Avainsana: skitsoaffektiivinen häiriö

Kuulumisia, ahdistusta ja kamppailua

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Päivät menee eteenpäin, ahdistusta on paljon. Johtuu kyllä monestakin asiasta mutta harhat varmaan vaikuttaa eniten. Mulla on ollut aika paljon harhaluuloja, ihan ihmeellisiä. Kyllä tunnistan vielä aika hyvin mikä on totta ja mikä ei. Mutta onhan se melkoista kamppailua päivittäin oman mielen kanssa. Uskon että nykyinen lääke kuitenkin hillitsee tilannetta ja uusi lääke taas tasoittaa, auttaa myös nukkumaan vaikka ei ehkä niin hyvin kun tarvisi. 

Unet pitäisi saada paremmaksi, se varmasti nyt on isoin tekijä mun tilanteessa. Uskon että kun saan kunnolla levättyä niin vointi paranisi huomattavasti. Siksi mun sairaudessa uni ja tasainen arki on tosi tärkeää. Huonot unet ja kaikki heitot vaikuttaa vointiin tosi paljon. Vaikea silleen itsellä vaikuttaa elämän heittoihin ja joskus vaikka kuinka yrittäisi elää tasaista elämää niin eihän se onnistu. 

”Se kestää yleensä hetken ja sitten helpottaa”

En mä nyt kuitenkaan missään pohjalla vielä oo ja oon ihan ok selvinnyt arjesta. Enkä sinne haluakaan ja jos voin itse asialle tehdä jotain niin teen. On siitä iso apu että tytöt käy päikyssä. Vaikka siitä saankin joskus eriäväisiä mielipiteitä. Mutta on se tytöillekin tärkeää että äiti ei aivan uuvuta itseään. Ja kyllä se väsyttää kun on sekamelska päässä ja masennusta siinä kaverina.

Mun elämä on tällästä mut kyllä pystyn melkein aina jotain positiivistakin löytämään. Silti kun on romahduksia niin just sillä hetkellä en pysty löytämään mitään positiivista, se kestää yleensä hetken ja sitten helpottaa♥️ Mutta en todellakaan aina oo positiivinen, ei jaksa olla vaikka parhaani yritän. 

Eihän tämä missään tapauksessa helppoa ole mutta kelläpä tässä elämässä helppoa aina olisi?

Paljon asiaa. Perhe auttaa jaksamaan, koen mielenterveyshoitajan käynnit tärkeinä ja meillä on myös perhetyöntekijä joka tukee vanhemmuutta. On kysytty että onko meillä lastensuojelunasiakkuus niin ei ole vaikka onko siinäkään mitään huonoa, apuahan sieltä tarjotaan! 

Sellaisia kuulumisia, arki on vähän kamppailua mutta yritän tehdä mielekkäitä asioista. Hoidan itseäni vaikka sekin tuntuu joskus vaikealta, yritän silloin ajatella lapsia ja sitä että he tarvii mua, parasta versioita minusta. Eihän tämä missään tapauksessa helppoa ole mutta kelläpä tässä elämässä helppoa aina olisi?

Mulla ei hävetä puhua mun sairaudesta, puhuuhan muutkin fyysisistä sairauksista niin miksi minä en voisi omasta sairaudesta? Usein kuitenkin tunnen huonommuuden tunnetta siitä että olen sairas ja taakka muille. Ehkä sekin siitä helpottaa ajan kanssa.

Hetken on helppo olla ja helppo hymyillä

Lomareissua odottelen ja toivon tosissaan että vointi tasaantuisi ettei tarvisi lähteä ainakaan osastolle. Reissu on myös tärkeä lapsille joten teen omalta osalta kaikkeni että päästään sinne♥️ Uskon sen piristävän itseänikin paljon ja vaihtelu virkistää♥️

Kotona, osastolla, elämässä — pienin askelin

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Hyvät päivät on hyviä päivä ja niistä tahtoo pitää kiinni❣️

Mulla kun vointi saattaa heitellä viikonkin sisällä laidasta laitaan, niin ja muutenkin osaa arvostaa niitä hyviä päiviä. Vaikka harhojakin on ollut vähän, niin silti elämä on jatkunut ja on ollut hyviä päiviä. 

