Avainsana: mielenterveys

Kuulumisia, ahdistusta ja kamppailua

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Päivät menee eteenpäin, ahdistusta on paljon. Johtuu kyllä monestakin asiasta mutta harhat varmaan vaikuttaa eniten. Mulla on ollut aika paljon harhaluuloja, ihan ihmeellisiä. Kyllä tunnistan vielä aika hyvin mikä on totta ja mikä ei. Mutta onhan se melkoista kamppailua päivittäin oman mielen kanssa. Uskon että nykyinen lääke kuitenkin hillitsee tilannetta ja uusi lääke taas tasoittaa, auttaa myös nukkumaan vaikka ei ehkä niin hyvin kun tarvisi. 

Unet pitäisi saada paremmaksi, se varmasti nyt on isoin tekijä mun tilanteessa. Uskon että kun saan kunnolla levättyä niin vointi paranisi huomattavasti. Siksi mun sairaudessa uni ja tasainen arki on tosi tärkeää. Huonot unet ja kaikki heitot vaikuttaa vointiin tosi paljon. Vaikea silleen itsellä vaikuttaa elämän heittoihin ja joskus vaikka kuinka yrittäisi elää tasaista elämää niin eihän se onnistu. 

”Se kestää yleensä hetken ja sitten helpottaa”

En mä nyt kuitenkaan missään pohjalla vielä oo ja oon ihan ok selvinnyt arjesta. Enkä sinne haluakaan ja jos voin itse asialle tehdä jotain niin teen. On siitä iso apu että tytöt käy päikyssä. Vaikka siitä saankin joskus eriäväisiä mielipiteitä. Mutta on se tytöillekin tärkeää että äiti ei aivan uuvuta itseään. Ja kyllä se väsyttää kun on sekamelska päässä ja masennusta siinä kaverina.

Mun elämä on tällästä mut kyllä pystyn melkein aina jotain positiivistakin löytämään. Silti kun on romahduksia niin just sillä hetkellä en pysty löytämään mitään positiivista, se kestää yleensä hetken ja sitten helpottaa♥️ Mutta en todellakaan aina oo positiivinen, ei jaksa olla vaikka parhaani yritän. 

Eihän tämä missään tapauksessa helppoa ole mutta kelläpä tässä elämässä helppoa aina olisi?

Paljon asiaa. Perhe auttaa jaksamaan, koen mielenterveyshoitajan käynnit tärkeinä ja meillä on myös perhetyöntekijä joka tukee vanhemmuutta. On kysytty että onko meillä lastensuojelunasiakkuus niin ei ole vaikka onko siinäkään mitään huonoa, apuahan sieltä tarjotaan! 

Sellaisia kuulumisia, arki on vähän kamppailua mutta yritän tehdä mielekkäitä asioista. Hoidan itseäni vaikka sekin tuntuu joskus vaikealta, yritän silloin ajatella lapsia ja sitä että he tarvii mua, parasta versioita minusta. Eihän tämä missään tapauksessa helppoa ole mutta kelläpä tässä elämässä helppoa aina olisi?

Mulla ei hävetä puhua mun sairaudesta, puhuuhan muutkin fyysisistä sairauksista niin miksi minä en voisi omasta sairaudesta? Usein kuitenkin tunnen huonommuuden tunnetta siitä että olen sairas ja taakka muille. Ehkä sekin siitä helpottaa ajan kanssa.

Hetken on helppo olla ja helppo hymyillä

Lomareissua odottelen ja toivon tosissaan että vointi tasaantuisi ettei tarvisi lähteä ainakaan osastolle. Reissu on myös tärkeä lapsille joten teen omalta osalta kaikkeni että päästään sinne♥️ Uskon sen piristävän itseänikin paljon ja vaihtelu virkistää♥️

Näkymätön sairaus — Skitsoaffektiivinen häiriö 

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

En ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiin ja kun on ollut niin pitkä tauko, on kynnys kirjoittaa jotenkin korkea. Ajattelin kuitenkin että jostain on hyvä aloittaa niin kerronpa sitten ajatuksia mun sairaudesta ja kokemuksia sen kanssa elämisestä. Vähän tarkemmin mitä aikaisemmin olen siitä kirjoittanut.

En ikinä olisi uskonut sairastuvani skitsoaffektiiviseen häiriöön. Jos pikku Minja joskus olisi kuullut tämmöisestä niin ei sitä omalle kohdalle olisi osannut odottaa. Mun elämä on muuttanut suuntaa aika paljon ja on pitänyt miettiä asioita uusiksi. On ollut viime aikoina ehkä taas vähän raskasta olla tämän kanssa vaikka sitä olen kovasti rasiaan työntänyt. Piiloon pois näkyviltä. 

Mulla ei ole ollut harhoja kohta pariin kuukauteen jos ei oteta nyt pientä harhaluuloisuutta laskuun mitä on nyt ollut muutamana päivänä. Ne on vaan semmoista ohimeneviä ajatuksia ja mun sairaus elää koko ajan. Voi olla pitkään oireetonta ja sitten voi tilanne muuttua yhtäkkiä. Yleensä ne ei rajusti tuu kuitenkaan päälle ykskaks. Siihen vaaditaan yleensä joku laukaisija. Mutta mun kohdalla ne on yleensä alkanut pikku hiljaa ja sitten ”iskenyt päälle”. 

”Mun harhat on ollut pahimmillaan tosi pelottavia ja olen uskonut niiden olevan ihan totisinta totta”

Tuntuu välillä todella epäreilulta, miksi minä? Minä, joka tykkäsin rauhallisista lenkeistä, ei nyt uskalla muutamaa sataa metriä kauemmas omasta kodista. Minä, jolla oli paljon unelmia, on joutunut osasta luopumaan. Se on tehnyt kipeää mutta elämän tilanteet muuttuu, ei sille mitään voi. Pitää vain sopeutua ja jaksaa. 

