Tekijä: Minja Sinkkonen

Ruskaretkellä Riisitunturilla

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Meillä oli ihana päivä Riisitunturilla, vaikka nyt paikat kyllä kiittää. Mullakaan ei oo ollut raskauden jälkeen kunto parhaimmillaan ja siinä kyllä olisi paljon kohennettavaa. Kannoin Meean koko matkan repussa ja vaikka se oli raskasta niin oli se mukavaakin🧡

Ruska oli kyllä parhaimmillaan ja keli oli mitä mahtavin. Meea meni mukavasti repussa. Yhden kerran imetin menomatkalla ja loppumatkan Meea nukkui repussa. Minulla oli Meean ympärillä takki ja siellä oli pienellä tosi lämmin olla.

Syksy on ehdottomasti minun lempivuodenaika ja oli ihanaa päästä tekemään pikku reissu Meeankin kanssa. Toinen on jo suunnitteilla muutaman viikon sisään ja toivottavasti pääsemme toteuttamaan sen. Meilläkin on Posiolla niin mahtavia paikkoja vieressä, että ei edes kauaksi tarvitse lähteä täällä ollessa. Vauvankaan kanssa ei ollut vaikea retkeillä vaikka se minua alkuun vähän arvelutti. Rinkka pitäisi ehdottomasti hommata ja se onkin ollut tässä hakusessa. En malta odottaa kevään tykkylunta, päästään Meean kanssa niitä ihastelemaan🧡

Ruskaretkelle kannattaa ehdottomasti mennä Riisitunturille ja siellä on tosi helppo kulkuista, oli vauvankin kanssa mukava käppäillä. Ihanaa syksyä kaikille🍁🧡

Puheterapeutilla, miksi jo nyt?

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Me päästiin vihdoin ja viimein käymään ensimmäistä kertaa puheterapeutilla. Se oli oikeasti todella tarpeellinen ja valaiseva käynti. Moni on meiltä kysynyt miksi Meealla on nyt jo puheterapeutti, kun eihän hän vielä puhu? Tässä kirjoituksessa avaan sitä vähän enemmän ja kerron mitä käynti piti oikein sisällään.

Meille oli varattu reilu tunnin aika ja mukaan oli käsketty ottaa Meealle syötävää ja syömisvehkeet. Alkuun jutustelimme miten imetys on sujunut ja kuinka kiinteät ovat alkaneet maistumaan. Imetys meillä on sujunut tosi hyvin ja soseet menee alas ihan okei. Aikamme höpistiin ja välillä myös niitä näitä.

Seuraavaksi oli aika syöttää Meealle vähän ruusunmarjaista Pilttiä, joka on muuten Meean lemppari tällä hetkellä. Puheterapeutti seurasi tätä vierestä ja katsoi miten Meea osaa syödä. Siihen nämä käynnit nyt alkuun perustuu ja miksi se on niin tärkeää? Se, miten Meea oppii syömään ja miten suun lihakset ja hermot aktivoituu, niin kaikki vaikuttaa siihen miten Meean puhe lähtee kehittymään. Tietenkään kukaan ei voi sitä ennustaa onko se helppoa vaikka Meean syömisessä ei olisi mitään ongelmaa.

Meea osaa syödä ihan hyvin ja siinä ei juurikaan ole ongelmia. Kieli työntyy vain vähän suusta ulos (downeilla keili on yleensä ulospäin työntyvä) ja saatiin ohjeita miten syötetään oikein. Lusikka viedään normaalisti suuhun ja se pitää vetää siltä suorana ulos. Ei saa tehdä koukistusta, mikä melkein aina tulee itselläkin tehtyä. Saatiin myös suositus ostaa kotiin Maroon-lusikka, joka onkin varmasti paljon sopivampi Meean pikkuiseen suuhun. Toinen asia oli, että ruokaa ei saa pyyhkiä pois naamasta vaan se pitää taputella. Tämä onkin itselle vaikea, kun melkein automaattisesti sen meinaa aina pyyhkiä.

Vettäkin maistellaan meillä vähän ja tulikin kielto ettei sitä saa juoda nokkamukista. Paras siihen on jokin pieni muki, snapsilasi yms. Seuraalla käynnillä katsotaan onko valmiuksia pillimukin käyttöön, mutta nokkamukia ei tosiaan saisi käyttää.

