Sain taannoin kysymyksen: miten sua kukaan haluaa töihin, kun oot noin avoin sun sairaudesta? Se tavallaan loukkasi ja samalla pisti miettimään asiaa.
Oon ollut tosi avoin mun mielenterveysongelmista täällä tähän asti ja mun mielessä ei oikeastaan ole käynyt, että se voisin vaikuttaa tulevaisuudessa mun työn hankintaan. Eihän se toisaalta saisi vaikuttaa, haluaisinko töihin semmoiseen paikkaan joka antaa sen vaikuttaa? En varmasti haluaisi.
Voihan se varmasti olla että mua ei niin innokkaasti oteta töihin, jos ihan rehellisiä ollaan. Oon pyöritellyt sitä jonkun verran viime aikoina mielessä, kun töihin paluu on käynyt ajatuksissa. Kuinka moni antaisi sen vaikuttaa työhön palkkaukseen?
”Pitäisikö minun jatkossa olla hiljaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä?”
Mulla on ollut ikävä töihin viime aikoina. Tuntuu että kotona olo riittää, mutta ei minulla olisi voimia mennä töihin tällä hetkellä ja oma sairaus pitäisi saada ensin hoitotasapainoon. Se sairaus joka luultavasti rajoittaa minun työn saantia. Tuntuu jotenkin kauhean epäreilulta, kun enhän minä tätä kaikkea ole valinnut. En ole valinnut mun sairautta. En ole valinnut mitään tästä.
Minusta kysymys kertoo sen esittäjän ajatusmaailmasta paljon. Ainakaan hän ei ole yhtään ajatellut mitään esittäessään kysymystään. Se sai minut surulliseksi ja miettimään olenko tehnyt väärin, kun olen ollut niin avoin? Olisiko minun pitänyt olla hiljaa? Pitäisikö minun jatkossa olla hiljaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä? On minun mielessä käyny jopa tilin ja blogin poisto. Mutta oon saanut niistä itse tosi paljon voimaa jaksaa, jaksaa tätä taistelua. Samalla olen voinut antaa tällä vertaistukea muille, se on ollut todella arvokasta.
Joten olen vain miettinyt uhraanko oman työn saannin sillä että olen niin avoin?
Kaksisuuntainen mielialahäiriö, olenkin kirjoittelut siitä täällä aika vähän. Se johtuu siitä että on ollut vaikeaa myöntää itselle, että se minulla mahdollisesti on. Niinkuin se nyt näyttäisi olevan varmistumassa…
Kaksisuuntaiseen kuuluu masennuskaudet ja maniakaudet, eli masennuskaudella olet luonnollisesti masentunut, maniakaudella taas sulla menee tosi lujaa. Voi olla mania tai sitten lievempi versio hypomania, mulla on ollut hypomania. Mulla meni sillon tosi lujaa ja elämässä oli ”kaikki hyvin”, mulla siihen kuului myös impulsiivisuus. Maniassa voi olla paljon rahantuhlausta, voi luulla olevansa paras kaikista ja kaikki on muka niin hyvin, puhe on nopeaa. Sitä oloa on vaikea kuvailla jos sitä ei ole itse kokenut. Mania voi olla tai onkin ihmiselle vaarallisempi kuin masennuskausi, silloin sattuu vauhdissa herkemmin jotakin.
”Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan”
Mulla on nyt menossa sekamuotoinen jakso. Mun mieliala vaihtelee tosi lujaa korkealta alas, puhutaan siis aivan päivistä. Tässä ei oma pää oikein pysy mitenkään perässä. Saati pysty myöntämään itselle tätä kaikkea, se on vaikeaa. On jotenkin hämmentävä fiilis, miten sitä voisi sisäistää näin nopeat vaihtelut? Mulla on nyt lääkitystä muokattu ja yritetään etsiä sitä tasapainoa, sitä se on tämän sairauden kanssa. Lääkitys ei kuitenkaan heti auta vaan siihen menee päiviä, että se vaikutus alkaa näkymään. Oon saanut kuitenkin tosi hyvin apua omalta mielenterveyspoliklinikalta, sieltä ollaan oltu niin hienosti minun tukena. Lääkityksen muutokset on sujuneet vaivattomasti ja yhteydenpito on ollut mutkatonta. Sinne on saanut aina yhteyden tarvittaessa, saman päivän aikana. Mun omahoitaja on huippu niinkuin minun psykiatrikin. Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan.
