Kuukausi: joulukuu 2022

Syyllisyys — Synnytyksen jälkeinen masennus

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Laitoin muutama päivä sitten kysymysboksin, jossa saitte kysyä minulta mitä vaan. Lupasin kirjoittaa vastaukset blogiin. Kysymyksiä tuli laidasta laitaan, joten jaottelen niitä hieman erilleen. Tässä yksi kysymys mihin halusin paneutua vähän enemmän. ”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Tämä on mullekin hyvin tuttu tunne, kuinka tuntee syyllisyyttä siitä että ei ole ollut niin läsnä vauvavuodessa kuin olisi halunnut olla. Keskimmäisen ajalta minulla on todella hatarat muistikuvat, oikeastaan muistan suurimmaksi osaksi vain sen pahan olon tunteen, mikä silloin oli päällä. Muistan sen tuskan ja ahdistuksen tunteen. Muistan kuinka synnytyksen jälkeen en olisi halunnut vauvaa viereen, olisin halunnut vain nukkua.

”Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova”

Minä oon yrittänyt ajatella, että jos olisin sairastunut mihin tahansa muuhun sairauteen, niin tuntisinko silloin niin kovaa syyllisyyden tunnetta? Tuskin. Jos olisin sairastunut vaikka johonkin somaattiseen sairauteen, en olisi niin ankara itselleni. Miksi sitten olisin itselleni ankara siitä, että olen ihminen ja olen sairastunut masennukseen?

Me ei olla mitään koneita, eikä me jakseta pusertaa koko aikaa täydellä vauhdilla. Raskaus ja synnytys on iso asia, se on todella iso elämänmuutos ja usein se saa miettimään nuoruutta, lapsuutta. Silloin sieltä saattaa nousta mieleen asioita jotka ovat raskaita. Raskauden tuomat hormonit jo itsessään rasittaa kehoa ja mieltä. Totta kai se harmittaa kun vauvavuosi menee vähän ohi, mutta vauva ei siitä kärsi. Tässä elämässä on paljon aikaa luoda ihania muistoja, niille on rutkasti aikaa. Joten annetaan joskus itsellemme armoa ja opetetaan lapsemmekin siihen, että joskus voi romahtaa.

”Se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä”

Elämä ei useinkaan mene niinkuin sen ajattelee menevän, vaan joskus tulee vastoinkäymisiä. Joskus sitä voi masentua, mutta se ei ole sinun syy. Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova. Ethän sinä olisi itsellesi vihainen jos joutuisit yhtäkkiä vaikka onnettomuuteen ja suuriosa vauva-vuodesta menisi sairaalassa makaamiseen. Masennus tulee tosi salakavalasti, eikä sen tulemista voi estellä, mutta siitä voi kyllä toipua ja sitä vastaan voi taistella niillä voimilla mitä itsellä on. Ei kukaan valitse masennusta, et sinä enkä minä.

Masennus ei ole vain sitä ettei jaksa ja on laiska. Se on sitä kun sängystä ylös nouseminen tuntuu vaikealta, se on sitä kun olo tuntuu todella tuskaiselta, se on sitä kun tunnet olevasi tosi yksin vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, se on huonommuuden tuntemista, se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä, joskus se on sitä että tunteet on hukassa ja joskus se on syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kun ei pysty parhaaseensa, vaikka tosi asiassa me masentuneena tehdään koko aika parhaamme ja kyllä me sieltä noustaan. Syyllisyyttä ei pidä tuntea, siihen ei ole syytä. Mutta se on normaali tunne masentuneena, se kuuluu asiaan. On vaan hyvä muistaa, että ei jää kiinni siihen tunteeseen. Antaa itselle armoa, antaa itselle luvan olla hauras ja antaa itselle aikaa toipua❤️

Joskus on hyvä lakata etsimästä täydellisyyttä, koska sellaista ei ole

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Pyritäänkö me ihmiset täydellisyyteen ja mitä se täydellisyys edes on?

Jokainen meistä haluaisi varmasti olla paras versio itsestään ja tietenkin tekee parhaansa. Mutta mikä se paras oikeastaan on, onko sellaista? Mulla on viime aikoina ollut paljon aikaa pohdiskella asioita ja olen päätynyt pohtimaan ihmissuhteita, ystävyyttä, ihmisten välisiä siteitä.

