri ja kasvikset.

Meea kehittyy hienosti omaa tahtiaan ja ei minulla oikeastaan ole edes mihin verrata, kun Meea on esikoinen. Toisaalta se on ihan hyväkin ja en edes tiedä miksi pitäisi verrata. Jokainen pieni kasvaa ja kehittyy juuri omaa tahtiaan, ei siitä kannata paineita ottaa. Silti on ihana seurata Meean kehitystä ja uuden taidon oppiminen on niin jännää.

Meea jokeltee, hymyillee ja välillä kuuluu pieni naurukin. ❤️ Kiukku vie meillä silti voiton päivästä, varsinkin kun Meea ei nuku päikkäreitä ja on illasta sitten niin väsynyt. Ehkä me vielä keksitään konsti jolla me saadaan tuo neiti nukkumaan päivällä edes tunnin. Ei sitten illat olisi niin vaikeita, niin kuin ne nyt meinaa vähän olla.

Edelleenkään ei neiti viihtyisi hetkeäkään yksin vaan jonkun pitäisi olla koko ajan höpöttelemässä. Se jos jokin on käynyt nyt haastavaksi, kun on ollut muuttopuuhia ja Jerkku on töissä. Kantorepussa viihtyy joskus pienen hetken, leikkimatolla muutaman minuutin yksin ja sitterissä hyvällä tuurilla sen 15 min. Toisaalta ihanaa, kun pieni haluaa olla lähellä ja sylissä. Haastavaa kuitenkin, kun pitäisi kotitöitäkin tehdä. Onneksi ne ei mihinkään häviä. 😂

Vielä ei päästä syöttötuolia kokeilemaan tosin ei olla vielä sitä hankittukaan, en ole ehtinyt vielä niihin tutustua että mikä olisi parhain vaihtoehto meille. Onneksi on vielä aikaa, kun se ei ole vielä pieneen hetkeen ajankohtainen.

Tämmöinen pieni katsaus Meean kehitykseen ja vähän arkeenkin. Täältä löytyy usein kiukkuinen vauva, väsynyt ja kiukkuinen äiti ja hämillään oleva isä, mistähän lie se johtuu? Ei varmaan ainakaan äidin temperamentista. 😂

Jos teillä on jotain kysyttävää tai haluatte mun kirjoittavan jostain tietystä niin laita ilman muuta viestiä alas🥰

Harkitsimmeko raskaudenkeskeytystä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Mä oon pohtinut tätä viime aikoina tosi paljon, kun on monessa paikassa tullut esille että miks ei tehty aborttia?

Rehellisesti sanottuna ei se käynyt mielessäkään, koska se ei vain ollut meille vaihtoehto. Toki jos vauvalla olisi ollut tilanne semmoinen, ettei elämään olisi ollut mitään edellytyksiä. Silloin oltaisiin jouduttu ehkä tekemään raskas päätös vaikka helppo sekään ei olisi ollut. Sitä kuvittelee, että se olisi helppo mutta mitä se on sitten todellisuudessa. Miten siihen pystyisi?

Me näimme, että Meea voi saada suhkot normaalin elämän tuettuna. Muutenkin minulle Downin Syndrooma on luonnollinen asia, en ole koskaan nähnyt sitä mitenkään kummallisena tai erikoisena. Lapsena sain kasvaa erilaisuuden parissa ja äidin serkulla on Downin Syndrooma, joten olen nähnyt lapsena jo läheltä mitä se on. Enhän minä edes lapsena osannut ajatella, että siinä olisi jotain erilaista. Miksi olisi edes pitänyt? Olen todella etuoikeutettu, kun olen saanut tutustua lapsena Down-ihmiseen. Kaikilla ei tähän ole mahdollisuutta ja olen kiitollinen, että olen itse saanut siihen tilaisuuden. Kuitenkin siis en itse nähnyt downia syyksi miksi en jatkaisi raskautta. Kuten olen sanonut, helppoa se ei silti todellakaan ollut ja kyllähän se silloin otti koville. Mielessä ei silti käynytkään keskeytys, emmekä ole hetkeäkään katuneet päätöstämme.

Kirjoittelen aika paljon omasta näkökulmasta, joten ajattelin kirjoittaa tähän pätkän myös Jerkun mietteistä. Miksi et halunnut aborttia? ”Ei kait siihen ollut mitään tarvetta. Eihän tuo oo nyt semmoinen asia minkä takia ainakaan minun näkökulmasta pitäisi tehdä abortti.” näin lyhyesti ja ytimekkäästi.

