Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon, että en tiedä oikein mistä edes alottaisin.
Noin pari viikkoa sitten minun masennus lähti äkisti menemään todella huonoksi. Ei se paljon ilmoitellut kun huomasi taas olevansa huonossa kunnossa. Silloin alkoi jo tuntumaan että eihän tämä ole todellista, en vaan kerta kaikkiaan enää jaksa. En jaksa tätä huonoa oloa ja sitä, että en voi nauttia elämästä täysin voimin.
”Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat”
Olen väsynyt tähän taisteluun, koska aina minä en ole voitolla. Välillä, tai jopa aika usein, joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Joka päivä käyn kovaa kamppailua, joka päivä minä taistelen vaikka aina ei siltäkään tunnu. Mutta minä taistelen masennusta vastaan joka päivä ja sen todistaa se, että minä olen yhä täällä. Mutta on myös hyvä muistaa että kamppailetko oikeasti vai yritätkö vain kieltää masennuksen ja työntää sen sivuun. Koska pitkällä tähtäimellä se ei auta, vaan sen tulee löytämään edestään.
Tosiaan olo meni tosi voimakkaasti itsetuhoiseksi, niin jouduin jo itsekin toteamaan että nyt on syytä lähteä päivystykseen. Puolisoni vei minut sinne ja pääsinkin pian lääkärille. Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat. Minut laitettiin kuitenkin ambulanssilla Ouluun psykiatriselle osastolle, jossa olin muutaman päivän. Olo oli parempi, itseasiassa se oli vähän liiankin hyvä. Yhdessä yössä minun olo oli kääntynyt oikein pikaliitoon, huomasin sen taksissa matkalla kotiin. Yhden yön ehdin olla kotona, vain sen yhden yön. Minun olo oli hirveän ylivilkas, puhe nopeaa, paikallaan oli vaikea pysyä, selailin nettikauppoja, olo oli iloinen tai voisiko sanoa maaninen. Sinä iltana puolisoni vei minut uudelleen päivystykseen.
”Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään”
Päivystyksessä olin tosi ylivilkas, minulla oli hyvä olo. Halutti tanssimaan ja olin jopa uhmakas. No oman uhmakkuuden takia, jouduin tarkkailulähetteellä takaisin Ouluun. Olin Oulussa neljä päivää tarkkailussa, eli olin pakkohoidossa. Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö -epäilyn, että sekin nyt vielä. Varmaa se kuitenkaan ei vielä ole. Tarkkailun jälkeen lähdin pois osastolta, koska silloin ei ollut mahdollisuutta päästä rauhallisemmalle osastolle. Olin siis päivystysosastolla, siellä oli aika rauhatonta ja minä kun olen vielä aika arka ihminen. Mutta en kadu missään nimessä sitä että siellä olen ollut, koska tilanne on kuitenkin siellä rauhoittunut.
Olin kotona muutaman päivän ja kaikki meni hyvin, vähän olin ylivilkas vieläkin, mutta olo oli kuitenkin ok. No yllättäen olo meni taas huonoksi toissapäivänä. Tuntui että ei jaksa taistella, olen ihan paska, surkea äiti, olo oli tosi tuskainen. Puolisoni lähti viemään minua päivystykseen. Se olikin sitten semmoinen reissu, että ei ihan vasta ole ollut. Yritin lähteä sieltä karkuun ja tietenkin sain vartijan perääni, ei olekaan ihan heti tullut painittua vartijan kanssa. Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään. Silloin tuli kyllä itkettyä ja ihan kunnolla. Hyväksyin kuitenkin lopulta että hoitoon on mentävä ja täällä nyt ollaan. Nyt kuitenkin edessä on vähän pidempi reissu, että olo oikeasti pääsee tasoittumaan. Minulle on viimepäivinä tehty isot lääkemuutokset ja nekin huonontavat oloa huomattavasti, joten olon pitää päästä nyt tasoittumaan.
”Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä”
Kova ikävä on lapsia, tosi kova. Mutta minun pitää olla kunnossa lasten takia ja heidän takia minä nyt täällä olen. Enköhän pian taas ole kotona paremmalla voinnilla. Onneksi lapset ovat isänsä kanssa mummolassa, niin tiedän että heillä on hyvä olla. Kovaa tuskaa olen kokenut siitä että olen huono äiti, haluaisin olla paras mahdollinen mitä on. Minä rakastan lapsiani koko sydämestäni, riittäisipä se viemään masennuksen pois, vaan ei se niin mene. Minä teen parhaani joka päivä.
Joskus juttelu riittää, joskus juttelu ja lääkkeet riittää ja joskus tarvitsee osastohoitoa, apua. Uskon että tämä kaikki tekee minusta kuitenkin vahvemman ihmisen. Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä, enemmin tai myöhemmin. Ja se että jos sinnittelee ilman apua, niin mitä pidempään sinnittelee, sen enemmän ne asiat kasautuu ja rysähtää kerralla päälle. Joten ei sinnitellä vaan pyydetään apua, me kaikki ansaitsemme avun ja kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Ennen kaikkea muistetaan myöntää itsellemme jos tarvitsemme apua. Elämä eletään vain kerran, eikä sitä aikaa kannata ainakaan käyttää sinnittelyyn.
Me saadaan kuulua, joten puhutaan❤️
Minja Sinkkonen 