Samalla katsottiin miten Meea osaa viedä esineen suuhun. Se on vielä aika hakusessa ja saatiin suositus purutuubista. Se on muodoltaan T-kirjaimen mallinen ja Meealla on helpompi tarttua siihen. Ennen kaikkea se on pieni ja siro, menee helpommin Meean suuhun. Pistettiin heti lusikka ja purutuubi tilaukseen.

Käynti puheterapeutilla oli tosi hyödyllinen ja jatkossa käymmekin siellä tiheästi. Syöminenkin varmasti tulee vielä helpottumaan, kun Meea oppii istumaan. Sormiruokailuun ei kauheasti ole valmiuksia eikä Meea oikein vielä edes ymmärrä sen päälle mitään. Sinne on kuitenkin vielä jonkun verran matkaa ja mennään nyt tilanteen mukaan.

Syksy tulla vierähti ja Meea sen kuin kasvaa. Mukavaa syksyä kaikille🧡🍁

Minun imetysmatka down-vauvan kanssa

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Mulla on ollut tämä kirjoitus pitkään työn alla, jotenkin ei vain ole saanut aikaiseksi kirjoitettua tätä loppuun. Nyt on kuitenkin hyvä kirjoittaa, kun asiat ovat tuoreessa muistissa.

Meidän imetysmatka alkoi teholta, jossa oltiin tosiaan se kolme viikkoa. Ensimmäisen kerran Meea pääsi käymään rinnalla heti synnyttyään, hän kuitenkin väsähti äkkiä ja meni veltoksi. Siitä sitten alkoikin kolmen viikon teho-osastojakso. Meea kävi muutaman kerran teholla yrittämässä rinnalla oloa, hän kuitenkin väsähti todella nopeasti ja yleensä hapetusarvotkin tipahtivat. Se tuntui kurjalta, mutta pienellä ei kerta kaikkiaan ollut voimia vielä niin paljon että olisi jaksanut olla rinnalla.

Aloin pumppaamaan maitoa heti, kun pääsin synnytyssalista ja se oli tosi stressaavaa vielä kun oma vauva oli teholla. Sain sen kuitenkin onnistumaan vaikka alussa tuntui ettei tästä tule mitään. Itketti ja suretti, kun Meea oli teholla. Pidin hirveän vähän Meeaa ihokontaktissa teholla ollessa, olisiko se sitten auttanut maidon nousuun enemmän? En tiedä. Teholla ei oikein osannut olla oma itsensä ja avata suutaan, ”Hei saanko ottaa vauvan kenguruun?”. Eihän se niin vaikeaa olisi ollut. Meea kuitenkin pärjäsi melkein kokonaan minun maidolla ja olen siitä iloinen. Muutaman kerran sai luovutettua maitoa ja onneksi meillä Suomessa on sellainen mahdollisuus. Vaikka korvikekin on kyllä yhtä hyvä.

Meealla oli nenämahaletku vähän reilu kaksi viikkoa. Se otettiin pois testausmielessä ja sitä ei ikinä tarvinnut laittaa takaisin. Meea jaksoi hyvin syödä pullosta. Vaikka välillä meinasi siihenkin nukahtaa.

Meealla oli tosi hyvä imuote, siinä ei ollut missään vaiheessa mitään vikaa. Kuitenkin tehon hoitajien ohjeesta päädyin kokeilemaan rintakumia ja sillä onnistuikin imetys sen muutaman kerran teholla ollessa. Toki niidenkin imetyskertojen jälkeen Meealle piti antaa vielä maitoa pullosta, voimat eivät riittäneet koko aterian syöntiin rinnalta.

Kotona päästiin vähän paremmin asiaan. Itsekin pystyin rentoutumaan erilailla kuin teholla. Sain olla rauhassa vauvan kanssa, eikä kukaan ollut katsomassa. Paras asento meille löytyi imetystyynyn kanssa. Rintakumi oli meille pelastus, vaikka kyllä minulla ärsytti sitä alussa käyttää. Ostinkin niitä sitten monta, niin ei tarvinnut koko ajan olla yhtä etsimässä tai pesemässä. Nyt ymmärrän miten iso apu siitä meille oli, koska Meea ei ilman sitä jaksanut olla rinnalla ja väsähti nopeasti. Aluksi käytin Meean melkein aina rinnalla syömässä ja sitten annoin loput pullosta kun hän väsähti. Siitä se sitten lähti. Pikku hiljaa rinnallaoloaika pidentyi ja Meea jaksoikin imeä kaiken tarvitsemansa rinnalta.