Huonoina päivinä tuntuu että haluaisi kerta kaikkiaan kuolla ja hyvinä päivinä ihmettelee miten elämässä menee niin hyvin. Ei sitä vaan osaa selittää jos ei sitä itse koe. Nyt on menossa huono päivä. Tuntuu että voisi jatkuvasti purskahtaa itkuun, ahdistus painaa rintaa ja kuoleman ajatukset ovat paljon mielessä. Olo on tosi tuskainen, se tuntuu ihan fyysisenä kipuna rinnassa, samassa kohdassa missä ahdistus painaa. Mietin miksi, miksi minä?
”Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä”
Mulla oli pitkä tasainen jakso ennen tätä, se on hyvä. Ja kun nyt lääkitys saadaan kohdalleen ehkä se siitä. Rehellisesti sanottuna en niin ajattele tällä hetkellä. Olisi helpompi vain olla syömättä lääkkeitä ja ehkäpä olo sillon jäisi hyväksi, liian hyväksi. Se ei kuulemma ole hyvä, kai minä järjellä tiedän että se korkeus ei ole hyvästä. Tuntuu silti että mieluummin sitä olisi siellä kuin tässä paskassa. Ei hätää, kyllä minä lääkkeeni syön, siitä pitää puolisokin huolen. Helposti ihminen kenellä on mania päällä jättää lääkkeensä syömättä, koska miksipä ei sitä haluaisi olla siellä ylhäällä? Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä. Nyt kuitenkin muutenkin elämässä on tapahtunut yllättäviä asioita, jotka vielä vaikuttaa mielialaan, ehkä niistäkin kirjoitan joskus, nyt en siihen pysty.
Mulla siis epäillään kaksisuuntaista vahvasti. Sen diagnosointi kuitenkaan ei ole niin yksinkertaista, vaan siihen tarvitaan tutkimukset ja muutama mania/hypomania ennenkö se voidaan varmasti diagnosoida. Mulla siitä tosiaan on vahva epäilys ja nyt se näyttäisi olevan varmistumassa. Pitäisi vain alkaa itsellä hyväksymään se tosiasia. Toivon että tämä sekamelska tästä rauhoittuisi. Ehkä se siitä päivä kerrallaan, kukapa haluaisi olla sairas?
Blogissa onkin ollut jonkun aikaa hiljaista yksinkertaisesti siksi, että ei ole ollut oikein mitään mistä höpötellä. Elämä on ollut masennuksesta toipumista ja itsestä uusien asioiden opettelua. Toisaalta sitten taas huonoista käyttäytymismalleista pois opettelua.
Minun masennus on jo paljon parempana, jos aikaisemmin olin ihan pohjalla niin nyt olen jo keskivaiheilla tulossa ylöspäin. En siis ole vielä parantunut, mutta isoa edistystä on tullut ja huomaan sen itsekin. Aikaisemmin ei mikään kiinnostanut, kaikki oli ihan sama. Nyt odotan jo päivässä sitä että pääsen lenkille ja saan olla lasten kanssa. Tosin kaikki on vielä tosi raskasta, mutta se että pystyn jo nauttimaan asioista on ihana asia.
”Ehkä siihen on auttanut kun masennus on helpottanut ja varmasti lääkkeillä on oma vaikutuksensa siihen”
Mulla jatkuu edelleen mielenterveyshoitajan käynnit, ne vaan ovat nyt harventuneet paljon. Ehkä noin 3-4 viikon välein, kun aikaisemmin oli viikottain. Tietenkin tilannekin on parempi joten en tarvitsisikaan nyt niin paljon käyntejä siellä.