”Se on helpompaa sillon kun on niitä läheisiä rinnalla, jotka rakastavat minua juuri tällaisenaan, vikoineen kaikkineen”

Mä voin myöntää että joskus nuorempana olen odottanut ihmissuhteilta täydellisyyttä, mutta vanhempana olen sen ymmärtänyt että ei sellaista ole. Me ollaan kaikki ihmisiä ja me tehdään virheitä, kukaan ei voi olla täydellinen. Minun käsitys ihmissuhteista on muuttunut kokonaan. Ajattelen että kun on ne tärkeät, läheiset ihmiset rinnalla, niin sitä on heidän rinnalla silloinkin kun he mokaa, kun on vaikeaa, silloinkin kun he yrittävät työntää sinua pois, silloinkin kun he eivät välttämättä sitä ansaitsisi. Ja he tekevät toivottavasti sen saman sinulle, koska sitä se on. Kamppaillaan ja selviydytään yhdessä tässä maailmassa, joka monin paikoin osaa olla julma, mutta joskus se antaa sinulle jotain aivan uskomatonta. Ystäviä, perheen, rakkaita.

”Nauretaan yhdessä kun on hauskaa ja rakastetaan pyyteettömästi”

Minä en ole täydellinen ja teen joskus virheitä, tosi pahojakin. Aina niistä oppii, mutta siltikään minusta ei tule täydellistä, ei sellaista kuin jossain mielikuvissa ajattelen. Minun pitäisi lakata yrittämästä ja vaan olla. Minun pitäisi vaan olla sellainen kuin olen ja ennen kaikkea hyväksyä itse itseni. Se on helpompaa sillon kun on niitä läheisiä rinnalla, jotka rakastavat minua juuri tällaisenaan, vikoineen kaikkineen. Minä haluan pysyä minun läheisten rinnalla, tukena silloin kuin heilläkin on myrskyisää, silloinkin kun he ovat siellä pohjalla. Koska semmoiset ihmissuhteet ovat aivan uskomattomia ja vahvistuvat päivä päivältä.

Jos aina vaan etsii ihmissuhteista sitä täydellisyyttä, eikä voi hyväksy muiden virheitä, huomaa pian että ympärillä ei ole jäljellä enää paljon ihmisiä. Joskus me ihmiset vain vaadimme itseltämme liikoja, vaikka meidän ei tarvitsisi. Minusta semmoinen ihmissuhde missä ollaan koettu yhdessä, niitä huonojakin hetkiä sekä riitoja, ne ovat vahvimpia ja haluan uskoa että ne kestävät. Ja tärkeää on muistaa ja nähdä myös ne omat virheet, aina vika ei ole toisessa. Ja riitaankin tarvitaan kaksi ihmistä.

Pidetään kiinni niistä ihmisistä jotka ovat meille tärkeitä ja tuetaan heitä, kun on vaikeaa. Nauretaan yhdessä kun on hauskaa ja rakastetaan pyyteettömästi, tämä maailma tarvitsee rakkautta❤️

Lastensuojelu mukaan arkeen, kun jouduin psykiatriselle osastolle

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Lastensuojelu, monelle varmaan vieläkin aikamoinen mörkö. Kirjoitan vähän meidän kokemuksista nyt tässä muutaman viikon aikana.

Jouduin tosiaan muutama viikko sitten ensimmäisen kerran osastolle hoitoon masennuksen pahentuessa. Silloin se tarkoittaa automaattisesti, että lapsista tehdään lastensuojeluilmoitus. Sosiaalityöntekijä soitti puolisolleni heti seuraavana päivänä ja he keskustelivat siitä mikä on tilanne kotona, tarvitaanko sinne apua. Keskusteltuaan he tulivat siihen lopputulokseen, että meidän keskimmäinen lapsi aloittaa päiväkodin sosiaalihuollon tukitoimena mahdollisimman pian. Aloitus onnistuikin jo seuraavan viikon alkuun ja tutustuminen päiväkotiin samalle viikolle. Esikoinen ja keskimmäinen pääsivät samaan päiväkotiryhmään. Siitä vasta esikoinen olikin onnellinen. Päiväkodissa ollaan tietenkin tietoisia, että keskimmäisen päikyn aloitus on alkanut sosiaalihuollon tukitoimena ja eikä se haittaa yhtään.

“Samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon”

Meille on myös tarjottu kotiapua, mikä ilman muuta otettaisiin vastaan jos meillä ei kotona jo olisi apuvoimia. Ja se edelleenkin on meillä vaihtoehtona, jos sitä tarvitaan niin se meille annetaan. Jossain vaiheessa meille luultavammin tulee olemaan palaveri jossa on mukana sosiaalityöntekijä, minun mielenterveyshoitaja yms.

Minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa lastensuojelusta vaan päinvastoin. Apua on kyllä tarjottu ja sitä myös saadaan. Kaikki haluaa vaan meidän parasta, että minä toipuisin ja lapsilla on hyvä olla. Kukaan ei ole lapsia viemässä pois, vaan nimenomaan halutaan pitää lapset kotona ja auttaa vaikeassa tilanteessa. Minusta se ei ole mitenkään kummallista että lastensuojelu on mukana menossa, kun oma vointini on huono. Sehän heidän tarkoitus on, että tuetaan ja autetaan perhettä vaikeassa hetkessä. Ja minä olen itse halunnut että meidän sosiaalityöntekijä saa ihan kaikki tiedot sinne missä mennään, koska se helpottaa meidän kaikkien tilannetta. Sillä että yrittäisin saada asiat näyttämään paremmalta kuin ne onkaan, niin pitkällä tähtäimellä siitä ei olisi kenellekään hyötyä.

“Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan”

Minun pikkuiset ovat nyt isänsä kanssa minun vanhempien luona. Heillä on hyvä olla ja soitellaan aina välillä videopuheluita. Pienin kävikin isänsä kanssa eilen vierailulla. Oli ihanaa päästä pitämään toista sylissä, mutta samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon ja otettava apua vastaan. Ikävä on kova ja välillä aika menee heidän kuvia selaillen. Yksi asia mikä minulla on särähtänyt korvaan on se, että ovatko lapset isällä hoidossa? En kyllä koe millään tavalla että he olisivat isällänsä hoidossa, isähän heitä muutenkin hoitaa. Hän on yhtälailla vanhempi kuin minäkin.

Yksi voimabiisi jota tulee kuunneltua

Eli lastensuojelu on saanut tiedon nyt kaikista kerroista, kun olen käynyt osastolla ja niitä kertoja on nyt parin viikon sisään kolme. Ja vielä kolmannella käynnillä ollaan, uskoisin että olen täällä vielä muutaman viikon. Huomenna tapaan lääkärin missä suunnitellaan jatkosta ja siitä saa myös meidän sosiaalityöntekijä sitten tiedon. Minä vaan sanon että lastensuojelu on hyvä asia ja ottakaa ihmeessä sieltä apua vastaan jos sitä tarvitsee. Ei tarvitse sinnitellä yksin. Meillä onneksi on hyvä tukiverkko, mutta kaikilla niin ei ole ja apu lastensuojelun kautta ei ole millään tavalla huonompaa, vaan sitähän varten se on olemassa.

Äidin pieni rakkaus, yhdeksän viikkoa

Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan❤️

Psykiatrinen osasto — joskus on myönnettävä ettei pärjää yksin

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon, että en tiedä oikein mistä edes alottaisin.

Noin pari viikkoa sitten minun masennus lähti äkisti menemään todella huonoksi. Ei se paljon ilmoitellut kun huomasi taas olevansa huonossa kunnossa. Silloin alkoi jo tuntumaan että eihän tämä ole todellista, en vaan kerta kaikkiaan enää jaksa. En jaksa tätä huonoa oloa ja sitä, että en voi nauttia elämästä täysin voimin.

”Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat”

Olen väsynyt tähän taisteluun, koska aina minä en ole voitolla. Välillä, tai jopa aika usein, joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Joka päivä käyn kovaa kamppailua, joka päivä minä taistelen vaikka aina ei siltäkään tunnu. Mutta minä taistelen masennusta vastaan joka päivä ja sen todistaa se, että minä olen yhä täällä. Mutta on myös hyvä muistaa että kamppailetko oikeasti vai yritätkö vain kieltää masennuksen ja työntää sen sivuun. Koska pitkällä tähtäimellä se ei auta, vaan sen tulee löytämään edestään.