Sitten kun olimme päässeet siihen, että Meea söi kaiken rinnalta, halusin eroon rintakumista. Alkuun yritin yösyöttöjä ilman kumia ja kerran se sitten onnistui. Välillä Meea saattoi syödä ilman kumia ja seuraavaksi ei suostunut syömään ilman sitä. Jossain vaiheessa se sitten jäi pois sitkeän yrityksen jälkeen. Yösyötöt oli meillä se paras tapa päästä eroon rintakumista, kun Meea oli väsynyt. Olin kyllä valmistautunut siihenkin, että imetän aina rintakumin kanssa.

Eli meillä oikeastaan alkoi imetys sujumaan, kun Meea sai kerättyä vähän voimia ja rintakumista oli iso apu. Stressaavaa kaikki oli alkuun ja ajattelin, ettei imetys varmaan ikinä tule onnistumaan. Meillä se sitten loppujen lopuksi onnistui, kovan työn tuloksena❤️

Haluan kuitenkin vielä sanoa, että itse otin liian kovan stressin siitä onnistuuko imetys. Korvikekin olisi ollut hyvä vaihtoehto, olisi voinut muutamat itkut jäädä itkettyä. Pääasiahan on, että lapsi saa ravinnon jostakin❤️

Sinä olet rakas tyttäremme Meea, et Downin syndrooma

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Se oli toukokuun loppua kun tein positiivisen raskaustestin, ilo ja riemu vyöryi pitkin kehoa suupieliin asti. Olen raskaana, minun sisällä kasvaa pieni ihminen, minusta tulee äiti. Olimme isäsi kanssa niin onnellisia sinusta, sinä muuttaisit meidän elämämme loppuiäksi. Varhaisultrassa pääsimme sinua moikkaamaan, kun äidillä oli ollut maha kipeä. Siellä sinä olit. Niin pieni, mutta siellä olit elämää täynnä. Pienen sydämen sykkiessä katsoimme isäsi kanssa toisiamme, siellä on meidän lapsemme.

Minä odotin sinua kovasti, en juuri muusta tiennytkään. Niskaturvotusultra lähestyi, pääsisin taas näkemään sinut siellä kasvamassa. En yöllä saanut juuri nukuttua, halusin vain päästä näkemään sinut uudestaan. Olin niin onnellinen, odotushuoneessa oli hiljaista, olin niin malttamaton. Vihdoin meidät kutsuttiin sisään, kävin makuulleni ja siellä sinä olit. Taisin muutaman kyyneleenkin tirauttaa, katsoin sinua ja mietin kuinka täydellinen oletkaan. Hetken päästä kätilö kertoi, ettei kaikki ehkä olekaan ihan kunnossa. En ymmärtänyt. Vasta kaikki oli hyvin, me olimme niin onnellisia. Miksi se vietiin niin nopeasti pois? Menimme kotiin odottamaan tuloksia ja kun lääkäri soitti sanoen, että sinulla voi olla Downin Syndrooma, en tiennyt miten reagoida. Hyvä ettei mitään vakavaa, mutta silti minua pelotti. Pelotti kaikki se mitä en tiennyt. Entä jos sinulla on joku vakava sairaus, entä jos sinä et jaksa olla täällä meidän kanssa, entä jos minä menettäisin sinut kokonaan. Pelkäsin tosi kovasti, me pelkäsimme, koska halusimme sinut niin kovasti.

Jäimme odottamaan NIPT-tutkimuksen tuloksia, ne olivat pitkät viikot. Pelkäsimme kovasti, mutta emme pelänneet sen takia, ettei me oltaisi rakastettu sinua. Voi, me rakastimme sinua niin paljon, että se teki kipeää. Pelkäsimme sinun puolesta, pelkäsimme menettävämme sinut ja se oli hirvein tunne ikinä. Meitä peloteltiin hurjilla liitännäissairauksilla, nettikin oli niitä pullollaan. Joten ei, me ei hävetty sinua. Kyse ei ollut siitä ettei me oltaisi haluttu sinua, me rakastimme sinua niin paljon etten sanoin voi sitä kertoa.

Testin tulos tuli vihdoin, luin sen Omakannasta. Downin Syndrooma. Itkin, koska minua pelotti. Soitin isällesi ja hän tuli koulusta kotiin. Itkimme yhdessä pitkään halaten. Sanoimme toisillemme, että meidän rakas lapsi sinä olet ja me teemme kaikkemme sinun eteesi, koska rakastamme sinua niin paljon, emmekä koskaan lakkaa rakastamasta. Olimme shokissa, hämillään, surullisia. Koimme paljon erilaisia tunteita. Se taisi olla tunteiden vuoristorata, me pelkäsimme niin paljon. Sitä ei kestänyt kauaa ja aloimme odottamaan sinua ihan malttamattomina.