Paljon on hyviä päiviä, mutta on siellä edelleen niitä huonojakin. Kuvailinkin oloani niin että aikaisemmin se masennus, aallokko on tehnyt isoa liikettä ja vaihdellut rajusti. Nyt se liike on loivaa ja vaihteluita ei tule niin usein. Siltä se tuntuu, aallokko on tyyntynyt. Tuntuu kuin olisi herännyt jostain pahasta unesta, ihan kuin koko pahan vaiheen ajan olisi ollut syvässä unessa. Kaikki tuntuu nyt kovin utuiselta ja oudolta.
”Valehtelisin jo väittäisin muuta, pikku lasten kasvattaminen on joskus rankkaa, tosi rankkaa”
Mun käytös oli aikaisemmin jopa impulsiivista, nyt voin sanoa sen jääneen taakse. Ehkä siihen on auttanut kun masennus on helpottanut ja varmasti lääkkeillä on oma vaikutuksensa siihen. Syön edelleen lääkkeitä, minulla niitä on useampia ja en kadu päivääkään että niitä olen alkanut syömään. Voin vain kuvitella mikä tilanteeni olisi, jos en lääkkeitä söisi.
Lasten kanssa olen nyt jaksanut ihan hyvin, jos verrataan aikaa taaksepäin. Jaksan touhuta ylimääräistäkin, mutta huomaa kyllä pian että olen vielä toipilas. Onhan kolmen lapsen kanssa aika hektistä ja raskasta. Valehtelisin jo väittäisin muuta, pikku lasten kasvattaminen on joskus rankkaa, tosi rankkaa. Olen nyt selviytynyt hienosti oman voinnin mukaan. Onneksi meillä on vieläkin apua, kun asutaan edelleen minun vanhempien luona. Ollaan kyllä välillä etsitty omaakin asuntoa, mutta sellaista ei ole löytynyt. Eikä meillä mikään hirveä kiire pois muuton kanssa ole ollut.
Nyt keskimmäinen lapsista on valvottanut öisin jo pari kuukautta, se on ollut rankkaa toipilaalle. Meillä ei oikein kukaan muu kelpaa öisin kuin minä, joten kyllä, yö valvomiset on olleet rankkoja. Sen huomaa heti vaikuttavan psyykkeeseen, ei meinaa jaksaa. Onneksi siellä täällä on öitä kun saa nukkua, muuten ei kyllä jaksaisi ollenkaan.
Joten nyt edelleen mennään päivä kerrallaan, parannellaan masennusta. Olen alkanut kovasti lenkkeilemään ja uutena mukaan on tullut hölkkäys. Se kuitenkin on vielä ihan alkutaipaleella, kunto on päässyt menemään raskauksien myötä huonoksi. Ihanaa että voin jo nauttia asioista, elämästä❤️ Kyllä minä tämän masennuksen selätän!
Siinäpä vasta kysymys, niin miksi? Aloitin aikoinaan siitä, kun halusin näyttää muille miten ihana lapsi meillä on ja Downin oireyhtymä tekee hänestä niin erityisen. Aikani kirjoitin vain Meeasta, kunnes aloin kirjoittamaan pikku hiljaa myös meidän perhearjesta. Sitten aloin kirjoittamaan raskaudesta, josta päästäänkin asiaan. Sairastuin masennukseen, joka räjähti pitkälti käsiin synnytyksen jälkeen. Se oli kauheaa, olo oli kamala. Silloin mietin mitä teen, jäänkö asian kanssa itsekseni ja esitän somessa että kaikki on hyvin.
”Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan”
Me juteltiin mun puolison kanssa ja hän rohkaisi minua kertomaan, koska siellä on varmasti samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Hetken tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että en halua esittää mitään ja siihenkin asti olin ollut rehellinen meidän arjesta. Miksi lopettaa siihen?