Olen onnellinen, että olimme Jerkun kanssa niin samalla aaltopituudella. Kaikilla ei välttämättä ole tilanne samanlainen ja se tekee siitä vielä haastavampaa. Kirjoittelinkin vain omasta kokemuksesta ja miten meillä meni. Minä en tai me emme tuomitse ketään ihmistä heidän päätöksistään ja kaikki tekee oman ratkaisun, kenelläkään tilanne ei varmasti ole helppo. Eikä se ollut meillekään, koska olihan asia pelottava ja tulevaisuus täynnä epätietoa. Eihän erityislapsen kanssa ole aina niin helppoa. Toisen kanssa voi olla haastavampaa kuin toisen, kukaan ei voi tietää kenen kohdalle mikäkin sattuu ja onkin hyvä miettiä omia voimavaroja. Emme mekään vielä tiedä kuinka paha Meean kehitysvamma on, mutta otamme sen vastaan mitä tulee.

Vaikka tunnenkin jo ennestään yhden down-ihmisen niin minulla oli ja on vieläkin hirveän paljon epätietoa. Todella paljon kysymyksiä joihin kukaan ammattilainen ei minulle osannut vastata. Aina vaan luettiin niitä samoja tilastoja, mutta ei tullut mitään konkreettista tietoa mitä olisin kaivannut. Miten siis vanhemmat, jotka saavat tietää odottavansa down-vauvaa, selviytyvät kun tietoa ei tule juuri mistään? Tai ylipäätään sitä tukea, kunnon tietoa asioista. Sitä olisin kaivannut, toki kyllä halusin tietää liitännäissairauksistakin mutta olisin kaivannut myös jotain muuta. Tietoa vauva-ajasta, elämästä, arjesta ja millaista se elämä, arki oikeasti on sen down-lapsen kanssa.

Nämä ovat siis minun kokemuksiani ja siinä tunnen jääneeni ilman tukea. Se harmittaa minua kauheasti, koska juuri silloin sillä hetkellä olisin kaivannut sitä tukea ja tietoa. Meillä meni muuten kuitenkin hyvin ja olemme sopeutuneet hyvin tähän elämän tilanteeseen. Meillä on todella ihana tytär. ❤️ Vielä ei tiedetä mitä tämä elämä meille tuo ja kuinka paljon tukea Meea oikeastaan tarvitsee tulevaisuudessa, mutta me menemme hetki kerrallaan. Tällä hetkellä meillä on hyvä olla ja nautimme vauva-ajasta tai ainakin yritän olla stressaamatta turhia. Mikä on kyllä vähän vaikeasti tehty, kun olen kova stressaamaan. Jerkku sitä sitten joutuu kuuntelemaan, olen muutenkin aika temperamenttinen. Liekköhän Meea perii sen äidiltään. 😂

Kuitenkin meille kaikki oli alusta asti selvää, Meea on ihminen ja halusimme antaa hänelle elämän. Hän oli päättänyt taistella tiensä elämään ja alkaa kasvamaan mahassani, halusin nähdä mitä tuo pieni rakas ihminen tuo meidän elämään. Haluan myös uskoa, että kaikella on tarkoituksena ja Meea oli tarkoitettu juuri meidän perheeseen.❤️

Haluan vielä sanoa että vaikka meille päätös oli helppo ymmärrän, että sitä se ei ole kaikille. Se on todella raskas tilanne ja silloin saa tuntea kaikkia tunteita. Päätös pitää tehdä silleen miten se itsestä parhaalta tuntuu, eikä saa rangaista itseään niistä tunteista mitä käy läpi. Itsekin koin melkoisen skaalan tunteita.

Meea tuhisee sängyssään enkä voisi olla yhtään onnellisempi siitä, että hän on täällä kanssamme. ❤️

Imetyskin voi olla haastavaa tissihirmun kanssa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Aloin anopin kanssa miettimään kuinka paljon imetys oikein vie aikaa minun päivästä, hänkin yllättyi siitä tosi paljon. Istun tosi paljon Meeaa imettämässä päivän ajan ja tuntuu ettei välissä ehdi oikein tehdä mitään muuta. Jos aloitankin jotain, se luultavasti jää kesken. Pisin imetystauko meillä on päivällä, kun ollaan ulkona. Imettäessä joka paikkaa särkee, kun jokainen asento vie selän ja niskan jumiin. Mulla on vielä niin isot rinnat ja maidonnousu suurensi niitä vielä entisestäänkin. Pelkästään ne vetävät jo niskan jumiin.