Päivät vierivät, minä lepäilin kotona kovien supistusten kanssa toivoen, että maltat pysyä minun sydämen alla, turvassa loppuun asti. Siellä, missä minä pystyin suojelemaan sinua, tuntemaan sinun jokaisen liikkeen ja potkun. Silitin masua aina iltaisin nukkumaan mennessä ja juttelin isäsi kanssa sinulle. Sinä vastasit meille potkuilla, ne hetket on rakkaimpia muistoja.

Yksi ihana päivä sinä ilmoitit minulle, että olet tulossa, enkä minä edes tajunnut sitä. Ajattelin, että ne ovat supistuksia muiden joukossa. Sieltä sinä kuitenkin olit tulossa ja siitä se jännitys alkoi. Kaksi vuorokautta odotimme milloin sinä synnyt, pääsisimme tapaamaan sinut. Vihdoin synnytys lähti rytinällä sujumaan ja siinä sinä yhtäkkiä olit. Niin täydellisenä päästit ensimmäisen itkusi ja sinut laskettiin minun mahan päälle. Muistan sen kuin eilisen, olin niin onnellinen, etten tiennyt mitä sanoa. Toistin vain ”se on täydellinen”. Niin minä ajattelin, olet täydellinen meille. En ikinä ole tuntenut mitään vastaavaa, teit minusta äidin ja toit meidän elämään jotain suurta. Toit meille paljon rakkautta, toit meille elämää. Toit meille kyvyn nähdä maailman eri silmin, nähdä sen erilaisuuden eri tavalla ja kyvyn arvostaa sitä vielä enemmän. Sinä olet näyttänyt meille, ja monelle muulle, miten erilaisuus ei ole huono asia. Se on itseasiassa ihan mahtava asia ja jokainen ihminen saa olla juuri sellainen kuin on. Näin sen kuuluu mennä. Olet suurenmoinen, ainutlaatuinen, erityinen, kaunis, olet kaikkea mitä ikinä haluatkaan olla ja se me tullaan muille näyttämään. Jos sinä haluat ammattilaulajaksi, niin silloin me tavoitellaan unelmia. Jos sinä haluat maata äidin kanssa sohvalla tuijottaen elokuvia, niin silloin me totta vie niin teemme. Jokainen ansaitsee oman näköisen elämän, sinä ansaitset.

Nämä päivät sinun kanssasi ovat olleet ihania, väsyneitä ja yhtä suurta seikkailua. Itket, kun sinun tekee kipeää ja joskus minäkin itken. Itket yöllä, kun etsit läheisyyttä ja minä lupaan olla vierelläsi, tässä näin. Väsyneenä ja joskus kiukkuisena, mutta onnellisena juuri sinusta. Olet kaikkea sitä, mitä minä kuvittelin ja vielä enemmän, olet niin valloittava. Tunnen suurta ylpeyttä sinusta. Olen niin ylpeä, kun minulla on noin hieno tytär. Haluaisin näyttää sinut koko maailmalle ja huutaa: ”katsokaa kuinka ihana lapsi minulla on”. Me taistellaan sinun puolesta, että saat kaiken mikä sinulle tässä elämässä kuuluu. Me myös tiedämme, että tulet vielä valloittamaan monen ihmisen sydämen juurikin olemalla oma itsesi ja niin olet jo tehnytkin. Olet jo nyt noin pienenä vaikuttanut monen ihmisen elämään, juurikin sinä.

Sinä olet Meea, et Downin Syndrooma, vaan pelkästään Meea. Meidän rakas tyttäremme. ❤️

Meitä voi seurata instagramissa @rakkauskromosomi

Väsymystä ilmassa, pää pökkyrällä ja sanat hukassa

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Väsymys on kyllä nyt saanut ihan uuden asteen elämässä, sanotaan että nyt noin kahden kuukauden aikana. Oikeastaan sitä ei ole itsekään huomannut kuinka väsynyt sitä oikeasti on.

Meean itkuisuus on ollut tosi voimakasta nyt muutaman kuukauden, oli sitä alussakin mutta nyt se on pahentunut entisestään. Lisänä siihen, että yöunista on tullut todella katkonaisia. Jätin omasta  ruokavaliosta maidon pois ja se kyllä auttoi vähän Meean masuvaivoihin. Kuitenkin jonkun ajan päästä itkuisuus taas lisääntyi, en oikeastaan ole itsekään päivistä niin perillä. Kaikki yhdessä väsyttää ihan hurjasti ja kun omaa aikaa minulla ei oikeastaan ole. Meealle ei muu kelpaa kuin tissi niin olen ollut aikalailla kiinni kotona.