Mun sairauden kanssa eläminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ite kauheasti voi sen elämiseen vaikuttaa. Ainoastaan yrittää pitää arjen tasaisena mutta aina sekään ei ole itsestä kiinni. Masennus tulee kun tulee ja siitä on selvittävä. Pelkään sitä, tiedän että ei saisi mutta kukapa masentunut haluaisi olla. Vauhtia en pelkää niin kauheasti mutta toisaalta sieltä tullaan aina alas ja se tarkoittaa masennusta. 

”Mun sairaus on mitä on, näkymätön, viekas, se ei kysele. Mutta en voi jäädä siihen paikalleen”

Mun harhat on ollut pahimmillaan tosi pelottavia ja olen uskonut niiden olevan ihan totisinta totta. Onneksi nyt lääkkeellä tällä hetkellä on suht tasainen vointi. Ei ole ollut hahmoja tai ääniä jotka käskee tekemään itselle jotain. Ei pahimpia harhaluuloja kameroista tai seuraamisesta. Jäljet ne on kuitenkin jättänyt ja osa tunteista ei millään lähde pois, sen kanssa on opittava elämään. Niin se vain on. Kävelen autolle yksin ja pitää miettiä välillä että jos siellä joku on tai kaupassa. Mitä jos joku kuitenkin seuraa. Tiedän että se ei ole niin ja se on vain semmoinen ohimenevä tunne mikä on jäänyt. 

Toivon että voin antaa vertaistukea tässä, masennuksessa ja muutenkin ylipäänsä mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Teidän viestit on antanut voimaa ja ilahduttaa kun olen voinut antaa vertaistukea. Olen myös saanut sitä itse, se on arvokasta.

Ehkä tällä hetkellä elämä on sopeutumista kaikkeen ja sairauden hyväksymistä. Haluaisin sanoa että se on helppoa mutta ei se ole. Kuka nyt sairas haluaisi olla. Mun sairaus on tavallaan näkymätön niin ehkä sitä on vaikea selittää. Sitä ei ymmärrä miten vakava se on kun se voi viedä pahimmillaan hengen multa. Mut pelasti osasto, se oli mun pelastus. Näkymätöntä on vaikea selittää. Olen kuitenkin saanut paljon vertaistukea ja ymmärrystä somesta, perheeltä. Se auttaa jaksamaan. 

Mun sairaus on mitä on, näkymätön, viekas, se ei kysele. Mutta en voi jäädä siihen paikalleen, mun on elettävä tätä elämää vaikka niiden harhojen kanssa, sen pahan olon. Nyt saan elää aika normaalia arkea ja yritän elää hetkessä. En nyt parempaankaan pysty.

Elämää harhamaailmassa vai vaan elämää

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Se oli vähän reilu vuosi sitten kun ensi kertaa koin sen. Tuon äänen niin pienen mutta niin suuren ja todentuntuisen. Kaikki lähti siitä kun kävin ahkerasti lenkeillä. Yhtenä kertana lenkillä kuulin takaa selviä askeleita. Käännyttyäni ei siellä kuitenkaan mitään ollut, tyhjyyttä vain. Tämä alkoi toistua jokaisella lenkillä ja useaan otteeseen. Ennen kuin huomasinkaan kuulin askelia myös muualla, mutta edelleenkään ketään ei perässäni tullut. Askeleet siis oli aivan selviä niinkuin voi olla. Sitä jatkui jonkun aikaa kunnes ensimmäisen kerran näin silmäkulmastani vilahtavan jotakin?! Panikoin, onko takanani sittenkin jotakin. No ei ollut. Ennen kuin huomasinkaan tuli tuosta vilahduksesta selvä tumma hahmo jonka näin aina sillon tällöin. Tuolloin se ei kuitenkaan ollut vielä paha, se oli vasta kaiken alku… Mukana tulivat myös harhaluulot siitä että mua seurataan, tarkkaillaan, ajatus että kameroita on asennettu meidän kotiin.

”Kuulin ääniä jotka käski mua vahingoittamaan itseään”

Kesällä mun vanhemmilla oli lampaita, niiden kanssa parasta terapiaa

Mulle etsittiin silloin sitten hyvää lääkettä harhoihin ja alkuun löydettiinkin sellainen mikä toimi, ne pysyi poissa useamman kuukauden. Harhaluulot tosin olivat tulleet jäädäkseen, mutta välissä nekin olivat helpompia. Sitten lähestyttiin kevättä ja siitä kaikki sitten alkoi.

Ensin harhaluulot alkoivat kasvamaan tosi suureksi ja se haittasi elämääkin jo kovasti. Mukana oli myös masennus ja sen tuoma itsetuhoisuus. Jouduin silloin Kuusamoon osastolle. Siellä ollessani aloin taas nähdä tumman hahmon, vielä selvemmin mitä aikaisemmin. Minut sattuneesta syystä kotiutettiin kun muualta osastolta luvattu paikka ei onnistunutkaan. No en tainnut olla kovinkaan kauan kotona, ehkä pari päivää kun olin jo taas päivystyksessä. Sitten ambulanssissa matkalla psykiatriselleosastolle. Jouduin käymään pari mutkaa Rovaniemellä osastolla ennen kuin pääsin Kemiin. Tuntui Rovaniemellä siltä että mua ei otettu vakavasti. Sieltä kuitenkin suuntasin hahmoineni Kemiin!

