Miksi minä oikeastaan jouduin sinne osastolle? Sisältövaroitus: Itsetuhoisuus
Mulla tuli kotona hetki, kun pyysin puolisoa viemään minut päivystykseen. Se hetki oli semmoinen että halusin kuolla, jopa halu tehdä itselle jotain oli todella kova. Lasten itku alkoi olla silloin todella hankalaa kuunneltavaa, se ahdisti tosi kovasti. Olin myös viillellyt pahaan oloon, tuskaiseen ja toivottomaan oloon. Mulla oli myös ajatus siitä miten sen kaiken saisi loppumaan.
”Tein semmosia asioita mitkä itselle oli epänormaaleja”
Ne ajatukset säikäytti itseni sen verran, että halusin pikimmiten lähteä päivystykseen. Tai oikeastaan en halunnut lähteä, en tiedä mikä minut silloin sai lähtemään. Olihan mulla ollut niitä ajatuksia ennenkin mutta tällä kertaa ne oli erilaisia, ne oli voimakkaita. En tänäkään päivänä tiedä mikä minut sai lähtemään, ehkä se oli hyvä ystävä joka oli tukena. Kuka tietää?
Toisella kertaa kun jouduin takaisin osastolle, niin mulla meni todella lujaa. Olin vauhdissa ja menossa joka paikkaan, teinkin koko ajan jotakin. Laitoin itseäni, hiuksia, tein kasvonaamiota, halusin tanssimaan. Shoppailin silloin tosi paljon. Se oli erilaista kuin normaalisti ja nyt sen itsekin hahmottaa, kun vointi on suht tasainen. Tein semmosia asioita mitkä itselle oli epänormaaleja.
Olin elämäni kunnossa, vaikka en oikeasti ollut. Mulla oli liikaa vauhtia niinkuin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä maniassa on tai mulla epäillään, että silloin olisi voinut olla hypomania. En tiedä kiinnostaisiko teillä kuulla siitä enemmän?
”Mutta sekin on parempi kuin maata sängyssä aivan masentuneena ja haluta kuolla”
Mun vauhti kuitenkin vaikutti myös siihen, että olin tosi uhmakas, uhmasin lääkäriä vastaan että mulla on kaikki hyvin. En itse asiassa muista siitä kerrasta kauheasti mitään. Mulla oli voimakas tarve liikkua ja höpöttää ja olisin halunnut lähteä tanssimaan, koska kaikki on hyvin. Ei mulla tosiaan ollut. Joudun toistamiseen M1-lähetteellä psykiatriseen hoitoon. Epäilynä silloin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja se persoonallisuushäiriö. Vieläkään en diagnoosia ole varmaksi saanut, koska siihen vaaditaan ainakin todistettavasti kaksi maanista jaksoa. Mulla olisi ollut yksi.
Sitten mulla on ollut/on vieläkin masennusta, vaan se masennus alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Tilalle on tullut vaikea ahdistus, mutta sekin on parempi kuin maata sängyssä aivan masentuneena ja haluta kuolla.
Lääkäri pohti että raskaus ja nyt viimeinen synnytys olisi laukaissut mahdollisen kaksisuuntaisen ja kaiken tämän. Oikeastaan tämä tuntuu ihan sekamelskasta, siltä se itsestä tuntuu kun ei ole saanut niitä diagnooseja vielä virallisesti. Se helpottaisi niin paljon elämää kun ne voitaisiin sanoa. Mutta niinkuin olen aiemmin sanonut, niin mielenterveysasiat on semmoinen diagnoosiviidakko. Yritäppä sieltä jotain löytää.
Mistä sinä haluaisit kuulla lisää?
Minja Sinkkonen 