Äitiys on ihanaa, mutta samalla uuvuttavaa ja väsyttävää. Varsinkin nyt kun Meea on ollut niin itkuinen. Meea ei muutenkaan kauheasti viihdy yksikseen vaan koko ajan pitäisi olla viihdyttämässä. Itkuisuus luultavasti johtuu masuvaivoista, mutta eihän sitä tietenkään ikinä voi varmaksi sanoa. Onneksi saatiin nyt neuvolalääkäriltä lähete lastenpolille lääkärille ja aika tulikin pian ensi kuun alkuun. Jospa siellä selviäisi enemmän, tai sitten ei. Hyvähän se on kuitenkin tutkia. Aamut on yleensä ihan hyviä ja silloin Meea ei ole kauhean itkuinen. Yleensä se alkaa päivällä ja kovenee iltaa myöten tai sitten koko päivä on itkua, se vaihtelee paljon.

Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että omahetki tai yhteinen hetki kahdestaan Jerkun kanssa ei olisi pahitteeksi vaan tulisi kyllä tarpeeseen. Se voisi rentouttaa ja antaa lisää virtaa arjessa jaksamiseen. Yllättävän rankkaa se on, kun lapsi itkee päivät. Rankempaakin voisi tietenkin olla.

Pieni hetki aamusta meillä on aivan täydellinen. Meea on silloin niin virkeä, iloinen ja nauravainen. Makoillaan porukalla sängyssä jos Jerkulla ei ole töitä ja höpötellään Meealle joka hymyilee meille parasta hymyään. Se hetki on pyhitetty ainoastaan meille kolmelle, Meealle. Se auttaa jaksamaan päivät, ne itkuisuudet ja kiukut. Joskus tätäkin aikaa muistellaan porukalla ja kaikki on sen arvoista. Nyt kyllä muuten ymmärrän mitä äitiaivot tarkoittaa! Välillä ei meinaa saada lauseitakaan muodostettua ja olen varmaan nytkin unohtanut jotain olennaista, eiköhän se jossain vaiheessa selviä! 😂

Tsemppiä kaikille vanhemmille vauva-arkeen, oli se sitten millaista tahansa. Hyvin me se vedetään! ❤️

Sukulaisista voimaa meidän ainutlaatuisella matkalla

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Meillä oli lauantaina ihana päivä, nähtiin minun tädin perhettä pitkästä aikaa. Korona on rajoittanut nyt näkemistä kauheasti, ennen ollaan nähty paljon useammin. Tuli kyllä tarpeeseen ajanvietto yhdessä ja sitä aikaa osaa nyt arvostaa vielä paljon enemmän. Ilmakin suosi meitä, se oli aurinkoinen vaikkakin oli kylmä tuuli ja maisemat olivat mitä parhaimmat!

Minun tädin perhe oli meille tosi iso tuki raskausaikana ja silloin kun Meea syntyi. He olivat ensimmäisten joukossa joille puhuimme, kun saimme tietää Meean Downin Syndroomasta ja minusta on niin ihanaa miten he ovat eläneet meidän mukana tätä ainutlaatuista matkaa. Meea oli kolme viikkoa teholla syntymän jälkeen ja me yövyimme tädin luona koko sen ajan. Se oli itselle tosi raskasta aikaa, kun piti pieni jättää teholle yksin yöksi. Tädin perheen luona jo heidän pelkkä läsnäolo auttoi suruun ja ikävään. Meillä on ollut aina todella läheiset välit.

Takapakkeja tuli Meealla teholla ollessa, se tuntui silloin todella raskaalta ja pelottavalta. Kun kerran lähdimme teholta pois ja tädin luokse päästyä ovesta sisään aukesivat kyynelkanavani. Itkusta ei meinannut tulla loppua, selitin tädille ja serkulle kuinka taas Meean hoidossa oli tullut takapakkia. Hapetus oli jälleen romahtanut eikä Meea voinut hengittää ilman apua. He lohduttivat minua ja itkivät minun kanssani, olivat läsnä siinä hetkessä. Se oli surullinen hetki, mutta silti yksi elämäni parhaista. He ovat tukeneet minua todella paljon läpi elämäni ja voin aina luottaa siihen, että he ovat täällä jos joskus tukea tarvitsen. He ovat minun perhettä ja tärkeä osa sitä. Osaan kyllä kirjottaa, mutta minulle ei ole niin helppoa puhua minun tunteista kasvotusten. Toivottavasti se tunnelukko joskus häviää. Toivon että joskus voisin puhua näistä asioista kasvotusten.