Minä sain yllättävän positiivisen vastaanoton, en edes tiedä miksi odotin muuta? Aloin kirjoittamaan masennuksesta, ahdistuksesta ja ennen pitkään huomasin sen auttavan minua. Mutta se auttoi myös vertaisia joilta tuli minulle viestejä. Ne viestit ovat saaneet minut kirjoittamaan vain enemmän, koska jos näillä omilla höpinöillä voin auttaa muita, niin sen varmasti teen.
”Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä”
Yksinkertaisesti teen tämän kaiken siksi että saan siitä itselle. Kirjoittaminen auttaa, on helpompi joskus kirjoittaa kuin puhua. Ja toisekseen olen aina tykännyt auttaa ihmisiä, jos voin tätä kautta antaa vertaistukea niin miksi ihmeessä jättäisin sen tekemättä? En varmasti jättäisi. Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan. Yksi, kaksi, kolmekin ihmistä on paljon, mutta teitä on ainakin muutama sata. Kiitos kun seuraatte minun matkaa ja kiitos jos voin olla avuksi tätä kautta❤️
Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä. Se ei tietenkään ole niin mustavalkoista. Kameran edessä on helppo hymyillä sen kaksi sekuntia ja mitä someen tulee, niin teen sitä silloin kun se tuntuu hyvältä. Palaan myös siihen että kirjoittaminen auttaa ja masentuneenakin pitää tehdä mieluisia asioita, jos vain siihen kykenee.
Jatkan tulevaisuudessakin somen tekemistä ja edelleen sillä ajatuksella, että olen rehellinen. Näytän sitä meidän oikeaa arkea. Tietenkään niistä asioista en voi puhua mihin liittyy muita ihmisiä, mikä on ymmärrettävää. Vaikka minäkin haluan näyttää sen rehellisen kuvan meidän arjesta, silti paljon jää näkemättä. Joten muistetaan aina somessa että se mitä me nähdään, voi olla vain pintaraapaisu. Meitä kaikkia joskus koetellaan, eikä kenenkään elämä ole aina helppoa. Silti me selvitään tästä❤️
Mä kipuilen paljon itseni kanssa ja oman ulkonäön, varsinkin paino on mulle kova paikka. Mulla ahdistaa oikeastaan aina kun puhutaan painosta, oli sitten kyse laihtumisesta tai mistä vaan siihen liittyvästä. Mä kipuilen sen kanssa kovasti ja siinä mulla on paljon työstämistä. Mulla on vielä pitkä matka edessäni, mun itsetunto ei ole parhaimmasta päästä.
Mulla kaikki juontaa alkunsa kiusaamisesta, eikä siitä pelkästään, on muitakin tekijöitä. Varmasti moni asia on vaikuttanut mun itsetuntoon ja siihen miten näen itseni. Muistan ikuisesti kun minulle koulussa sanottiin: ”Olet ylisuuri käpy joka on pudonnut oksaltaan, kun on niin lihava”. En ole voinut näinkään monen vuoden jälkeen unohtaa sitä. Kiusaaminen jättää jälkensä.
”Tästä on jotenkin tosi vaikea kirjoittaa, kun ei tiedä miten kirjoittaisi”
Mun on vaikea suhtautua omaan ulkonäköön ja ison osan ajasta pidän itseäni ällöttävänä. Kun katson itseä pelistä, kiinnitän huomiota ”vikoihin” mitä löydän itsestäni. Pidemmän päälle sekin on todella raskasta. Painosta puhuminen on mulle todella vaikeaa, ihan sama mitä siitä puhutaan. Tuntuu välillä että elämä pyörii paljon sen ympärillä ja se määrittää paljon ihmisessä. Vaikka se ei tietenkään näin ole. Uskon muutenkin että ihmisen erityinen kauneus kumpuaa sisältä päin ja ulkoisesti meistä jokainen on kaunis.
Mun pitäs oppia näkemään itseni eri tavalla, ja lisätä itsenikin siihen, että kaikki ovat kauniita ja jokainen saa olla sellainen kuin on. Minä kyllä ajattelen niin, mutta itseni kohdalla se on todella haastavaa. En voi ajatella niin, koska olen ällöttävä.