”Siitä taas harhat alkoivat nostamaan päätään, äänet ja hahmot palasi”

Osastolla ollessa seinät alkoivat käydä todella tutuiksi. Elämä oli vaikeaa ja on vielä ajottainkin. Yksin ei uskalla lähteä mihinkään ja sitten kun uskaltaa sydän takoo lujaa, pelottaa. Koko ajan pitää elää epäluulossa ja semmoinen luotto ihmisiin on ollut välillä hukassa. Suihkussa silmien kiinni laittaminen pelottaa kun ei näe mitä ympärillä tapahtuu, kuulee vain äänet. Ja ne äänet ei yleensä ole mukavia.

Kemissä tilanne riistäytyi jo tosi huonoksi. Kuulin paljon ääniä ja näin hahmoja, yksi niistä oli heidän johtaja, hänellä oli kasvot. Kuulin ääniä jotka käski mua vahingoittamaan itseään. Ne käski mun mennä junan alle. Seuraamaan niitä, liittymään niihin ja se liittyminen olisi tapahtunut kuolemalla. Olin varma että hoitajat olivat vaihtaneet mun lääkkeitä yms. Mulla oli tarkka suunnitelma minkä olisin toteuttanut osastolta pois päästessäni, että olisin voinut liittyä hahmojen joukkoon. Elin harhamaailmassa ja se oli pelottavaa, sillä hetkellä totta. Vaikka ei kuitenkaan, mutta uskoin siihen kaikkeen ja se oli melkoista sekamelskaa.

Toiset päivät oli todella vaikeita. Pistää miettimään miksi juuri minä ja onko minussa nyt sitten jotain vikaa. Tulevaisuus pelottaa.

”En tiedä tekeekö se minusta tyhmän vai rohkean, vai molempia”

Kemissä mulle löydettiin lääke joka vei ajan kanssa harhat pois, pääsin takaisin kotiin kolmen kuukauden osastokierteen jälkeen. Kuukauden päivät meni tosi hyvin ja masennuskin näytti jäävän taakseen. Sitten uuden lääkkeen tuoma väsymys sai mut jättämään lääkkeitä välistä. Siitä taas harhat alkoivat nostamaan päätään, äänet ja hahmot palasi. Ei kuitenkaan niin rajusti kuin aiemmin. Mun psykiatri Kuusamossa halusi että lääkitys vaihdetaan ja sitä ei mun tilanteessa voi tehdä kuin osastohoidossa. Joten tässä sitä nyt ollaan ja kirjoitellaan, kotilomalla Kemin osastolta. Hahmot on taas käskeneet ja pelotelleet. Joukkoon on liittynyt mies joka vainoaa mua, vaikea välillä hahmottaa se todellisuudesta. Nyt kuitenkin uusi lääke on jo sen verran helpottanut että näköharhat ovat olleet pari päivää pois ja ääniharhojakin on vähemmän, ne ei ole niin voimakkaita. Sitä arkea tässä nyt sitten elellään.

Mutta kyllä musta paljon positiivisuuttakin löytyy vaikka se joskus onkin hukassa, mutta siellä se on

Vaikea kirjoittaa näistä asioista, osaksi se pelottaa jakaa tämä kaikki muiden kanssa. Mutta oon jo jakanut paljon mun elämästä joten toisaalta tuntuu luonnolliselta jakaa tämäkin. Enkä mä nyt kaikkea tässäkään pystynyt kirjoittamaan, mutta vähän avasin tätä kaikkea. En tiedä tekeekö se minusta tyhmän vai rohkean, vai molempia. Mä vaan haluan että voisin kaikkien silmissä olla edelleen se Minja, vain Minja. Että mua ei nähtäisi harhaisena ihmisenä. Tämän kaiken takana on silti minä ja yritän joka päivä taistella tätä kaikkea vastaan, oppia elämään sen kanssa. Jos sullakin on samoja asioita minkä kanssa kamppailet, haluan sanoa että me pystytään tähän yhdessä koska me tiedetään ettei olla yksin kaiken tän kanssa. Meitä on muitakin ja me ollaan vahvoja❤️

Mielenterveysongelmat — miten läheiset voi tukea

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Mulle tuli kysymysboksiin tällainen kysymys miten läheiset voi tukea mielenterveysongelmia sairastavaa läheistä. Täähän on nyt aika laaja kirjo mutta yritän jotain vinkkejä antaa.

Miten voit tukea:

🔸Ole läsnä vaikka toinen ei haluaisi puhua asioista, sekin riittää ja tuo turvaa

🔸Kuuntele jos toinen haluaa puhua, aina ei tarvitse tietää vastausta kaikkeen, mutta se kuuntelukin riittää

🔸Älä tuomitse, ole tukena

🔸Jo pienet avut arjessa voi riittää, lähde esim. kauppaan kaveriksi tai asioille mitä pitää hoitaa. Monessa mielensairaudessa on vaikea lähteä julkiselle paikoille. Joten siinä voit auttaa.

🔸Kysy ja tarjoa apua toiselle, sano että haluat tukea kaikin puolin ja jos vain haluat niin autan.

🔸Älä kuitenkaan väkisin toistamalla tarjoa apua jos toinen ei halua sitä, älä tuputa

🔸Kerro läheiselle kuinka tärkeä hän on

🔸Monesti voi tuntua että läheiset ei ymmärrä joten etsi tietoa sairaudesta, kysy läheiseltä sairaudesta ja ennen kaikkea ymmärrä, sitä ymmärrystä tarvitaan.

🔸Hyväksy toinen juuri sellaisenaan kuin hän on, kerro se

”Välttämättä sen enempää ei tarvinnut silloin kun en muuta halunnut”

Ei tähän varmasti kaikki tullut, mutta nämä asiat tuli mieleen. Joskus on vaikeaa olla tukena jos toinen ei sitä oikeasti halua. Mutta se pelkkä läsnäolokin kertoo, että susta välitetään. Esim. masennuksessa ei jaksa, mikään ei kiinnosta. Mutta kun tietää että se toinen on kuitenkin läsnä, se luo turvallisuuden tunneta ja tietää että susta välitetään.

