Miksi teen somea?
Siinäpä vasta kysymys, niin miksi? Aloitin aikoinaan siitä, kun halusin näyttää muille miten ihana lapsi meillä on ja Downin oireyhtymä tekee hänestä niin erityisen. Aikani kirjoitin vain Meeasta, kunnes aloin kirjoittamaan pikku hiljaa myös meidän perhearjesta. Sitten aloin kirjoittamaan raskaudesta, josta päästäänkin asiaan. Sairastuin masennukseen, joka räjähti pitkälti käsiin synnytyksen jälkeen. Se oli kauheaa, olo oli kamala. Silloin mietin mitä teen, jäänkö asian kanssa itsekseni ja esitän somessa että kaikki on hyvin.
”Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan”
Me juteltiin mun puolison kanssa ja hän rohkaisi minua kertomaan, koska siellä on varmasti samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Hetken tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että en halua esittää mitään ja siihenkin asti olin ollut rehellinen meidän arjesta. Miksi lopettaa siihen?
Minä sain yllättävän positiivisen vastaanoton, en edes tiedä miksi odotin muuta? Aloin kirjoittamaan masennuksesta, ahdistuksesta ja ennen pitkään huomasin sen auttavan minua. Mutta se auttoi myös vertaisia joilta tuli minulle viestejä. Ne viestit ovat saaneet minut kirjoittamaan vain enemmän, koska jos näillä omilla höpinöillä voin auttaa muita, niin sen varmasti teen.
”Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä”
Yksinkertaisesti teen tämän kaiken siksi että saan siitä itselle. Kirjoittaminen auttaa, on helpompi joskus kirjoittaa kuin puhua. Ja toisekseen olen aina tykännyt auttaa ihmisiä, jos voin tätä kautta antaa vertaistukea niin miksi ihmeessä jättäisin sen tekemättä? En varmasti jättäisi. Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan. Yksi, kaksi, kolmekin ihmistä on paljon, mutta teitä on ainakin muutama sata. Kiitos kun seuraatte minun matkaa ja kiitos jos voin olla avuksi tätä kautta❤️
Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä. Se ei tietenkään ole niin mustavalkoista. Kameran edessä on helppo hymyillä sen kaksi sekuntia ja mitä someen tulee, niin teen sitä silloin kun se tuntuu hyvältä. Palaan myös siihen että kirjoittaminen auttaa ja masentuneenakin pitää tehdä mieluisia asioita, jos vain siihen kykenee.
Jatkan tulevaisuudessakin somen tekemistä ja edelleen sillä ajatuksella, että olen rehellinen. Näytän sitä meidän oikeaa arkea. Tietenkään niistä asioista en voi puhua mihin liittyy muita ihmisiä, mikä on ymmärrettävää. Vaikka minäkin haluan näyttää sen rehellisen kuvan meidän arjesta, silti paljon jää näkemättä. Joten muistetaan aina somessa että se mitä me nähdään, voi olla vain pintaraapaisu. Meitä kaikkia joskus koetellaan, eikä kenenkään elämä ole aina helppoa. Silti me selvitään tästä❤️
Minja Sinkkonen 