huhtikuu 2023 – Minja Sinkkonen

Mun masennusmatka on ollut aika pitkä, lähes kaksi vuotta, se on pitkä aika. Toisaalta se on mennyt todella nopeaa, vaikka välissä on tuntunut että aika matelee. Mistä kaikki siis alkoi ja mihin on tultu?

Olen ollut joskus nuorempana masentunut, mutta on ollut monia vuosia välissä kun olen ollut ok. Keskimmäisen raskauden loppupuolella aloin masentua, en sitä edes itse huomannut tai myöntänyt itselleni. Synnytyksen jälkeen kaikki räjähti käsiin, olisi kuin kaikki ois muuttunut mustaksi ja väsytti kamalasti. Tunteet alkoivat olla todella pelottavia, halusin kuolla, jopa tehdä itselleni jotakin. Vauvan itkua en voinut sietää, en kerta kaikkiaan. Se oli todella synkkää aikaa. Synnytyksen jälkeinen masennus.

Siitä mentiin eteenpäin ja masennus oli alkuun todella synkissä vesissä, mutta alkoi helpottamaan ennen kuin tulin raskaaksi kuopuksesta. Masennus alkoi pahentua raskausaikana ja taas oltiin synkissä vesissä. Mutta masennus kuitenkin helpottui loppuraskauteen ja minulla meni todella tasaisesti, nautinkin vähän raskaudesta vaikka raskaus oli todella vaikea. Synnytys meni hyvin ja kaikki vaikutti olevan hyvin, sitten lähipiirissä tapahtui jotain mikä vähän sysäsi takaisin sinne pohjalle. Se ei kuitenkaan ole koko syy, koska synnytyksen jälkeen tapahtui jotakin.

”Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea”

Noin muutama viikko synnytyksestä minun käytös muuttui todella radikaalisti. Olin sekava, masennus puski päälle ja minusta tuli todella impulsiivinen. Sitä kesti jonkin aikaa ja jouduin käytökseni takia osastolle. Sitten kun kotiuduin osastolta muutaman päivän jälkeen, tapahtui jotain. Minusta tuli ylivirkeä, höpötin kamalasti, touhusin koko ajan jotakin ja hommat jäi kesken kun olin jo tekemässä jotain muuta, olin impulsiivinen, tuhlasin rahaa kamalasti, olin tullut pohjalta johonkin korkeuksiin. En minä sitä itse nähnyt, saati myöntänyt itselle, mullahan oli aivan loistava olo, yritin peittää sitä. Olin kuitenkin niin impulsiivinen, että puoliso vei minut päivystykseen ja sieltä päädyin takaisin osastolle. Tällä kertaa osastolla olo oli pidempi. Olin siellä viikkoja, vaikka välillä lähdin sieltä pois ja menin heti takaisin. En siis ollut koko aikaa vasten tahtoa hoidossa, lääkärin luvalla sain lähteä pois kun halusin.

No muutaman viikon taisin olla siellä pilvissä, kun tulin alas sieltä niin kaikki oli taas sitä paskaa. Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea, olin kuin eri ihminen. Somessa olin silloin hiljaisempi tai sitten päivitin juttuja kovaa vauhtia. En toki kadu mitään julkaisujani, sellaista ei ole päässyt käymään.

”Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää”

Melina oli isänsä kanssa minua moikkaamassa osastolla

Siitä asti on mennyt vuoristoradassa ja olo on etsinyt tasapainoa, joka nyt näyttää alkavan löytyä. Lääkkeet ei vaikuta heti vaan siihen menee viikkoja että ne tasoittaa oloa. On ollut todella vaikea odottaa millon olon tasaantuminen tapahtuu, aika on madellut. Nyt sen aika tuntuu olevan, toivon näin.

Mulla on ollut paljon uuden opettelua ja asioiden itselle myöntämistä, kuten se mahdollinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö. Siksi en voi 100% varmuudella sanoa että minulla on kaksisuuntainen, koska siihen tarvitaan todistettavasti kaksi hypomaniaa tai maniaa ennen kuin sen voi diagnosoida. Minulla on ollut yksi hypomaniakausi. Kuitenkin lääkärien mukaan kyllä se minulla aika varmasti on, vaikka yritän sitä koko ajan itseltä kieltää. Olen siinä vaiheessa missä olen tullut sieltä ylhäältä tasaiseen ja elämä tuntuu tosi tylsältä, sitä ei osaa selittää jos ei sitä itse ole kokenut. Mun masennus on parempana, mutta nyt pitää oppia elämään eri sairauden kanssa. En pääse helpolla, mutta kyllä tästä vielä noustaan vahvempana ja viisaampana.