Ahdistus on yksi asia mikä voi olla. Silloin mulle riittää että toinen on läsnä siinä vieressä. Välttämättä sitä ei halua mitään muuta tai sitten halikin voi auttaa tai sitten pahentaa joten on hyvä kysyä onko se ok. Mutta mitään apua ei kannata tuputtaa, se voi vaan ahdistaa lisää.

Ite mun läheiset on just olleet läsnä, mun on ollut hirveen vaikea keskustella asioista heidän kanssaan. Paitsi puolison kanssa jaan kaiken. On he auttaneet paljon lasten kanssa, varsinkin silloin kun uin niissä pohjavesissä, silloin mulla meni tosi huonosti. Oli ihana tietää vaikka olin niin huonossa kunnossa, että esim. puoliso pysyi rinnalla ja oli siinä hetkessä läsnä. Välttämättä sen enempää ei tarvinnut silloin kun en muuta halunnut. Ja se että sain halauksen kun sitä itse tarvitsi ja halusi. Sitä voi kysyä saako antaa halin, ainahan ei välttämättä sitä halua.

Joten sellaisia keinoja tukea läheistä. Olisiko sinulla jotain vinkkejä miten läheiset voi tukea ihmistä jolla on jotakin mielenterveysongelmia?

Kaksisuuntainen mielialahäiriö — sairauden hyväksyminen

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Laitoin kysymysboksin Instagramiin jossa sai toivoa aihetta mistä kirjottaisin. Tämä oli yksi niistä eli sairauden hyväksyminen.

Sain nyt vastikään varman diagnoosin kaksisuuntaisesta ja on kieltämättä vaikeaa hyväksyä se. Tuntuu tosi epäreilulta se ajatus että mulla on kakssuuntainen.

”Vaikka ei sitäkään aluksi itse ole nähnyt”

Käyn edelleenkin oman pään sisällä sitä kamppailua missä mun on vaikeaa hyväksyä tämä kaikki. Välillä sitä syyttää lääkkeitä siitä, että mulla on kyseinen sairaus. Mikä on hölmöä, eihän lääkkeet tällaista aiheuta ja ei mulla näitä samoja lääkkeitä edes ole ollut koko aikaa. Jos vertaa vuoden takaiseen niin onhan ne lääkkeet vaikuttanut ja paljon. Joten ei, ei nämä oireet lääkkeistä johdu vaan päinvastoin lääkkeet on tehneet oireista lievempiä.

Joten kyllä on vaikea hyväksyä. Jotenkin mä tiedän että oon sairas, mutta ei sitä vaan haluaisi mitenkään hyväksyä. Masennuskin on ollut helpompi myöntää itselleen vaikka ei sitäkään aluksi itse ole nähnyt.

”Ei mikään mukavin sairaus tässä maailmassa”

Kyllä mä sisäistän ne oireet mitä mulla on ja ymmärrän että mulla on kaksisuuntaisen, mutta sitten en kuitenkaan, tuntuu epätodelliselta, sitä se on. Nyt löysin sen sanan mikä kuvaa tätä kaikkea parhaiten ja epätodellista se tosiaan on.

Oon kovasti yrittänyt hyväksyä asian ja someen kirjoittelu auttaa vähän sisäistämään koko juttua, on se ollut apuna kaksisuuntaisen hyväksymisessä. Tavallaan sitä kirjoituksilla joutuu itselle jollain tasolla myöntämään että mä sairastan kakssuuntaista. Ei mikään mukavin sairaus tässä maailmassa ja kulkee mukana koko loppuelämän enemmän ja vähemmän. Mutta some on kyllä muutenkin auttanut tässä kaikessa. Kerron melkein joka päivä kuulumiset somessa ja se auttaa itseä käymään sen päivän tapahtuma ja fiilikset läpi. Joten uskoisin että voin pian hyväksyä tämän sairauden ja ehkä kuitenkin voiton puolella ollaan ja suurimman osan ajasta voin sen kuitenkin hyväksyä.

Sellainen vastaus siihen kysymykseen. Multa saa kyllä kysyä ihan mitä mieleen tulee ja vastaan mielelläni💖

Miten on mennyt viime aikoina — onnen pilkahduksia

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa kaksisuuntainen mielialahäiriö, masennus, Yleinen

Ajattelin jos katsoisi nyt parin viikon ajalta. On ollut aika tasaista, ei ole tullut mitään suurempia heittoja. Elämä on tuntunut oikeastaan tosi tylsältä, varsinkin kun vertaa oloa hypomaniaan. Silloin on niin hyvä fiilis ja hyvä olo, että normiarki tuntuu jokseenkin puuduttavalta. Ei sitä voi ymmärtää jos sitä ei oo itse kokenut. Tähän mun vaan pitäisi nyt tottua, perusarkeen…

Muutamina päivinä tässä oon ollut aika virkeä ja mielikin on ollut hyvä, on ollut semmoisia onnen pilkahduksia, mun vaan pitää nyt tarkkailla oloa ettei se ala mennä hypomanian puolelle. Tähän mun nyt pitää tottua että joudun aina vähän sillä silmällä tarkkailemaan vointia. Ja ehkä jossain vaiheessa opin tuntemaan varomerkit. Ihan varmasti opin ajan kanssa. Nyt kaikki on vielä niin uutta.