”On mennyt metsään, on menty lujaa ja nyt mennään hiljaa, pienin askelin”

Mun harhat on ääniä, hahmoja, harhaluuloja.  Nyt on askelia takana, tuntemuksia iholla, hahmoja kaukana/lähellä, pieniä vilahduksia niistä, joskus enemmän. Tällä hetkellä niitä on hyvin vähän, alkuun näytti että nyt lähtee ja rysähtää mutta se siitä tasaantu. En vielä koe mukavaksi puhua harhoista tai kertoa mitä kaikkea on ollut. Se tuntuu hassulta, mutta kerron just niinkuin itse haluan. Moni asia vaikuttaa tällä hetkellä vointiin ja mun unettomuus on nyt se suurin syy mikä vie huonompaan kuntoon ja pahentaa harhoja. Jos vaan saisi unet kuntoon niin varmasti vointikin paranisi! 

Kaikki on hyvin tänään

Mulla on ollut masennusta taas mutta sekin on vielä vähäistä ja jospa se ei pahenisikaan. Tää sairaus on semmoinen että ei aina tiedä mihin menee, mennäänkö hiljaa, lujaa vai ihan metsään. On mennyt metsään, on menty lujaa ja nyt mennään hiljaa, pienin askelin. Mutta niin sitä mennään muutenkin askel kerrallaan, pari taakse ja taas askel eteenpäin. On kyllä ollut hetkiä kun on rysähdetty kunnolla taaksepäin mutta aina sieltä on tultu eteenpäin.

”Voi vielä luottaa siihen että ei jätetä yksin tiukan paikan tullen”

Ihana huomata että ei tää sairaus mun elämää kokonaan vie, ei ainakaan tällä hetkellä. Ja sitten kun taas tulee se vaikea vaihe niin siitä selviää ja läheiset tukee. On olemassa myös lääkkeet ja osastohoito joiden puolesta liputan kyllä ihan täysillä. En olisi tässä ilman niitä. Osastohoitoon ei oo nykyään mikään helppo päästä, ainakaan mun mielestä! Niin jos semmoinen mahdollisuus annetaan niin kannattaa siihen tarttua♥️ Lääkkeistä tuntuu että ollaan montaa mieltä, mutta itse koen ne hyvinkin tärkeänä sairauden hoidossa. Kaikki ei sovi kaikille ja mäkin oon joutunut kokeilemaan useita lääkkeitä ennenkö se oikea on löytynyt kohdalle. Ei mua se haittaa vaikka kivahan ois heti löytää se ”oikea”. Mutta rehellisyyden nimissä ei mullakaan aina helppoa ole lääkkeitä syödä ja oon saattanut jättää pari päivää välistä kun tympäisee ja on olo, että miksi mun pitää näitä syödä. Oon ollut siitä kuitenkin aina avoin puolisolle ja omalle hoitajalle jotka on tukenut lääkehoidossa. Ja oon nyt lääkkeen syönyt, se on tärkeää. Tyttöjenkin takia mun pitää hoitaa itseäni ja olla kunnossa vaikka aina ei siihen voi itse vaikuttaa.

”kaikkea sitä mistä mieli vaan voi unelmoida ja nauttia”

Jos mun vointi nyt romahtaisi niin tietenkin koti ei silloin olisi mun paikka vaan osasto. Toivon kuitenkin että semmosta tilannetta ei nyt tulisi. En sitä liikaa mieti vaan hetki kerrallaan. Kiva kuitenkin tietää että on semmoinen vaihtoehto olemassa. Voi vielä luottaa siihen että ei jätetä yksin tiukan paikan tullen. Psykoosisairaus on vielä semmoinen että aina pääsee osastohoitoon jos sitä tarvitsee. Jos tulee päivä ettei pääse, niin en halua sitä ajatella, toivottavasti semmoista päivää ei tule. Toivon että jokainen joka tarvitsee apua saisi sitä, ketään ei pitäisi jättää yksin❤️

Tuntuu jo kesältä 💛

Nyt on ehkä ollut vaikeempaa mutta silti taas helpompaa. En ihan osaa selittää sitä mutta kun tietää mikä se vaikein voi olla, niin nyt kuitenkin on helpompi olla. Hassun kuulosta mutta toivon tosiaan että mun vointi ei tästä huononisi. Kevät vähän masensi mutta tuntuu että tuleva kesä taas piristää ja mieli on jo meidän lomareissussa. 

Odotan kesäiltoja, varpaita hiekassa, laineiden liplatusta, kesäillan uinteja, kaikkea sitä mistä mieli vaan voi unelmoida ja nauttia ❣️ 

Näkymätön sairaus — Skitsoaffektiivinen häiriö 

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

En ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiin ja kun on ollut niin pitkä tauko, on kynnys kirjoittaa jotenkin korkea. Ajattelin kuitenkin että jostain on hyvä aloittaa niin kerronpa sitten ajatuksia mun sairaudesta ja kokemuksia sen kanssa elämisestä. Vähän tarkemmin mitä aikaisemmin olen siitä kirjoittanut.