Muutaman päivän ajan pistin ylös kuinka monta tuntia imetän päivässä. Yllätyin vähän itsekin ja minä en siis imetä ollenkaan yöllä, kun Meea nukkuu semmoiset yhdeksän tuntia. Alkuun yritettiin herättää Meeaa syömään yöllä, mutta ei siitä tullut mitää kun hän vain nukahti samantien uudestaan. Saatiin neuvolasta sitten lupa antaa Meean nukkua. Toki Meea luputtaa varmaan vähän turhaakin välissä rinnalla, mutta missään muualla hän ei silloin viihdy, kun haluaa rinnalle. Se on yhtä huutoa. Odotan vain taas tiheänimun kautta, kun istun aamusta iltaan imettämässä Meeaa. En oikeasti tee mitään muuta.

Monesti minut voi löytää päivällä sohvalta Meea rinnalta❤️
Perse puutuu ja niska on jumissa

Meea on noin kahdeksan tuntia päivässä rinnalla, kyllä siinä saa aika mukavasti istua ja olla ei niin mukavassa asennossa. En ihan tätä odottanut tai luulin ettei imetys vie niin paljon aikaa ja varmasti tämä on yksilöllistä. Meeakin, kun hakee paljon lohtua rinnalta. Siinä on niin turvallinen olla äidin lähellä. ❤️

Olen monesti lukenut siitä, kun sanotaan imetyksen olevan niin helppoa ja pulloilla syöttäminen niin työlästä, mutta on imetyksessäkin omat haasteensa. Meea ei syö mistään muualta kuin rinnasta. Pullo ei kelpaa vaikka mitä tekisi, ei erilaiset päät tai mikään auta. Hörppyyttäminen ei toimi, kun Meea puklaa vaan maidon ulos. Eli olen joka päivä kiinni Meeassa enkä voi lähteä mihinkään. Varmasti tämä on yksilöllistä, mutta meillä imetys ei ole niin helppoa ja joskus olen miettinytkin olisiko pulloilla syöttäminen ollut helpompaa. Nyt ei ole tarkoitus sanoa, että pullolla syöttäminen olisi helppoa, sitä en tarkoita. Vaan on se imettäminenkin joskus työlästä.

”Down-vauvat oppii tosi harvoin syömään rinnalta, siihen kannattaa valmistautua”

Monesta paikasta raskaus-aikana kuuli kuinka down-vauvat harvoin oppivat rinnalle ja niin vain Meea oppi, alkuhankaluuksien jälkeen.  Olen kuitenkin onnellinen, että Meea oppi rinnalle ja tykkään imetyksestä paljon. Joskus vain toivoisin vapaapäivää siitäkin tai edes yhtä vapaata imetyskertaa. Olen kuitenkin onnekas, kun voin imettää omaa lasta. Haluan vain tuoda tällä kirjoituksella esille sen, ettei sekään aina niin helppoa ole kun sitä niin hoetaan.

Meea on minun pikku tissihirmu❤️

Kuinka paljon sulla menee päivässä aikaa imetykseen? 

Isovanhempien suhtautuminen Down-vauvaan

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Me ollaan ehkä todella onnekkaita, kun meillä on niin ihanat vanhemmat. Monella muulla ei välttämättä ole samanlaista tilannetta kuin meillä, eli saamme olla todella kiitollisia näin ihanista isovanhemmista Meealle. ❤

Kerroimme heti vanhemmillemme, että vauvalla on todettu Downin Syndrooma. He ottivat asian tosi hyvin vaikka itkuilta ei varmasti kukaan välttynyt. Molempien vanhemmat sanoivat, että ihana lapsi hän on siitä huolimatta ja yhtä odotettu.

He odottivatkin Meeaa tosi kovasti koko raskausajan. Molemmat mummut taisivatkin tuumata, että mitä väliä sillä on, onko vauvalla Downin Syndrooma vai ei, ja tottahan se on. 

Me ollaan tosi läheisiä vanhempien kanssa ja pystymme juttelemaan heille melkeinpä kaikesta. He ovat tukeneet meitä valtavasti läpi raskauden ja sen jälkeen, muutenkin tässä elämässä. Me päivitettiin heille koko ajan miten raskaus menee ja mitä tapahtuu. Kaikki yhdessä jännitettiin aina ultraan menoa ja toivottiin, että Meealla on kaikki hyvin. ❤

Me ollaan onnellisia ja kiitollisia meidän vanhemmista. Me tiedetään, että he ovat aina meidän tukena jos ja kun sitä tarvitaan.

Miltä tuntui saada tietää, että omalla lapsella on Downin Syndrooma

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Ajatus vauvasta, jolla olisi Downin Syndrooma, oli jossain kaukaisuudessa. Kyllähän me sitä pohdimme alkuun jo, että mitä jos se sattuisi meidän kohdalle? Meille oli kuitenkin selvää, että lapsen pitäisimme. Minulla oli heti alku raskaudesta asti tunne, että jotain tässä raskaudessa on. Kaikki ei ehkä ole niinkuin pitäisi, en osaa selittää mutta oli semmoinen outo fiilis.