”Joten toivotaan että sitten ei lähde menemään alamäkeen tai sinne ylämäkeen”

Meidän perhe, niin rakas. Perhe on mulle kyllä kaikki kaikessa. Otan hoidon vastaan sen takia että voin olla paras äiti ja vaimo. Joskus tuntuu siltä että ei lääkkeistä oo mitään hyötyä ja tekisi mieli vain olla syömättä niitä, että jos tulisi hypomania. Mutta sitten se tietää että se ei oo hyväksi mulle ja varsinkaan meidän perheelle. Niiden takia syön joka päivä omat lääkkeet ja otan sen hoidon vastaan. Mulle ura ei ole niin tärkeä kuin perhe ja äitiys, se on mun juttu. Olen ennen kaikkea äiti, vaikka olen minä muutakin, olen minä.

”On vaan joskus ikävä sitä oloa kun on vaan niin hyvä fiilis ja energiaa on muille jakaa”

Oon jakanut touhuta lastenkin kanssa, mikä on tietenkin positiivista. On ollut ihanaakin touhuta heidän kanssaan, nähdä kuinka iloisia he ovat.

Jos nyt ei oteta näitä muutamia päiviä huomioon että on ollut hyvä olo, n on ollut sellainen matala mieli, semmosta lievää masennusta mutta ei todellakaan pahaa. Mulla menee nyt masennuslääke toukokuun alkuun asti jolloin se pitää tauottaa. Sen takia kun valoisuus lisääntyy, mikä sitten lisää riskiä hypomaniaan/maniaan. Ja masennuslääke itsessään, varsinkin Venlafaxin mikä mulla on, lisää riskiä hypomaniaan/maniaan. Joten toivotaan että sitten ei lähde menemään alamäkeen tai sinne ylämäkeen. Kun olisi vain tasaista.

Mulla itsellä tuntuu sitä että olisi kivaa semmoinen pieni hypomania. Se on vaan niin harmi kun sieltä tippuu aina sinne alas. Ja niinkuin yllä kirjoitin, vauhdissa ja impulsiivisuudessa sattuu herkemmin jotain. Joten ei se pienikään hypomania olisi hyväksi. On vaan joskus ikävä sitä oloa kun on vaan niin hyvä fiilis ja energiaa on muille jakaa.

Lähden pääsiäisen jälkeen mun vanhempien mukaan reissuun Lapualle mun mummun luokse. Mukaan otan meidän pienimmän Mellun. Muut jäävät isänsä kanssa kotiin ja ovat päikyssä aina kun isänsä on töissä. Vähän tulee ikävä lapsia ja mietinkin monta kertaa voinko lähteä reissuun. Mutta eivät lapset siitä rikki mene ja onneksi on videopuhelut, voi aina soitella semmoisia. Odotankin jo reissua, vaikkakin on outoa olla vain yhden lapsen kanssa. Itse asiassa mun puoliso ehdotti että lähtisin pienimmän kanssa reissuun💖

Mielenterveyshoitajan käynnit jatkuu edelleen mutta ei niin tiheää, noin kolmen viikon välein. Tarvittaessa kyllä sitten enemmänkin käyntejä, jos siihen siis on vain tarve

Semmosia kuulumisia, varmasti jostain unohtui kirjoittaa. Toivotaan nyt että hyvät, normipäivät lisääntyisivät. Ja odotan jo kesää ja valoa, mielikin piristyy☀️

Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja parisuhde — välillä on rankkaa

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Multa on useampaan otteeseen kysytty miten meidän avioliitto voi, miten kaksisuuntainen on siihen vaikuttanut? Nyt ajattelin sitten siitä seuraavaksi kirjoittaa, katsotaan mitä saan kirjoitettua.

Aloitan vaikka siitä hetkestä kun mulla alettiin epäilemään kaksisuuntaista, siitä kun mulle tuli eka varmennettu hypomania. Siitä muutenkin kaikki vaikeudet on alkaneet meidän elämässä. Kaksisuuntainen on aika raskas taakka myös suhteelle.

”Yhtäkkiä olin kuin mikäkin raketti, sinkoilin joka paikkaan ja olisin voinut tehdä mitä vaan”

”Give your all to me
I’ll give my all to you
You’re my end and my beginning
Even when I lose, I’m winning
’Cause I give you all of me
And you give me all of you” – John Legend All of Me

Mun mies on ollut älyttömän iso tuki ja turva, silloinkin kun olen työntänyt häntä pois päin, pois mun luolta. Silti hän on siinä pysynyt niin lujatahtoisena ja rakastavana. Silloin ekan hypomanian aikaan taisin saada paljon stressiä puolisolle aiheutetuksi, varsinkin kun ostelin paljon tavaraa ja osan rahoista lahjoitin hyväntekeväisyyteen. Mutta siitä huolimatta että tein niin, hän kuitenkin pysyi siinä rinnalla ja ymmärsi minua. Joku muu olisi saattanut lähteä kävelemään tai edes suuttua voimakkaasti. Mutta ei, hän vain oli siinä. Toisekseen olihan siinä puolisolla sulattelua, kun yhtäkkiä olin aivan eri ihminen. Vasta olin ollut todella masentunut ja viimeiset ajatukset mielessä. Yhtäkkiä olin kuin mikäkin raketti, sinkoilin joka paikkaan ja olisin voinut tehdä mitä vaan. Muutuin siis masiksesta hypomaaniseksi tosi nopeaa puolison silmissä. Ja niinhän tein tai no itsellä ne muistikuvat on niin hatarat. Johtuen varmaan siitä että olin silloin ollut myös psykoottinen, se osaksi varmasti heikentää muistikuvia. Puolisolle se kaikki oli uutta ja varmaan vähän pelottavaakin. Silti hän pysyi koko ajan rinnalla, ei ollut ollenkaan vihainen.