Vietimme ihanan illan ulkona nuotiopaikalla jutellen, syöden herkkuja, juhlien vuosia ja aikaa yhdessä viettäen. Meillä oli hauskaa ja toivottavasti pääsemme viettämään taas pian aikaa yhdessä, se aika on arvokasta❤️

Muuttohommia vauva-arjen keskellä

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Meidän muutto on nyt valmis ja meillä on uusi ihana asunto. Miten ne muuttohommat sitten kokonaisuudessaan sujuivat pienen vauvan kanssa, olihan siinä hieman haasteita.

Pakkaaminen aloitettiin hyvissä ajoin ettei kaikki jäisi aivan viime tinkaan ja muuttohommat sujuisivat sutjakkaasti. Ideana oli että minä pakkaisin kotona kun Jerkku on töissä ja tietenkin yhdessä silloin, kun ehdittäisiin. Kerran se yksin pakkaaminen taisi hyvin onnistuakin ja siihen kertaan se sitten jäi. Meidän pieni kun ei malttaisi hetkeäkään olla yksin. Meeaa pitäisi olla koko ajan viihdyttämässä ja se teki pakkaamisesta välillä oikeastaan mahdotontakin. Sopeuduin sitten kohtalooni viihdyttämään Meeaa ja pakkasimme Jerkun kanssa usein yöllä tai sitten toinen viihdytti Meeaa kun toinen pakkasi.

Saimme kuin saimme kaikki pakattua muuttopäivään mennessä ja itse muutto sujui ihan hyvin. Olimme Jerkun kanssa vieneet jo paljon tavaroita uudelle asunnolle banaanilaatikoissa ja minä olin purkanut aika paljon tavaroita jo kaappeihin. Minä kun tykkään että kaikki tavarat saisi paikalleen ja ne eivät lojuisi pitkään laatikoissa. Niin kuin nytkin, pari päivää muutosta, oli minulla kaikki laatikot jo tyhjinä ja pois vietyinä. Muutto sujuikin sen ansiosta ehkä vähän paremmin.

Meea oli muuttopäivänä tosi itkuinen ja vierastaminen osaltaan hankaloitti muuttoa. Onneksi Meea nukkui vaunuissa aamusta hyvän aikaa kun mummu työnteli vaunuja pihalla. Meillä kävi hyvä tuuri koska Meea ei juuri koskaan vaunuissa nuku! Olimme vanhalla asunnolla Meean kanssa niin pitkään, että kaikki tavarat oli saatu kyytin ja lähdimme sitten uudelle asunnolle. Olin imettänyt Meean ennenkuin tavaroita alettiin kantamaan peräkärryihin ja seuraavan kerran imetin uudessa asunnossa. Se sujui sillälailla hyvin ja eihän meillä nyt onneksi mikään pitkä muuttomatka ollutkaan. Siinä vaiheessa, kun tavaroita alettiin laittamaan paikoilleen ja purkamaan, alkoi Meealla hirveä itku. Osaltaan se oli vierastamisesta, mutta uskon myös että Meealla oli maha kipeä. Meea on ollut muutenkin taas todella itkuinen iltaisin.

Kyllähän muutto väsytti ja vielä kun yöunet olivat jääneet niin huonoiksi. Olen tosi onnellinen, että muutto on nyt ohi ja pikku hiljaa esineille alkaa löytymään omat paikat. Meeankin huone alkaa pikku hiljaa muodostumaan. Muuttaminen on kivaa vaan vielä mukavampaa on kun se on ohi.

Kun omaa henkilökohtaista tilaa on rikottu— Seksuaalinen trauma ja synnytyspelko

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Tämä aihe on ollut jo pitkään mielessä ja tästä olen halunnut kirjoittaa teille. Ehkä tästä on jollekin samassa tilanteessa olevalle apua, toivottavasti on.
Seksuaalinen trauma, miten se vaikutti minulla synnytyksessä ja sitä ennen. Minulle se loi synnytyspelon.

