Sain taannoin kysymyksen: miten sua kukaan haluaa töihin, kun oot noin avoin sun sairaudesta? Se tavallaan loukkasi ja samalla pisti miettimään asiaa.
Oon ollut tosi avoin mun mielenterveysongelmista täällä tähän asti ja mun mielessä ei oikeastaan ole käynyt, että se voisin vaikuttaa tulevaisuudessa mun työn hankintaan. Eihän se toisaalta saisi vaikuttaa, haluaisinko töihin semmoiseen paikkaan joka antaa sen vaikuttaa? En varmasti haluaisi.
Voihan se varmasti olla että mua ei niin innokkaasti oteta töihin, jos ihan rehellisiä ollaan. Oon pyöritellyt sitä jonkun verran viime aikoina mielessä, kun töihin paluu on käynyt ajatuksissa. Kuinka moni antaisi sen vaikuttaa työhön palkkaukseen?
”Pitäisikö minun jatkossa olla hiljaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä?”
Mulla on ollut ikävä töihin viime aikoina. Tuntuu että kotona olo riittää, mutta ei minulla olisi voimia mennä töihin tällä hetkellä ja oma sairaus pitäisi saada ensin hoitotasapainoon. Se sairaus joka luultavasti rajoittaa minun työn saantia. Tuntuu jotenkin kauhean epäreilulta, kun enhän minä tätä kaikkea ole valinnut. En ole valinnut mun sairautta. En ole valinnut mitään tästä.
Minusta kysymys kertoo sen esittäjän ajatusmaailmasta paljon. Ainakaan hän ei ole yhtään ajatellut mitään esittäessään kysymystään. Se sai minut surulliseksi ja miettimään olenko tehnyt väärin, kun olen ollut niin avoin? Olisiko minun pitänyt olla hiljaa? Pitäisikö minun jatkossa olla hiljaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä? On minun mielessä käyny jopa tilin ja blogin poisto. Mutta oon saanut niistä itse tosi paljon voimaa jaksaa, jaksaa tätä taistelua. Samalla olen voinut antaa tällä vertaistukea muille, se on ollut todella arvokasta.
Joten olen vain miettinyt uhraanko oman työn saannin sillä että olen niin avoin?
Kaksisuuntainen mielialahäiriö, olenkin kirjoittelut siitä täällä aika vähän. Se johtuu siitä että on ollut vaikeaa myöntää itselle, että se minulla mahdollisesti on. Niinkuin se nyt näyttäisi olevan varmistumassa…
Kaksisuuntaiseen kuuluu masennuskaudet ja maniakaudet, eli masennuskaudella olet luonnollisesti masentunut, maniakaudella taas sulla menee tosi lujaa. Voi olla mania tai sitten lievempi versio hypomania, mulla on ollut hypomania. Mulla meni sillon tosi lujaa ja elämässä oli ”kaikki hyvin”, mulla siihen kuului myös impulsiivisuus. Maniassa voi olla paljon rahantuhlausta, voi luulla olevansa paras kaikista ja kaikki on muka niin hyvin, puhe on nopeaa. Sitä oloa on vaikea kuvailla jos sitä ei ole itse kokenut. Mania voi olla tai onkin ihmiselle vaarallisempi kuin masennuskausi, silloin sattuu vauhdissa herkemmin jotakin.
”Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan”
Mulla on nyt menossa sekamuotoinen jakso. Mun mieliala vaihtelee tosi lujaa korkealta alas, puhutaan siis aivan päivistä. Tässä ei oma pää oikein pysy mitenkään perässä. Saati pysty myöntämään itselle tätä kaikkea, se on vaikeaa. On jotenkin hämmentävä fiilis, miten sitä voisi sisäistää näin nopeat vaihtelut? Mulla on nyt lääkitystä muokattu ja yritetään etsiä sitä tasapainoa, sitä se on tämän sairauden kanssa. Lääkitys ei kuitenkaan heti auta vaan siihen menee päiviä, että se vaikutus alkaa näkymään. Oon saanut kuitenkin tosi hyvin apua omalta mielenterveyspoliklinikalta, sieltä ollaan oltu niin hienosti minun tukena. Lääkityksen muutokset on sujuneet vaivattomasti ja yhteydenpito on ollut mutkatonta. Sinne on saanut aina yhteyden tarvittaessa, saman päivän aikana. Mun omahoitaja on huippu niinkuin minun psykiatrikin. Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan.
Huonoina päivinä tuntuu että haluaisi kerta kaikkiaan kuolla ja hyvinä päivinä ihmettelee miten elämässä menee niin hyvin. Ei sitä vaan osaa selittää jos ei sitä itse koe. Nyt on menossa huono päivä. Tuntuu että voisi jatkuvasti purskahtaa itkuun, ahdistus painaa rintaa ja kuoleman ajatukset ovat paljon mielessä. Olo on tosi tuskainen, se tuntuu ihan fyysisenä kipuna rinnassa, samassa kohdassa missä ahdistus painaa. Mietin miksi, miksi minä?
”Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä”
Mulla oli pitkä tasainen jakso ennen tätä, se on hyvä. Ja kun nyt lääkitys saadaan kohdalleen ehkä se siitä. Rehellisesti sanottuna en niin ajattele tällä hetkellä. Olisi helpompi vain olla syömättä lääkkeitä ja ehkäpä olo sillon jäisi hyväksi, liian hyväksi. Se ei kuulemma ole hyvä, kai minä järjellä tiedän että se korkeus ei ole hyvästä. Tuntuu silti että mieluummin sitä olisi siellä kuin tässä paskassa. Ei hätää, kyllä minä lääkkeeni syön, siitä pitää puolisokin huolen. Helposti ihminen kenellä on mania päällä jättää lääkkeensä syömättä, koska miksipä ei sitä haluaisi olla siellä ylhäällä? Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä. Nyt kuitenkin muutenkin elämässä on tapahtunut yllättäviä asioita, jotka vielä vaikuttaa mielialaan, ehkä niistäkin kirjoitan joskus, nyt en siihen pysty.
Mulla siis epäillään kaksisuuntaista vahvasti. Sen diagnosointi kuitenkaan ei ole niin yksinkertaista, vaan siihen tarvitaan tutkimukset ja muutama mania/hypomania ennenkö se voidaan varmasti diagnosoida. Mulla siitä tosiaan on vahva epäilys ja nyt se näyttäisi olevan varmistumassa. Pitäisi vain alkaa itsellä hyväksymään se tosiasia. Toivon että tämä sekamelska tästä rauhoittuisi. Ehkä se siitä päivä kerrallaan, kukapa haluaisi olla sairas?
Minja Sinkkonen 