Enimmäkseen rankkaa on ollut se kun minä olen työntänyt toista pois. On ollut niin paha olla, että on halunnut olla yksin. Sitten on tullut loukattua toista, ilman mitään oikeuksia siihen. Eli väärin olen tehnyt ja aiheuttanut ihan turhaan lisää taakkaa meidän avioliitolle. Mutta se on pahinta paskaa mitä on ollut. Eli minä, ja mun sairaus mutta sillä ei juurikaan voi puolustautua enkä yritäkään. Mikään syy ei ole oikein loukata toista. Mutta puoliso on antanut mulle anteeksi, senkin kun olin heittämässä häntä ulos, käskin häipyä mun elämästä. Useampaankin otteeseen ja mitä hän teki? Halasi vaan tiukemmin. Olen oppinut sen että en voi työntää toista pois mun luolta kun on vaikeaa ja paha olo. En saavuta sillä mitään ja loukkaan vain toista.

”Semmoista me tehdään ja ne auttaa arjen keskellä, pieniä asioita”

Me ollaan kasvettu yhteen ja ollaan opittu tuntemaan toistemme käyttäytymistavat ja osataan lukea toisiamme tosi hyvin. Kaksisuuntainen on vain vahvistanut meidän avioliittoa vaikkakin on tuonut siihen myös paljon haasteita. Onhan se ollut iso taakka, mutta jotenkin sen on kääntänyt voitoksi.

Onhan meillä normaalit riitamme ja kinamme, mitä nyt varmaan kaikilla suhteista löytyy. Minä olen meistä se temperamenttisempi ja lujatahtoisempi. Eli voisi sanoa näin että minä lähes tulkoon aina aloitan ne riidat jos niitä on. Yhdessä ne kuitenkin lopetetaan ja aina saadaan asiat käytyä läpi. Meillä se menee hienosti yks yhteen. Me ollaan onnekkaita että meillä on avioliitto joka on kestänyt kaiken tämän myllerryksen ja se on yhä vahvempi päivä päivältä. Me ollaan kasvettu lujasti yhteen. Silti on pitäny muistaa, että pitäisi huomata se toinen siinä arjen keskellä ja pienetkin asiat riittää. Antaa vaikka toisen levätä 15min rauhassa lapsilta tai antaa minun neuloa puolisen tuntia/tunnin, puoliso käydä ulkona vaikka sen tunnin yms. Meillä on myös vuoroaamut silloin jos minä herään lasten kanssa aamulla, niin puoliso saa nukkua pitkään ja toiste päin. Semmoista me tehdään ja ne auttaa arjen keskellä, pieniä asioita kahvinkeittoa, ruuan laittamista… Pienet asiat❤️ Niitten avulla ollaan varmasti selvitty ja meillä on ollut vankka pohja suhteella ennen tätä kaikkea. Me kuitenkin halutaan selvitä yhdessä ja jonain päivänä huomataan miten hienosti ollaan selvitty ja miten hienosti meillä menee.

Semmoinen kirjoitus siitä sitten syntyi. Meillä on kyllä luja avioliitto. Se on tosi tukeva ja täynnä rakkautta, kaikkea muutakin mitä avioliittoon mahtuu. Surua ja iloa, siitä on meidän avioliitto tehty❤️

Erilaisuus on rikkaus ja rakkaus — Downin syndrooma

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Olin jo ennen lapseni syntymää tiennyt että erilaisuus on rikkaus ja kaikki olemme samanarvoisia. Meillä on suvussa erityisiä joten heidän avulla olin jo saanut tutustua erilaisuuteen ja saanut nähdä miten se on todellakin rikkaus. Mutta silti vaikka olin nähnyt sen jo, on minun lapseni opettanut minua aivan valtavasti.

Meea syntyi 2020 tammikuussa. Saatiin jo raskausaikana tietää, että hänellä on Downin syndrooma. Alkuun oltiin shokissa,kuitenkaan ei hetkeäkään lakattu rakastamasta meidän lasta, odotettiin häntä koko ajan niin kovasti, niin että se teki ihan kipeää. Hänen syntyessään näin heti hänen erityiset piirteet, pienet poimut ja ihanat silmät. Tiesin heti että kyllä, hän on meidän ihana rakkauskromosomi. Hoin vaan että ”täydellinen, hän on täydellinen” ja sitä hän on.

”Se saa itselle hyvä fiiliksen ja se on yksi asia miksi somea teen”

On onni olla osa näin ihanaa matkaa, jossa jokainen päivä on toistaan jännittävämpi ja hymy yhtä valaiseva

Hän on opettanut meitä vanhempia valtavasti. Vaikka sitä jo aikaisemmin näki erilaisuuden kauneuden, niin nyt sen näkee vielä paremmin ja selvemmin. On etuoikeus olla äiti lapselle joka on niin erityinen, siinä saa olla itsekin olla osana erityistämatkaa. Ja se matka on todella erityinen, haasteineen ja voittoineen.

Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt vertaistuen arvokkuuden tässä meidän matkan aikana. Se on kultaakin rikkaampaa ja olen onnekas että pääsin tapaamaan vertaisia viime viikolla. En ole aikaisemmin tavannut vertaisia ja somessa en oikein ole itse osannut lähteä viemään keskustelua eteenpäin. Koen että olen itse kuitenkin voinut antaa vertaistukea muille ja se on tuntunut itsestä hyvältä. Saan paljon viestiä instagramissa jossa varsinkin vasta Down-lapsen saaneet kiittelevät vertaistuen antamisesta. Se saa itselle hyvä fiiliksen ja se on yksi asia miksi somea teen. https://www.instagram.com/minjasinkkonen.