Kyllähän seksuaalinen trauma jättää aina jälkensä keneen tahansa jos sellaisen joutuu kokemaan, niin kuin minulla raiskaus. Onhan se pelko ihan ymmärrettävää, kun omaa henkilökohtaista tilaa on rikottu. Luottamus on siinä kohtaa saanut kolhun ja pahasti. Miten se sitten oikeastaan vaikutti raskauden aikana ja synnytyksessä?

Jo ennen raskautta minulla oli ollut gynekologikäyntejä ja niihin olin aina toivonut naista, koska silloin olo tuntui paljon mukavammalta ja turvallisemmalta. Olihan ne ensimmäiset käynnit raiskauksen jälkeen ahdistavia, sitä en voi kieltää. Kerroin kuitenkin aina gynelle mennessä mikä on tilanne ja he osasivat ottaa sen todella hyvin huomioon, niinkuin raskauden aikaisissakin tutkimuksissa. Eli raskausaika meni minulla ihan mukavasti vaikka kyllähän ne alatietutkimukset aina vähän jännittivät ja ahdistivat. Minulla itsellä helpotti myös paljon, että Jerkku oli paikalla. Ehkä kuitenkin loppuraskaudessa oli jo vähän helpompi olla, kun minua ultrattiin niin monta kertaa ja nimenomaan alateitse.

Pelkäsin synnytystä ihan kamalasti, toki sitä kipuakin ja ponnistusvaihetta. Ajatus kuitenkin siitä että minun ympärillä häärii monta ihmistä ja paljastan itseni kaikille, jännitti ja ahdisti kamalasti. Pelkäsin sitä kun synnytyksen aikana alapäähän kosketaan ja miltä se tuntuisi, entä jos tulee jotain yllättävää mihin en ole valmis? Entä jos se tuo huonot muistot mieleen ja sen ahdistavan tunteen vanhasta traumasta? Kävin muutaman kerran keskustelemassa näistä peloista pelkokätilöllä ja yhden kerran lääkärillä. Ensimmäisellä käynnillä en tainnut edes uskaltaa puhua oikeasta pelostani, koska ei siitä ole helppo puhua. Mietin kovasti sitä ymmärrettäisiinkö minua ja pitäisivätkö kaikki minua hölmönä, minulla vähän hävetti. Onneksi kuitenki avasin suuni. Puolisoni tsemppasi minua kertomaan ja onneksi teki niin, koska se helpotti.

Kerroin synnyttämään mennessä kätilölle, että olen joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa ja minua ahdistaa synnytys kauheasti. Hän kirjasi sen koneelle ylös ja voin sanoa, että kaikki kätilöt hoitivat tilanteen tosi hienosti. Minulle kerrottiin koko ajan mitä tapahtuu ja mihin kosketaan seuraavaksi. Tästä oli apua ja minua ei itseasiassa ahdistanut lainkaan synnytyksen aikana. Totta kai kätilö minulle selitti, että jos hätätilanne tulisi, he eivät välttämättä ehtisi kertomaan mitä tapahtuu. Ymmärrän sen. Niistä pelosta kannattaa kuitenkin puhua ja kätilötkin osaavat niihin suhtautua oikein hyvin, he ymmärtävät varmasti.

Synnytys oli minulle maailman luonnollisin ja ihmeellisin asia. Tuntuu, että ne pelot jäivät taakseen kun oltiin tosi toimissa. Kaikki vain loksahti paikalleen ja olo oli turvallinen. Ei ollenkaan ahdistava. Ehkä eniten helpotti se, että henkilökunta tiesi minun pelosta, se poisti jo tosi ison pelon sydämeltä.

Nämäkin asiat ovat tietenkin yksilöllisiä, mutta kunhan aukaisee suunsa ja puhuu niistä vaikka neuvolassa tai synnärillä, se voi jo helpottaa. ❤️ Haluan sanoa tsemppiä kaikille niille jotka painii saman asian kanssa, kaikille se ei varmasti ole yhtä helppoa. Toiselle voi olla vaikeampi tilanne kuin toiselle eikä sitä tarvitse hävetä niinkuin minä tein. Se on ihan turhaa, koska ammattilaiset varmasti ymmärtävät tilanteen ja ennen kaikkea se ei ole asia mitä tarvitsisi hävetä! ❤️

Kun mummun ja papan naama saa itkemään — vierastaminen

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Meea kasvaa ja kehittyy päivä päivältä, mutta mitä sitten kun mummun ja papan naama saa itkemään? Meille on kotiutunut tuo ihana vierastaminen. Oltiin jo vähän arveltukin tätä, kun videopuheluita soittaessa mummuille ja papoille Meea usein alkoi itkemään jo äänen kuullessaan. Se itku ei välillä ole mitään pientä vaan saattaa olla ihan täyttä huutoa ja kestää pitkään vaikka olisi äidin sylissä hyssyteltävänä.