”Mun itsetunto on saanut aikoinaan kolhun ja kipuilen sen kanssa vielä tänäkin päivänä”
Tästä on jotenkin tosi vaikea kirjoittaa, kun ei tiedä miten kirjoittaisi. Kun tuntee itsensä välillä ihan ällöttäväksi, kerta kaikkiaan oksettavaksi. Minusta kaikilla on oikeus kehorauhaan ja meidän ei pitäisi mollata itseämme, esimerkiksi ”Olenpa lihava, olinpa kauhean painava yms”, se voi tuntua kuulijasta tosi pahalta. Vaikka sillä ei tarkoittaisi loukata toista, niin sillä loukkaa koska toiselle se paino voi olla kova paikka ja vaikka ei olisikaan, niin ei se ole mukavaa. Mulla pitäisi itsellä muistaa tämä myös ja pitäisi oppia rakastamaan itseä sellaisena kuin on.
Myöskään kenenkään kehoa ei ole ok kommentoida millään tavalla, vaikka sillä tarkoittaisi hyvää niin voi loukata toista. Ei ole okei heittää ”wau oletpa laihtunut”. Toiselle voi tulla olo, että ”ai olinko sitten lihava”. Jokainen varmasti tajuaa pointin mitä tällä haen. Jokainen ansaitsee kehorauhan, eikä sillä pitäisi olla merkitystä minkälainen keho kenelläkin on. Jokaisella on oikeus olla omassa rauhassa omassa kehossaan. Lisään tähän vielä saman: ”Uskon muutenkin että ihmisen erityinen kauneus kumpuaa sisältä päin ja ulkoisesti meistä jokainen on kaunis”.
Uskoisin että moni muukin kipuilee tällaisten asioiden tai ajatusten kanssa, en varmasti ole ainoa. Näistä asioista on tosi vaikea puhua, tuntee tavallaan itsensä heikoksi vaikka eihän se niin ole. Sehän se on hauskaa, kun sen tietää ja sitä ei silti voi sisäistää, uskoa itse. Minä uskon että jokainen ansaitsee kehorauhan ja minä uskon että minäkin ansaitsen sen itseltäni.
Mun itsetunto on saanut aikoinaan kolhun ja kipuilen sen kanssa vielä tänäkin päivänä. Se harmittaa ja surettaa. Ehkä kirjoitan joskus lisää tästä aiheesta, mutta nyt jätän tämän tähän. Toivoen että pikku hiljaa saan rakennettua omaa itsetuntoa ylöspäin, koska suunta ei voi olla kuin ylöspäin!
Nyt oon ollut kotona suurinpiirtein kuukauden päivät. On mennyt vaihtelevasti, toinen päivä on hyvä ja toinen huono, mutta mikä tärkeintä niin siellä on niitä hyviä päiviä. Ja niitä on alkanut tulemaan yhä enemmän ja enemmän.
Itsetuhoisuus on hävinnyt kokonaan, mikä on mahtava asia, en halua tällä hetkellä tehdä itselle mitään. Taannoin se että halusin, oli arkipäivää. Se on aika surullista. Joskus mun päivät meni siihen, kun tuskissani mietin kuolemaa. Se tuska oli tosi kova. Joskus makasin vessan lattialla tuskissani, en tiennyt siinä hetkessä mitä muutakaan tehdä. Halusin karkuun sitä oloa, halusin sen olon loppuvan.
”Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin”
Oon yrittänyt jaksaa, ehkä käytän liikaakin voimia siihen. Pitäisi antaa itselle armoa ja välillä on ok jos ei jaksakaan. Sitten tulee taas uusi päivä ja voi jaksaa uudestaan. Mä yritän parhaani, muuhun en oikeastaan kykene. Minä teen virheitä, olenhan ihminen. Musta tuntuu että jos en riitä jollekin näin niin sillon en voi sille mitään. Mun sairaus on aiheuttanut mun käytökseen kaikenlaista, enhän olisi sairas jos se ei niin olisi tehnyt. Ihmiset ehkä helpommin sen ymmärtäisivät jos kyse olisi jostain somaattisesta sairaudesta, vaikkapa epilepsiasta. Kai se on jollekin helpompi ymmärtää, mutta yhtälailla masennuksen oireet on oikeita ja ei niitä itse itselleen haluaisi. Voi kun en joutuisi käymään tätä kaikkea läpi ja voisin olla omaitseni. Mutta jos jään siihen vellomaan, niin en pääse eteenpäin ja tämä minulla pitäisi muistaa.
”Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa”
Mulla on ollut paljon ajatuksia viime aikoina. Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin. Se onkin yksi asia mikä on rasittanut viime aikoina, olisi niin paljon asiaa. Se sitten toisaalta ahdistaakin, vaikka on paljon muitakin ahdistuksen aiheita. Ei ole ollut oikeastaan viime aikoina sellaista ihmistä kenelle niitä purkaa tai ehkä en ole osannut purkaa. Se tuntuu pahana olona ja siltä kuin aina itkettäisi, mutta kyyneliä ei vain tule. On mulla viikottaiset käynnit mielenterveyshoitajan luona, mutta se on loppujen lopuksi lyhyt aika, eikä siinä ehdi sanomaan kaikkea mikä on mielessä. Mun oma hoitaja on ollut vielä pois töistä, niin uuden kanssa menee aina hetki ennen kuin pääsee kunnolla jutun juurelle.
Vaikka tässä nyt kaikki kuulostaa kauhean negatiiviselta niin ei se sitä koko ajan ole. Välillä tai aika useinkin jo nauran, ihan aidosti. Myös aito hymy näkyy enemmän kasvoilla, se on ihanaa. Olen myös yrittänyt tehdä mielekkäitä asioita, vaikka se tuntuu joskus vaikealta. Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa. Vielä on matkaa edessä, mutta on sitä jo melkonen matka tultukin eteenpäin. Olen ylpeä itsestäni, useammin. On kuitenkin hetkiä vielä kun en ole ja olo tuntuu toivottomalta. Ahdistuksen kanssa kamppailen vielä joka päivä, mutta olen löytänyt keinoja hallita sitä ja se on tosi mahtavaa. Mutta ahdistuksen kanssa ei ole helppo elää, toivoisin todella sen pian helpottavan.
Kutakuinkin eteenpäin mennään ja minä kyllä selviän tästä. Onhan mulla ihana perhe, mahtavia ystäviä, tukijoukkoja❤️
Meillä oli juhlat lauantaina. Kaikenhan olisi toivonut menevän juuri nappiin ja sujuvan ilman suurempia ongelmia. Mutta se mitä monikaan tai oikeastaan kukaan ei nähnyt tapahtui suljettujen ovien takana. Mitä siellä sitten tapahtui?
Minä olin kiukkunen, todella kiukkuinen. Multa on lopetettu yksi lääke ja se lopetus vielä saa tosi äkäiseksi, vaikka ei silläkään voi kauheasti puolustella. Sitten juhlat alkoi painaa päälle ja tuli stressiä, ihan oikeastaan tyhjästä. Ei ollut mitään syytä stressata, silti tein niin.
”Siellä näkyy rakkaus, mutta on siellä myös räiskyviä tunteita, riitojakin”
Olin puolison kanssa meidän makuuhuoneessa, stressasin kovasti ja puoliso taisi siihen yrittää jotain kannustavaa sanoa. Minä hermostuin ihan totaalisesti. Taisin manata hänet Kiinaan asti, vähintään. Siinä tovi riideltiin tai minä riitelin. Puoliso otti vastaan sitä mitä minä suustani päästin. En kyllä ole ylpeä todellakaan siitä mitä sanoin. Voin kertoa että se ei ollut mitenkään mukavaa ja harmittaa hirveästi, että piti olla niin inhottava.
”Mutta ihanienkin juhlien takana voi tapahtua kaikenlaista”
Idiootti taisi olla lempein sana minkä silloin suustani päästin. Pääsi kyllä semmosia sanoja suusta ettei niitä kehtaa edes kirjoittaa, mutta jokainen voi varmaan kuvitella. Uskoisin näin. Hetken olin jo perumassa koko juhlia, mutta se olisi ollut vain lapsilta pois enkä niin haluaisi tehdä.