”Viestit ovat joskus olleet hyvin ilkeitäkin, mutta onneksi niitä on vain vähän”

Rakastin sinua jo ennen kuin olitkaan täällä

Meistä tehtiin taannoin juttu iltasanomiin. Ihan hyvä juttu joo, mutta se tehtiin ihan ikävään sävyyn ja sain siitä sitten palautetta, en suoraan mutta kuitenkin. Otsikko oli todella raju ja siinä oltiin takerruttu pelkästään yhteen asiaan. Juttu oli ihana, mutta otsikko pilasi sen kokonaan. Harmittaa suunnattomasti ja se saikin miettimään osallistunko enää koskaan haastatteluihin jotka koskevat lastani ja Downin syndroomaa. Tuli niin paha mieli, vielä siitä sitten että minua sitten syytettiin huonosta haastattelusta, vertaiset syyttivät. Tai oikeastaan juttua ei tehty ikävään sävyyn vaan otsikko oli todella raju ja käytännössä se pilasi ihanan uutisen.

Rakastan lastani aivan älyttömästi ja siksi yritänkin näyttää omalta osaltani muille miten erilaisuutta ei tarvitse pelätä ja se on kaunista. Olen välillä saanut vertaisilta viestiä, miten tuon meidän arkea väärin esille. Teen siitä niin helpon näköistä. Olen kyllä tuonut meidän haasteet esille somessa. Mutta Meean kanssa meillä sujuu hyvin vaikka haasteitakin on. Nyt voisin kuitenkin sanoa että isoimmat haasteet meidän elämässä on minun mielenterveysongelmat mm. minun kaksisuuntainen mielialahäiriö. Viestit ovat joskus olleet hyvin ilkeitäkin, mutta onneksi niitä on vain vähän.

”Mutta kun katsoo omaa lastaan, kaikki on sen arvoista”

Hänen hymynsä on valaiseva, vaan hän ei ole yhtä hymyä. Negatiiviset tunteetkin hän omaa niinkuin jokaikinen meistä

On myös kysytty miten selviän arjesta erityisen kanssa, kun sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Onko arki liian rankkaa minulle ja onko lapsilla hyvä olla. Selviän siitä samallalailla kuin kenen tahansa muunkin lapsen, tietenkin haasteita on mutta niin niitä on kaikilla ja menen tilanteen mukaan. En hän voi sille mitään että sairastuin, mutta omalla painollaan mennään.

Joten sellaisia pohdintoja lehtijutusta, erityisyydestä, kuulumisista ja äitiydestä erityiselle kun sairastaa itse. Oon niin onnellinen että saan kokea olla erityislapsen äiti ja kukaan muu ei erityislapsen vanhempi sitä ymmärrä miltä se tuntuu. Jokainen päivä on niin erilainen ja erityinen, täynnä rakkautta ja joskus niitä haasteitakin. Mutta kun katsoo omaa lastaan, kaikki on sen arvoista, todellakin on🧡

Olisiko jotain mistä haluaisit minun kirjoittavan?🧡

Miten mun kaksisuuntainen mielialahäiriö löydettiin

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Sain muutamia päiviä sitten varmuuden sille että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Yllätyksenä se ei tullut koska psykiatri jo aikaisemmin puhui siitä, että se mulla on.

Tunteet on kyllä menneet vuoristorataa, Toisaalta on helpottunut ja toisaalta kaikki tuntuu niin hirveän epäreilulta. Miksi juuri minä. Miksi olo ei voisi olla koko ajan niinkuin hypomaniassa, miksi pitää tulla laskuja, miksi pitää olla sairas?

”En vain sitä tohtinut itselle myöntää tai sitä itse ymmärtänyt”

Näin jälkeen päin mun oireilu on alkanut jo nuorena, silloin olo on ollut kausittaista ja on ollut useampia masennuskausia. Nyt aikuisena kaikki alkoi rytinällä. Olen aika varma että nyt aikuisiällä mulla on ollut kolme hypomaniaa, kaksi niistä on varmistettuja. Mutta eihän sitä aikaisemmin ole hyvävointisena tehnyt mieli mennä lääkäriin, miksi menisi?

Mulla kaikki alkoi kuopuksen syntymän jälkeen. Oli synnytys ja sitten siitä oli myös yksi ikävä asia/trauma mitkä sitten laukaisivat hypomanian. Mutta kaksisuuntainen siellä taustalla oli jo olemassa. Mulla se näkyi sillon lähinnä rahan tuhlauksena ja impulsiivisuutena. Olin tosi impulsiivinen, hajotin tavaroita yms. Toki oli tietenkin vauhdikkuutta, nopeaa puhetta ja jo silloin mulla oli psykoottisia oireita. En vain sitä tohtinut itselle myöntää tai sitä itse ymmärtänyt. Voin niistä joskus sitten lisää kirjoittaa. Silloin mulla alettiin ekan kerran miettimään kaksisuuntaista.

”Vaikkakin itsellä on jotenkin niin vaikea uskoa että minäkö sairastuin kaksisuuntaiseen”

Siitä sitten tuli lasku masennukseen, mutta se ei ollut niin paha masennus kuin mitä mulla oli ennen hypomaniaa. En tiedä, muistot tuosta ajasta on tosi huteria. Ei oikein tahdo muistaa mitään ja asioiden laittaminen aikajanalle on haastavaa.

Mulla oli siinä välissä sitten jotakuinkin tasapainoinen aika vaikkakin masennustakin vähän oli. Ei kuitenkaan tullut suurempia heittoja. Sitten syksyllä aloin menetyksen vuoksi saamaan taas psykoottisia oireita, joista sitten seurasi hypomania, taas jälleen. Sillon oli vauhtia, oli euforinen olo, puhuin nopeaa, en oikein nukkunut, touhusin montaa asiaa yhtä aikaa, valmiiksi oli vaikea saada mitään, olin impulsiivinen ja ostelin. Sen jälkeen psykiatri sanoi, että tämä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja loppujen lopuksi kaksisuuntainen todettiin tutkimusten avulla.