Joten tässä minun matkani mielenterveysongelmien kanssa, tiivistin sen niin hyvin kuin osasin. Tuntuu jotenkin tosi sekavalta kaikki, itsekin vielä prosessoin kaikkea tapahtunutta. Ja mulla on muistikuvat paikoin tosi hataria, toivottavasti muistin kaikki oikein mutta ainakin pääpiirteittäin. Minun matka on ollut pitkä ja kaksisuuntaisen kanssa se ei ikinä tule tavallaan päätymään, koska se on pysyvä sairaus. Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää, vaikka se tuntuu nyt vaikealta. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani olen menossa ihan hyvillä mielillä eteenpäin, kyllä tästä kaikesta selvitään❤️

View this post on Instagram

A post shared by MINJA SINKKONEN | RAKKAUSKROMOSOMI (@minjasinkkonen)

Mitä se masennus oikeastaan on?

Sitä että aamulla sängystä nouseminen on vaikeaa, joskus miltei mahdotonta ja ylös nouseminen tuntuu maailmanlopulta. Se on todella vaikeaa.

Sitä että asioiden aikaansaaminen on vaikeaa, joskus ei saa mitään aikaiseksi, sitä ei voi selittää. Se on niin tuskaisen vaikeaa, että joskus ei vaan mikään tapahdu vaikka pieni osa minusta sitä haluaisikin.

Sitä että pienet arkiset asiat kuten peseytyminen, hampaiden harjaaminen, hiusten harjaaminen, pukeutuminen, kaikki on kovaa ponnistelua ja joskus ne ei vaan tapahdu. Koska sekin pieni asia tuntuu niin raastavan tuskaiselta tehdä.

”Se kamppailu on sielua riistävää, se riistää jokaista kehonosaa”

Sitä että yhteyden pitäminen läheisiin tai ystäviin on vaikeaa, mahdotonta. Sitä ei vaan pysty, tuntuu että kukaan ei ymmärrä, ei voi olla oma itsensä muiden seurassa. Heikko ja aivan hajalla, jossain sisimmässä samalla rukoillen kuolemaa, eikö se jo tulisi.

Sitä että kauppaan yksin meno voi olla mahdotonta, koska olenhan rikki omassa kuoressani ja en pysty olemaan ihmisten ympäröimänä.

Sitä että ei pysty luottamaan tähän elämään ja siihen, että sillä olisi minulle mitään tarjottavaa, vaikka ympärillä olisi hyviä asioita. Masennus vie todellakin kyvyn nähdä ne, se tummentaa kaiken. Vieden elämänhalun mukanaan.

”Se kuoleman kaipuu on niin kova että se riistää jokaista sisuskalua ja muuta ei pysty enää näkemään”

Joskus elämästä katoaa värit tai siltä se ainakin tuntuu

Sitä että joka päivä kamppailee tämän näkymättömän sairauden kanssa, jota monet ei ymmärrä. Se kamppailu on sielua riistävää, se riistää jokaista kehonosaa, se tekee hengittämisestä tuskaa.

Sitä että se saa tuntemaan itsensä arvottomaksi, aivan täysin surkimukseksi. Mitä väliä minulla on tässä isossa maailmassa.

Sitä että vaikka olisi läsnä tilanteessa, sitä on aivan jossain muualla.

Sitä että kun on siinä vaiheessa masennusta että alkaa olla epätoivoinen, niin toivoo kuolemaa jatkuvasti ja miettii miten sen toteuttaisi. Voisiko sen toteuttaa? Se kuoleman kaipuu on niin kova että se riistää jokaista sisuskalua ja muuta ei pysty enää näkemään.

”En tiedä, tuntuu että masennus ja kaikki tämä mitä minulla on ollut, on kamalan sekavaa”

Se on sitä että on tässä maailmassa fyysisesti mutta henkisesti sitä on käymässä hirveän raastavaa kamppailua. Se kamppailu ei näy välttämättä ulospäin, koska masentuneet ovat monesti hyviä piilottamaan masennuksen kovan kuoren alle. Masennus ei ole kaikilla yhtä voimakasta, toisella se voi olla lievänä ja toisella todella vakavana. Joten oireet vaihtelee sen mukaan ja toisella ne ei ole yhtä vahvoja kuin toisella.

Mulla ei tällä hetkellä ole masennus niin vakavana että suunnittelisin omaa kuolemaa, mutta se on ollut. Silloin kun jouduin osastolle tilanne oli vakava, minulla oli tarkat suunnitelmat pään sisällä valmiina. Nyt kun mietin niin en ymmärrä miten olin siinä kunnossa, joten siihen nähden minun tilanne ei tällä hetkellä ole lainkaan niin vakava. Se kaikki säikäytti myös minut itseni. En tiedä, tuntuu että masennus ja kaikki tämä mitä minulla on ollut, on kamalan sekavaa. Ei itsekään pysy mukana tässä hommassa.

Masentunut taistelee päivästä toiseen ja usein tuntuu siltä että ei tästä selviä. Me kuitenkin voidaan selvitä. Tsemppiä sinulle jos käyt myös tästä kamppailua, me ollaan vahvoja vaikka se ei aina siltäkään tunnu💚