Sitten kun asia kohdalle tupsahti, ei se ollutkaan niin helppoa kuin oli ajatellut. Tuntui, kuin koko maailma olisi musertunut ja kysyin itseltäni, että miksi juuri minä. Mitä pahaa minä olen tehnyt, että tämän ansaitsen. Nyt tuntuu pahalta, että semmoista olen edes miettinyt. Se ajatus kuitenkin oli tosi ohi menevä, alku oli yhtä sekamelskaa.

Ekat kaksi viikkoa oli vaikeimmat. Tulevaisuus pelotti kauheasti ja mietin minkälaisen elämän minun lapsi voisi saada. Tunsin surua, ahdistusta, ja pelkoa. En rehellisesti sanottuna enää edes muista mitä kaikkea minä silloin tunsin. Siinä kävi niin paljon läpi erilaisia tuntemuksia. Samalla, kun vauvaryhmissä muut hehkuttivat kuinka he olivat saaneet ilmoituksen, että mitään ei ollut löytynyt NIPT-tutkimuksesta tai lapsivesinäytteestä, se teki tosi surulliseksi. Sehän on epäreilua ja vielä kehtaavat siitä mainostaa. Olin jollain tapaa todella kateellinen ja silloin vielä todella surullinen. Nekin tunteet vähän ajan päästä laantuivat. Tottakai toisilla on oikeus iloita terveestä lapsesta ja niin pitääkin.

Miksi minä en voisi iloita omasta lapsesta vaikka hänellä olisi Downin Syndrooma. Yhtälailla minäkin voin siitä iloita ja minulla on oikeus siihen.

Pääsimme heti juttelemaan perinnöllisyyslääkärille, kun saimme NIPT-tutkimuksen tuloksen. Se käynti oli oikeastaan aika turha. Mitään uutta tietoa siellä ei saanut liittyen Downin Syndrooman. Ainoastaan hirveä lista tuli liitännäissairauksista ja katsottiin jotain karttaa kromosomeista. Ei me niillä sillä hetkellä mitään tehty, toki oli kiva tietää mitä liitännäissairauksia on. Niitä vaan koko raskausajan painotettiin niin kovasti, että yksikin kerta olisi riittänyt. Niitä me pelkäsimme kaikista eniten ja ne liittännäissairaudet pyöri koko ajan mielessä. Mitä jos meidän lapsella olisi joku vakava sairaus ja me emme saisi häntä edes syliin asti. Sitä pelkäsimme silloin todella paljon. Kuitenkin melkein kaikki hoitajat ja lääkärit oli koko raskausajan mahtavia, vaikkakin enemmän tukea olisimme alkuun kaivanneet kun asiasta saimme tietää.

Pikku hiljaa ajatukset alkoivat muuttumaan ja suru alkoi väistymään tieltä. Meillä se kävi aika nopeaa, olimme innoissamme ja odotimme ihanaa lasta elämäämme. Kaikki se mitä tunsin, olivat ihan normaaleja tuntemuksia, jota moni muukin on meidän tilanteessa tuntenut. Tilalle tuli innostus, kohta synnyttäisin ihanan lapsen. Paljon auttoi, kun löysin somesta vertaistukea. Varsinkin ryhmän Downiaiset. Paljon apua sai myös siitä, kun jutteli perheenjäsenien ja ystävien kanssa.

Me olimme heti avoimia asian suhteen. Emme nähneet, että sitä pitäisi salailla. Ainakaan se ei olisi asiaa auttanut. Kaikki käsittelee asioita eri tavalla, mutta nämä asiat auttoivat meillä. Suurimmaksi osaksi vastaanotto, kun muille downista kerroimme oli positiivinen. Pari kertaa oli vähän vaivaannuttavia ja näki, että ihmisillä kävi sääliksi. En kuitenkaan odottanut mitään tiettyä reaktiota keneltäkään, olihan se vaikea ja monelle ihmiselle uusi tilanne. Miten sellaiseen pitäisi reakoida, ei sitä opeteta missään.

Olen iloinen, että saimme tietää asiasta jo odotusaikana. Silloin sen ehti käsitellä ja saimme nauttia loppuraskaudesta. Toki en stressiltä välttynyt siltikään. Olen sellainen ihminen joka löytää melkein kaikesta jotain stressinaihetta.

