Se oli vähän reilu vuosi sitten kun ensi kertaa koin sen. Tuon äänen niin pienen mutta niin suuren ja todentuntuisen. Kaikki lähti siitä kun kävin ahkerasti lenkeillä. Yhtenä kertana lenkillä kuulin takaa selviä askeleita. Käännyttyäni ei siellä kuitenkaan mitään ollut, tyhjyyttä vain. Tämä alkoi toistua jokaisella lenkillä ja useaan otteeseen. Ennen kuin huomasinkaan kuulin askelia myös muualla, mutta edelleenkään ketään ei perässäni tullut. Askeleet siis oli aivan selviä niinkuin voi olla. Sitä jatkui jonkun aikaa kunnes ensimmäisen kerran näin silmäkulmastani vilahtavan jotakin?! Panikoin, onko takanani sittenkin jotakin. No ei ollut. Ennen kuin huomasinkaan tuli tuosta vilahduksesta selvä tumma hahmo jonka näin aina sillon tällöin. Tuolloin se ei kuitenkaan ollut vielä paha, se oli vasta kaiken alku… Mukana tulivat myös harhaluulot siitä että mua seurataan, tarkkaillaan, ajatus että kameroita on asennettu meidän kotiin.
”Kuulin ääniä jotka käski mua vahingoittamaan itseään”
Mulle etsittiin silloin sitten hyvää lääkettä harhoihin ja alkuun löydettiinkin sellainen mikä toimi, ne pysyi poissa useamman kuukauden. Harhaluulot tosin olivat tulleet jäädäkseen, mutta välissä nekin olivat helpompia. Sitten lähestyttiin kevättä ja siitä kaikki sitten alkoi.
Ensin harhaluulot alkoivat kasvamaan tosi suureksi ja se haittasi elämääkin jo kovasti. Mukana oli myös masennus ja sen tuoma itsetuhoisuus. Jouduin silloin Kuusamoon osastolle. Siellä ollessani aloin taas nähdä tumman hahmon, vielä selvemmin mitä aikaisemmin. Minut sattuneesta syystä kotiutettiin kun muualta osastolta luvattu paikka ei onnistunutkaan. No en tainnut olla kovinkaan kauan kotona, ehkä pari päivää kun olin jo taas päivystyksessä. Sitten ambulanssissa matkalla psykiatriselleosastolle. Jouduin käymään pari mutkaa Rovaniemellä osastolla ennen kuin pääsin Kemiin. Tuntui Rovaniemellä siltä että mua ei otettu vakavasti. Sieltä kuitenkin suuntasin hahmoineni Kemiin!
”Siitä taas harhat alkoivat nostamaan päätään, äänet ja hahmot palasi”
Kemissä tilanne riistäytyi jo tosi huonoksi. Kuulin paljon ääniä ja näin hahmoja, yksi niistä oli heidän johtaja, hänellä oli kasvot. Kuulin ääniä jotka käski mua vahingoittamaan itseään. Ne käski mun mennä junan alle. Seuraamaan niitä, liittymään niihin ja se liittyminen olisi tapahtunut kuolemalla. Olin varma että hoitajat olivat vaihtaneet mun lääkkeitä yms. Mulla oli tarkka suunnitelma minkä olisin toteuttanut osastolta pois päästessäni, että olisin voinut liittyä hahmojen joukkoon. Elin harhamaailmassa ja se oli pelottavaa, sillä hetkellä totta. Vaikka ei kuitenkaan, mutta uskoin siihen kaikkeen ja se oli melkoista sekamelskaa.
”En tiedä tekeekö se minusta tyhmän vai rohkean, vai molempia”
Kemissä mulle löydettiin lääke joka vei ajan kanssa harhat pois, pääsin takaisin kotiin kolmen kuukauden osastokierteen jälkeen. Kuukauden päivät meni tosi hyvin ja masennuskin näytti jäävän taakseen. Sitten uuden lääkkeen tuoma väsymys sai mut jättämään lääkkeitä välistä. Siitä taas harhat alkoivat nostamaan päätään, äänet ja hahmot palasi. Ei kuitenkaan niin rajusti kuin aiemmin. Mun psykiatri Kuusamossa halusi että lääkitys vaihdetaan ja sitä ei mun tilanteessa voi tehdä kuin osastohoidossa. Joten tässä sitä nyt ollaan ja kirjoitellaan, kotilomalla Kemin osastolta. Hahmot on taas käskeneet ja pelotelleet. Joukkoon on liittynyt mies joka vainoaa mua, vaikea välillä hahmottaa se todellisuudesta. Nyt kuitenkin uusi lääke on jo sen verran helpottanut että näköharhat ovat olleet pari päivää pois ja ääniharhojakin on vähemmän, ne ei ole niin voimakkaita. Sitä arkea tässä nyt sitten elellään.
Vaikea kirjoittaa näistä asioista, osaksi se pelottaa jakaa tämä kaikki muiden kanssa. Mutta oon jo jakanut paljon mun elämästä joten toisaalta tuntuu luonnolliselta jakaa tämäkin. Enkä mä nyt kaikkea tässäkään pystynyt kirjoittamaan, mutta vähän avasin tätä kaikkea. En tiedä tekeekö se minusta tyhmän vai rohkean, vai molempia. Mä vaan haluan että voisin kaikkien silmissä olla edelleen se Minja, vain Minja. Että mua ei nähtäisi harhaisena ihmisenä. Tämän kaiken takana on silti minä ja yritän joka päivä taistella tätä kaikkea vastaan, oppia elämään sen kanssa. Jos sullakin on samoja asioita minkä kanssa kamppailet, haluan sanoa että me pystytään tähän yhdessä koska me tiedetään ettei olla yksin kaiken tän kanssa. Meitä on muitakin ja me ollaan vahvoja❤️
Minja Sinkkonen 