”Mulla on nyt tasaista vaikka vähän ollaan masiksen puolella. Mutta tähän kait sitä pyritään?”

Ja oli juurikin puhetta nyt viime käynnillä että se mun oireilu nuoruudessa on johtunut tästä tai ainakin osittain. Ei se kaikkea selitä. Mun oireet on olleet aika selvät, että silleen kenelläkään ei ole tarvinnut miettiä mitä tämä on, ei ole jäänyt käytöksen osalta mikään epäselväksi. Vaikkakin itsellä on jotenkin niin vaikea uskoa että minäkö sairastuin kaksisuuntaiseen.

Helpottunut on olo toki, nyt saan asiaan kuuluvaa hoitoa ja kaikki tietävät varmasti mitä sairastan. Mulla on hyvä lääkepohja joka on toiminut aika hyvin tähän mennessä. Jos vertaa mun oloa vuoden takaiseen niin on käytöksessä tullut SUURI muutos. Sitä ei varmasti täällä somessa näe. Mutta vuosi sitten olevan hypomania oli paljon rajumpi kuin tämä viimeisin. Senkin asian takia että lääkkeet toimii, puoltaa sekin kaksisuuntaisen diagnoosia. Mulla on nyt tasaista vaikka vähän ollaan masiksen puolella. Mutta tähän kait sitä pyritään? Ettei olisi syvästi masentunut eikä menossa maniaan. Mun vaan nyt pitää tottua tähän perusoloon ja siihen että elämä ei ole yhtä hypomaniaa. Se tunne ei oo totta ja en voi koko ajan voida niin ”hyvin”. Tavallinen elämä hypomanian jälkeen tuntuu niin hurjan tylsältä. Kaipaa sitä energisyyttä.

Semmoinen kirjoitus siitä sitten, olisihan sitä vielä mahtunut tekstiä lisää, mutta jätetään tämä nyt vain tähän. Jos tulee jotain kysyttävää niin multa saa kysyä. Tämä kaikki on vielä itsellenikin tosi uutta, ei pysy kaiken perässä. Mutta eiköhän tässä vuosien aikana ehdi kaikkeen tottua ja kaikesta tulee arkipäivää😊

Aika psykiatrilla — tutkimusten tulokset

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Psykiatrin aika takana päin, paljon tuli asiaa, uutta ja ei niin uutta.

En oikein tiedä mitä odotin ennenkö sinne menin mutta kovasti mua jännitti, ihan superkovasti. Sain vihdoin ja viimein kuulla niiden mun tutkimusten tulokset mitä jännitin niin paljon.

Tutkimukset itsessään oli aika ahdistavat, varsinkin kun siinä käytiin omia traumoja läpi. Se sitten laukaisi sen että olen koko ajan sen jälkeen ollut voimakkaasti ahdistunut. Eli johtuen niistä omista traumoista, jotka on aika raskaita.

”Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.”

Tosiaan on nyt varmaa että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sitä nyt ei varsinaisesti ole kukaan epäillyt että eikö se sitä olisi, kuitenkin siitä tarvitsee Kelaankin virallisen todistuksen. Toisekseen mulla on traumaperäinen stressihäiriö joka johtuu mun traumoista, koulukiusaamisesta, raiskauksesta ja muista sellaisista. Raskaita asioita kantaa harteillaan. Ehkä vielä joku päivä menen terapiaan kun kunto on sellainen. Saan käsiteltyä kaikki nuo asiat mitkä melkein päivittäin painaa mielessä.

Persoonallisuushäiriötä mulla ei ole vaikka ensin semmoisestakin puhuttiin. Pisteitä kyllä sain epävakaasta ja epäluuloisesta, mutta ei niin paljoa että ne olisivat täyttäneet persoonallisuushäiriön kriteereitä. Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.

Kolmanneksi mulla on psykoosialttius, eli olen alttiimpi psykoosille ja psykoottisille oireille, esimerkiksi harhoille. En ihan sitä odottanut, vaikka mulla harhoja on ollutkin. Mutta en tajunnut että tuollainenkin on olemassa. Sillä nyt mennään, mutta onneksi mulla on hyvät psykoosinestolääkkeet.

”Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos”

Ahdistuksen osalta mulle lisättiin uusi lääke, Olantsapiini. Toivottavasti se nyt auttaisi ahdistukseen ja olisi helpompi olla.

Myös masennus multa löytyi tutkimuksista joka on jo onneksi helpottamaan päin. Masennuslääke on toiminut hienosti sen osalta. En vaan voi käyttää masennuslääkettä pitkään mun kaksisuuntaisen kanssa, että ei lähde menemään liian ”virkeäksi” eli maniaan päin.

Semmoinen käynti sitten. Paljon uutta ja vanhaa. Hyvä fiilis jäi kaiken kaikkiaan ja kyllä kai se omalta osaltaan helpottaa oloa tietää mikä itseä vaivaa. Näillä nyt on hyvä jatkaa eteenpäin. Toisaalta pitää tottuakin näihin diagnooseihin, ne ei ole mitään pikkujuttuja. Kaksisuuntainenkin vaikuttaa koko mun loppu elämään ja mun vaan pitää opetella elämään sen kanssa. Enköhän vielä opikin, se ei aina vaan ole niin helppoa. Vanhat lääkkeet pohjalla pidettiin samana, ainostaan lisättiin tuo yksi lääke. Mullahan on nyt viisi eri lääkettä mielen juttuihin. Monta lääkettä mutta kaikki on hyvin tarpeellisia. Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos, joten kyllä lääkkeet on tarpeellisia.

Semmoisella nyt sitten eteenpäin😊