Löysin somesta tekstin, joka toi minulle paljon lohtua noina aikoina. Ajattelin silloin ja vielä tänäkin päivänä, että kaikella on ollut tarkoitus. Meealla oli tarkoitus tulla juuri tähän perheeseen, meidän oli tarkoitus tulla juuri hänen vanhemmikseen. Olen niin onnellinen, että näin kävi ja saamme viettää loppuelämän meidän rakkauskromosomin kanssa. Ymmärsimme odotusaikana että olemme saamassa todella ainutlaatuisen lapsen ja kaikki tunteet vaihtui ylpeydeksi, iloksi, hämmästykseksi kuinka ihana lapsen olemme saamassa. Rakkaus, sitä me tunsimme koko ajan, se ei hävinnyt missään vaiheessa mihinkään.

”Oletko koskaan IHMETELLYT, kuinka vammaisten lasten äidit valitaan?

Jostakin syystä kuvittelen Jumalan leijailevan maan päällä valikoiden lisääntymisvälikappaleita hyvin huolellisesti ja harkiten. Tarkkaillessaan Hän antaa enkeleilleen ohjeita tehdä merkintöjä suureen mustaan kirjaan.

”Aalto Kaija, poika, suojelupyhimykseksi Matteus.
Metsä Maria, tyttö, anna suojelupyhimykseksi vaikka Gerard. Hän on tottunut rienaamiseen.”

Lopuksi Hän sanoo enkelille erään nimen ja hymyilee:
”Anna hänelle vammainen lapsi”.
Enkeli on utelias:
”Miksi hänelle, Jumala? Hän on niin onnellinen.”
”Aivan niin,” Jumala hymyilee,
”voisinko antaa vammaisen lapsen sellaiselle äidille, joka ei osaa nauraa? Se olisi julmaa.”

”Mutta onko hänellä kärsivällisyyttä?” enkeli kysyy.
”En tahdo hänellä olevan liikaa kärsivällisyyttä, muuten hän hukkuu itsesääliin ja epätoivon mereen. Kunhan shokki ja paha mieli vaimenevat, hän kyllä selviytyy.

Katselin häntä tänään. Hänellä on juuri sellainen itsetunto ja itsenäisyys,
joka on niin harvinainen ja niin tarpeellinen äidille.
Katsohan, lapsella jonka hänelle annan, on oma maailmansa.
Hänen on saatava se elämään hänen maailmassaan, eikä se tule olemaan helppoa.”

”Mutta Herra, luulenpa ettei hän edes usko sinuun”.
Jumala hymyilee:” Ei haittaa, minä pystyn järjestämään sen. Hän on täydellinen. Hän on juuri sopivan itsekäs.”

Enkeli henkäisee:” Itsekäs, onko se hyvä puoli?”
Jumala nyökkää:” Ellei hän silloin tällöin osaa erota lapsestaan, hän ei tule koskaan selviytymään.”

”Tässä on nainen, jonka teen onnelliseksi vajavaisella lapsella,
hän ei vielä käsitä sitä, mutta tavallaan häntä tullaan kadehtimaan.
Hän ei koskaan pidä ainoatakaan puhuttua sanaa itsestään selvänä.
Hän ei koskaan pidä yhtäkään askelta tavallisena.

Kun hänen lapsensa ensimmäisen kerran sanoo ”Äiti”,
hän on ihmeen todistaja ja hän tietää sen.
Kun hän kuvailee sokealle lapselleen puuta tai auringonlaskua,
hän näkee sen niinkuin vain harvat ihmiset näkevät minun luomistöitäni.

Sallin hänen nähdä selvästi asiat,
jotka minä näen – annan hänen kohota niiden yläpuolelle.

Hän ei koskaan tule olemaan yksin,
minä olen hänen vierellänsä hänen elämänsä jokaisena päivänä yhtä varmasti,
kuin hän on tässä vierelläni, koska hän tekee minun työtäni.”

”Entäs hänen suojelupyhimyksensä?”,
enkeli kysyy heilutellen kynäänsäilmassa.

Jumala hymyilee: ”Peili riittää”.”

Vaikka en itse uskonnollinen ihminen olekaan, tämä yllä oleva teksti toi paljon lohtua tilanteeseen. Vieläkin tulevaisuus pelottaa, mutta hyvällä tavalla. Me kyllä selviydymme siitä yhdessä. Onhan meillä aivan ihana lapsi joka tuo meidän elämään todella paljon iloa ja rakkautta ❤️ Tulehan mukaan seuraamaan meidän matkaa tänne blogiin❤️

Meitä voi seurata myös instagramissa @rakkauskromosomi

Sinä olet rakas tyttäremme Meea et Downin syndrooma