Halusin kuitenkin kertoa tämänkin puolen ihanasta päivästä ja siitä elämästä, mikä ei monestikaan ole aina niin ruusuista. Kukaan meistä ei ole täydellinen, en minä eikä kukaan muukaan. Ja tämäkin on vain sitä elämää. Meillä ei ainakaan ole täydellinen avioliitto. Siellä näkyy rakkaus, mutta on siellä myös räiskyviä tunteita, riitojakin. Tosin pääosin minun puolelta, koska osaan olla temperamenttinen.
Me käydään aina jälkeen päin tilanteet läpi ja pyydetään anteeksi. Puolin ja toisin, tietenkin riippuu onko yhdessä riidelty vai onko kaikki ollut yksipuolista. Tällä kertaa se taisi juurikin olla sitä yksipuolista. Onneksi puolisolla on lehmänhermot, eihän se silti oikeuta ketään haukkumaan tai manaamaan sinne Kiinaan asti.
Monestikaan me ei sillä tavalla riidellä, hyvin harvoin. Kinastella kyllä osataan, monesti vähän kiusoittelevaan sävyyn. Mutta ihanienkin juhlien takana voi tapahtua kaikenlaista. Olisitko sinä uskonut kuvien perusteella sellaista?
Multa on paljon kyselty apuja ahdistuksen hallintaan ja mitä keinoja minä käytän sen hallitsemiseksi?
Ahdistus on hyvin vaikea tunne ja mieluummin eläisin ilman sitä. Se nyt kuitenkin on ja kulkee mukana. Olen yrittänyt etsiä keinoja hallita ahdistusta ja tässä niitä tulisi. Varmasti kaikki ei toimi kaikilla, mutta tässä on mun omat keinot.
Lenkki Leipominen Ruuanlaitto Sauna Kylmä suihku Lämmin suihku
Jalkojen/käsien uittaminen kylmässä vedessä Kuminauhalla ranteeseen räpsyttely Hengitysharjoitukset Ystävälle soittaminen
”Talvella olen tykännyt paljon siitä kun voi juosta paljain jaloin ulkona”
Mulle tehtiin osastolla kriisisuunnitelma, eli missä on kaikki vaiheet ennen lääkkeen ottoa ja sitten viimeisenä päivystykseen lähtö. Mä olen aika hyvin pystynyt menemään sen mukaan. Eli ensin lääkkeetön keino, ystäville soitto ja sitten lääke. Jos tilanne tosiaan menisi pahaksi ja mikään ei auttaisi, tulisi minun lähteä päivystykseen. Mutta se on tosiaan viimeinen vaihtoehto.
Mulla on pari ystävää merkittynä kriisisuunnitelmassa kenelle voin tiukan paikan tullen soittaa. Puoliso on myös merkattu sinne, ja hänelle voin myös puhua kun ahdistaa. Kriisisuunnitelman olisi hyvä olla esillä kotona, niin muutkin voi nähdä mikä silloin olisi suunta, kun sinua alkaa ahdistamaan.
”Minäkin etsin vielä omia keinoja ja maalaamisesta olenkin saanut tosi hyvän keinon hallita ahdistusta”
Talvella olen tykännyt paljon siitä kun voi juosta paljain jaloin ulkona, se vie ahdistuksen pois. Mutta ainoa ongelma on se, että se on vaikeaa aloittaa kun on ahdistus päällä. Pitäisi vain jotenkin pystyä lähtemään ulos juoksemaan. Eikä sekään auta että tietää sen helpottavan. Mutta sitä kannattaa kokeilla jos siihen on mahdollisuus. Mulla myös sauna auttaa paljon ahdistukseen ja käydäänkin melkein joka ilta saunassa, siellä pystyy jotenkin tosi hyvin rentoutumaan. Lämmin suihku auttaa myös ahdistukseen.