En ikinä olisi uskonut sairastuvani skitsoaffektiiviseen häiriöön. Jos pikku Minja joskus olisi kuullut tämmöisestä niin ei sitä omalle kohdalle olisi osannut odottaa. Mun elämä on muuttanut suuntaa aika paljon ja on pitänyt miettiä asioita uusiksi. On ollut viime aikoina ehkä taas vähän raskasta olla tämän kanssa vaikka sitä olen kovasti rasiaan työntänyt. Piiloon pois näkyviltä. 

Mulla ei ole ollut harhoja kohta pariin kuukauteen jos ei oteta nyt pientä harhaluuloisuutta laskuun mitä on nyt ollut muutamana päivänä. Ne on vaan semmoista ohimeneviä ajatuksia ja mun sairaus elää koko ajan. Voi olla pitkään oireetonta ja sitten voi tilanne muuttua yhtäkkiä. Yleensä ne ei rajusti tuu kuitenkaan päälle ykskaks. Siihen vaaditaan yleensä joku laukaisija. Mutta mun kohdalla ne on yleensä alkanut pikku hiljaa ja sitten ”iskenyt päälle”. 

”Mun harhat on ollut pahimmillaan tosi pelottavia ja olen uskonut niiden olevan ihan totisinta totta”

Tuntuu välillä todella epäreilulta, miksi minä? Minä, joka tykkäsin rauhallisista lenkeistä, ei nyt uskalla muutamaa sataa metriä kauemmas omasta kodista. Minä, jolla oli paljon unelmia, on joutunut osasta luopumaan. Se on tehnyt kipeää mutta elämän tilanteet muuttuu, ei sille mitään voi. Pitää vain sopeutua ja jaksaa. 

Mun sairauden kanssa eläminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ite kauheasti voi sen elämiseen vaikuttaa. Ainoastaan yrittää pitää arjen tasaisena mutta aina sekään ei ole itsestä kiinni. Masennus tulee kun tulee ja siitä on selvittävä. Pelkään sitä, tiedän että ei saisi mutta kukapa masentunut haluaisi olla. Vauhtia en pelkää niin kauheasti mutta toisaalta sieltä tullaan aina alas ja se tarkoittaa masennusta. 

”Mun sairaus on mitä on, näkymätön, viekas, se ei kysele. Mutta en voi jäädä siihen paikalleen”

Mun harhat on ollut pahimmillaan tosi pelottavia ja olen uskonut niiden olevan ihan totisinta totta. Onneksi nyt lääkkeellä tällä hetkellä on suht tasainen vointi. Ei ole ollut hahmoja tai ääniä jotka käskee tekemään itselle jotain. Ei pahimpia harhaluuloja kameroista tai seuraamisesta. Jäljet ne on kuitenkin jättänyt ja osa tunteista ei millään lähde pois, sen kanssa on opittava elämään. Niin se vain on. Kävelen autolle yksin ja pitää miettiä välillä että jos siellä joku on tai kaupassa. Mitä jos joku kuitenkin seuraa. Tiedän että se ei ole niin ja se on vain semmoinen ohimenevä tunne mikä on jäänyt. 

Toivon että voin antaa vertaistukea tässä, masennuksessa ja muutenkin ylipäänsä mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Teidän viestit on antanut voimaa ja ilahduttaa kun olen voinut antaa vertaistukea. Olen myös saanut sitä itse, se on arvokasta.

Ehkä tällä hetkellä elämä on sopeutumista kaikkeen ja sairauden hyväksymistä. Haluaisin sanoa että se on helppoa mutta ei se ole. Kuka nyt sairas haluaisi olla. Mun sairaus on tavallaan näkymätön niin ehkä sitä on vaikea selittää. Sitä ei ymmärrä miten vakava se on kun se voi viedä pahimmillaan hengen multa. Mut pelasti osasto, se oli mun pelastus. Näkymätöntä on vaikea selittää. Olen kuitenkin saanut paljon vertaistukea ja ymmärrystä somesta, perheeltä. Se auttaa jaksamaan. 

Mun sairaus on mitä on, näkymätön, viekas, se ei kysele. Mutta en voi jäädä siihen paikalleen, mun on elettävä tätä elämää vaikka niiden harhojen kanssa, sen pahan olon. Nyt saan elää aika normaalia arkea ja yritän elää hetkessä. En nyt parempaankaan pysty.