Muuttopäivänä vierastamisesta tuli varmuus, kun aina muiden kuin meidän sylissä Meea alkoi itkemään. Varsinkin silloin kun näki kasvot ihan suoraan. Olihan välissä kyllä reilu kuukausi, kun ei ollut mummuja ja pappoja nähnyt kasvotusten. Itkee Meea kyllä muidenkin sylissä keitä on nyt viime aikoina tavattu, ehkä me ei ihan heti osattu tätä yhdistää vierastamiseen vaikka selvät merkit olikin. Isi ja äiti on tällä hetkellä suosiossa, onhan ne vanhemmat nyt kaikista turvallisimmat ja aina läsnä.

Varmaan vierastamista on osaltaankin pahentanut se, kun ei olla koronan takia niin paljon ihmisiä tavattu. Vasta nyt ollaan taas alettu tapaamaan muita ihmisiä enemmän.

Eiköhän tämäkin vaihe tästä ohi jossakin vaiheessa mene, jos ei kohta niin sitten myöhemmin. Nyt ollaan Posiolla reissussa ja Meea saakin ahkerasti tuijotella mummujen ja pappojen naamoja. Jospa niihin taas äkkiä tottuisi. Vietetään Jerkun isyysloman viimeistä viikkoa täällä ja yritetään nauttia paljon tästä ajasta. Sunnuntaina suunnataan takaisin Kemiin, uuteen kotiin kohti arkea ja sen kommelluksia❤️

Äitiys on välillä kauhean yksinäistä

julkaissut Minja Sinkkonen, kategoriassa Yleinen

Maailman parasta oli tulla äidiksi, en tiedä mitään sen parempaa. Kuitenkin sitä huomaa aika ajoin miten yksinäinen on. Minun elämä on tällä hetkellä sitä äitiyttä, päiviin ei oikeastaan mahdu mitään muuta tällä hetkellä joten omat puheenaiheetkin on aika suppeat ja keskittyy melkein pelkästään Meeaan ja tähän vauva-arkeen.

Mulla ei ole kauheasti ystäviä kenellä olisi lapsia ja tuntuu oikeastaan ettei koko ajan kehtaa puhua Meeasta, kuka sitä nyt jaksaa kuunnella. Tunnen aika ajoin olevani todella yksinäinen ja kyllä kieltämättä kaipaisin niitä ystäviä elämään. Uusien kavereiden saaminen tässä iässä tuntuu itselle jotenkin todella vaikealta. En tiedä mikä siitä tekee niin vaikeaa, mutta lapsena se oli niin paljon helpompaa. Emme ole montaa vuotta Kemissä asuneet ja ihmisiin tutustuminen on jäänyt, tässä on tietenkin itsessänikin vikaa.

Monesti olen lukenut ja kuullut siitä, kun äidit tuntevat itsensä yksinäisiksi. Komppaan kyllä tätä ihan täysillä. Sitä en kyllä voi kieltää, että olin yksinäinen jo ennen lapsen saamista. Raskausaikana olin todella yksinäinen, osittain tietenkin johtui siitä että olin todella kipeä enkä voinut oikein mitään tehdä.

En tarkoita, että olisin tyytymätön elämääni. Rakastan vauva-arkea ja onhan tämä ihanaa, mutta välillä olisi ihanaa kun olisi ystäviä kenen kanssa jakaa tämä kaikki. On minulla muutama hyvä ystävä, mutta hekin asuvat kaukana ja ajan viettäminen yhdessä on sen takia haastavaa. Tapaamme todella harvoin ja yhteyttä pidämme lähinnä WhatsApissa.

Monet itkut olen Jerkulle itkenyt ja sanonut, että voi kunpa olisi ystäviä kenen kanssa viettää aikaa. Onneksi minulla on kuitenkin Jerkku joka on ystävistä parhain. Jerkulle pystyn puhumaan ihan kaikesta vaikka kyllähän semmonen tyttöjenpäivä tai -ilta voisi olla paikallaan. Tietenkin semmoisen pitäminen olisi haastavaa ainakin ilman Meeaa, koska meidän tissitakiaiselle ei tuttipullo kelpaa! 😂❤️ Äiti on aika hyvin jumissa kotona tai jos johonkin lähdetään, on tissitakiainen varmasti matkassa. ❤️