Blogissa onkin ollut jonkun aikaa hiljaista yksinkertaisesti siksi, että ei ole ollut oikein mitään mistä höpötellä. Elämä on ollut masennuksesta toipumista ja itsestä uusien asioiden opettelua. Toisaalta sitten taas huonoista käyttäytymismalleista pois opettelua.
Minun masennus on jo paljon parempana, jos aikaisemmin olin ihan pohjalla niin nyt olen jo keskivaiheilla tulossa ylöspäin. En siis ole vielä parantunut, mutta isoa edistystä on tullut ja huomaan sen itsekin. Aikaisemmin ei mikään kiinnostanut, kaikki oli ihan sama. Nyt odotan jo päivässä sitä että pääsen lenkille ja saan olla lasten kanssa. Tosin kaikki on vielä tosi raskasta, mutta se että pystyn jo nauttimaan asioista on ihana asia.
”Ehkä siihen on auttanut kun masennus on helpottanut ja varmasti lääkkeillä on oma vaikutuksensa siihen”
Mulla jatkuu edelleen mielenterveyshoitajan käynnit, ne vaan ovat nyt harventuneet paljon. Ehkä noin 3-4 viikon välein, kun aikaisemmin oli viikottain. Tietenkin tilannekin on parempi joten en tarvitsisikaan nyt niin paljon käyntejä siellä.
Paljon on hyviä päiviä, mutta on siellä edelleen niitä huonojakin. Kuvailinkin oloani niin että aikaisemmin se masennus, aallokko on tehnyt isoa liikettä ja vaihdellut rajusti. Nyt se liike on loivaa ja vaihteluita ei tule niin usein. Siltä se tuntuu, aallokko on tyyntynyt. Tuntuu kuin olisi herännyt jostain pahasta unesta, ihan kuin koko pahan vaiheen ajan olisi ollut syvässä unessa. Kaikki tuntuu nyt kovin utuiselta ja oudolta.
”Valehtelisin jo väittäisin muuta, pikku lasten kasvattaminen on joskus rankkaa, tosi rankkaa”
Mun käytös oli aikaisemmin jopa impulsiivista, nyt voin sanoa sen jääneen taakse. Ehkä siihen on auttanut kun masennus on helpottanut ja varmasti lääkkeillä on oma vaikutuksensa siihen. Syön edelleen lääkkeitä, minulla niitä on useampia ja en kadu päivääkään että niitä olen alkanut syömään. Voin vain kuvitella mikä tilanteeni olisi, jos en lääkkeitä söisi.
Lasten kanssa olen nyt jaksanut ihan hyvin, jos verrataan aikaa taaksepäin. Jaksan touhuta ylimääräistäkin, mutta huomaa kyllä pian että olen vielä toipilas. Onhan kolmen lapsen kanssa aika hektistä ja raskasta. Valehtelisin jo väittäisin muuta, pikku lasten kasvattaminen on joskus rankkaa, tosi rankkaa. Olen nyt selviytynyt hienosti oman voinnin mukaan. Onneksi meillä on vieläkin apua, kun asutaan edelleen minun vanhempien luona. Ollaan kyllä välillä etsitty omaakin asuntoa, mutta sellaista ei ole löytynyt. Eikä meillä mikään hirveä kiire pois muuton kanssa ole ollut.
Nyt keskimmäinen lapsista on valvottanut öisin jo pari kuukautta, se on ollut rankkaa toipilaalle. Meillä ei oikein kukaan muu kelpaa öisin kuin minä, joten kyllä, yö valvomiset on olleet rankkoja. Sen huomaa heti vaikuttavan psyykkeeseen, ei meinaa jaksaa. Onneksi siellä täällä on öitä kun saa nukkua, muuten ei kyllä jaksaisi ollenkaan.
Joten nyt edelleen mennään päivä kerrallaan, parannellaan masennusta. Olen alkanut kovasti lenkkeilemään ja uutena mukaan on tullut hölkkäys. Se kuitenkin on vielä ihan alkutaipaleella, kunto on päässyt menemään raskauksien myötä huonoksi. Ihanaa että voin jo nauttia asioista, elämästä❤️ Kyllä minä tämän masennuksen selätän!
Minja Sinkkonen 