Tosiaan olo meni tosi voimakkaasti itsetuhoiseksi, niin jouduin jo itsekin toteamaan että nyt on syytä lähteä päivystykseen. Puolisoni vei minut sinne ja pääsinkin pian lääkärille. Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat. Minut laitettiin kuitenkin ambulanssilla Ouluun psykiatriselle osastolle, jossa olin muutaman päivän. Olo oli parempi, itseasiassa se oli vähän liiankin hyvä. Yhdessä yössä minun olo oli kääntynyt oikein pikaliitoon, huomasin sen taksissa matkalla kotiin. Yhden yön ehdin olla kotona, vain sen yhden yön. Minun olo oli hirveän ylivilkas, puhe nopeaa, paikallaan oli vaikea pysyä, selailin nettikauppoja, olo oli iloinen tai voisiko sanoa maaninen. Sinä iltana puolisoni vei minut uudelleen päivystykseen.

”Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään”

Päivystyksessä olin tosi ylivilkas, minulla oli hyvä olo. Halutti tanssimaan ja olin jopa uhmakas. No oman uhmakkuuden takia, jouduin tarkkailulähetteellä takaisin Ouluun. Olin Oulussa neljä päivää tarkkailussa, eli olin pakkohoidossa. Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö -epäilyn, että sekin nyt vielä. Varmaa se kuitenkaan ei vielä ole. Tarkkailun jälkeen lähdin pois osastolta, koska silloin ei ollut mahdollisuutta päästä rauhallisemmalle osastolle. Olin siis päivystysosastolla, siellä oli aika rauhatonta ja minä kun olen vielä aika arka ihminen. Mutta en kadu missään nimessä sitä että siellä olen ollut, koska tilanne on kuitenkin siellä rauhoittunut.

Olin kotona muutaman päivän ja kaikki meni hyvin, vähän olin ylivilkas vieläkin, mutta olo oli kuitenkin ok. No yllättäen olo meni taas huonoksi toissapäivänä. Tuntui että ei jaksa taistella, olen ihan paska, surkea äiti, olo oli tosi tuskainen. Puolisoni lähti viemään minua päivystykseen. Se olikin sitten semmoinen reissu, että ei ihan vasta ole ollut. Yritin lähteä sieltä karkuun ja tietenkin sain vartijan perääni, ei olekaan ihan heti tullut painittua vartijan kanssa. Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään. Silloin tuli kyllä itkettyä ja ihan kunnolla. Hyväksyin kuitenkin lopulta että hoitoon on mentävä ja täällä nyt ollaan. Nyt kuitenkin edessä on vähän pidempi reissu, että olo oikeasti pääsee tasoittumaan. Minulle on viimepäivinä tehty isot lääkemuutokset ja nekin huonontavat oloa huomattavasti, joten olon pitää päästä nyt tasoittumaan.

”Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä”

Kova ikävä on lapsia, tosi kova. Mutta minun pitää olla kunnossa lasten takia ja heidän takia minä nyt täällä olen. Enköhän pian taas ole kotona paremmalla voinnilla. Onneksi lapset ovat isänsä kanssa mummolassa, niin tiedän että heillä on hyvä olla. Kovaa tuskaa olen kokenut siitä että olen huono äiti, haluaisin olla paras mahdollinen mitä on. Minä rakastan lapsiani koko sydämestäni, riittäisipä se viemään masennuksen pois, vaan ei se niin mene. Minä teen parhaani joka päivä.

Joskus juttelu riittää, joskus juttelu ja lääkkeet riittää ja joskus tarvitsee osastohoitoa, apua. Uskon että tämä kaikki tekee minusta kuitenkin vahvemman ihmisen. Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä, enemmin tai myöhemmin. Ja se että jos sinnittelee ilman apua, niin mitä pidempään sinnittelee, sen enemmän ne asiat kasautuu ja rysähtää kerralla päälle. Joten ei sinnitellä vaan pyydetään apua, me kaikki ansaitsemme avun ja kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Ennen kaikkea muistetaan myöntää itsellemme jos tarvitsemme apua. Elämä eletään vain kerran, eikä sitä aikaa kannata ainakaan käyttää sinnittelyyn.

Me saadaan kuulua, joten puhutaan❤️