Mulla on joskus välillä ollut paha tapa viillellä ahdistuneena, siihen tarpeeseen/ahdistukseen olen ottanut käyttöön kuminauhan räpsyttely ranteeseen. Kyllä se on auttanut kun sitä on vain tehnyt. Aluksi olin vähän epäileväinen sitä kohtaan, mutta kyllä se vain toimii kun sitä kokeilee tai ainakin minulla se on toiminut.
Suihkussa jalkojen ja käsien uitto kylmässä on joskus pahimpaan ahdistukseen auttanut. Kun vain on saanut aikaiseksi sinne mennä. Kylmä on oikeastaan hyvä keino ahdistukseen, laittaa vaikka kädet kylmän hanan alle.
Keinoja on varmasti paljon ja jokaisella ne on erilaiset. Minäkin etsin vielä omia keinoja ja maalaamisesta olenkin saanut tosi hyvän keinon hallita ahdistusta. Kun ahdistus alkaa nousemaan, yritän päästä silloin maalaamaan. Aina se ei tietenkään ole mahdollista ja silloin pitäisi käyttää muita keinoja. Joskus lääkkeettömät keinot ei auta ja otan sen lääkkeen. Onneksi nekin on keksitty, pitäisi vain muistaa ottaa se ajoissa.
Ahdistus ei oo kiva kaveri, tsemppiä sullekin jos painit sen kanssa❤️
Miksi minä oikeastaan jouduin sinne osastolle? Sisältövaroitus: Itsetuhoisuus
Mulla tuli kotona hetki, kun pyysin puolisoa viemään minut päivystykseen. Se hetki oli semmoinen että halusin kuolla, jopa halu tehdä itselle jotain oli todella kova. Lasten itku alkoi olla silloin todella hankalaa kuunneltavaa, se ahdisti tosi kovasti. Olin myös viillellyt pahaan oloon, tuskaiseen ja toivottomaan oloon. Mulla oli myös ajatus siitä miten sen kaiken saisi loppumaan.
”Tein semmosia asioita mitkä itselle oli epänormaaleja”
Ne ajatukset säikäytti itseni sen verran, että halusin pikimmiten lähteä päivystykseen. Tai oikeastaan en halunnut lähteä, en tiedä mikä minut silloin sai lähtemään. Olihan mulla ollut niitä ajatuksia ennenkin mutta tällä kertaa ne oli erilaisia, ne oli voimakkaita. En tänäkään päivänä tiedä mikä minut sai lähtemään, ehkä se oli hyvä ystävä joka oli tukena. Kuka tietää?
Toisella kertaa kun jouduin takaisin osastolle, niin mulla meni todella lujaa. Olin vauhdissa ja menossa joka paikkaan, teinkin koko ajan jotakin. Laitoin itseäni, hiuksia, tein kasvonaamiota, halusin tanssimaan. Shoppailin silloin tosi paljon. Se oli erilaista kuin normaalisti ja nyt sen itsekin hahmottaa, kun vointi on suht tasainen. Tein semmosia asioita mitkä itselle oli epänormaaleja.
Olin elämäni kunnossa, vaikka en oikeasti ollut. Mulla oli liikaa vauhtia niinkuin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä maniassa on tai mulla epäillään, että silloin olisi voinut olla hypomania. En tiedä kiinnostaisiko teillä kuulla siitä enemmän?
”Mutta sekin on parempi kuin maata sängyssä aivan masentuneena ja haluta kuolla”
Mun vauhti kuitenkin vaikutti myös siihen, että olin tosi uhmakas, uhmasin lääkäriä vastaan että mulla on kaikki hyvin. En itse asiassa muista siitä kerrasta kauheasti mitään. Mulla oli voimakas tarve liikkua ja höpöttää ja olisin halunnut lähteä tanssimaan, koska kaikki on hyvin. Ei mulla tosiaan ollut. Joudun toistamiseen M1-lähetteellä psykiatriseen hoitoon. Epäilynä silloin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja se persoonallisuushäiriö. Vieläkään en diagnoosia ole varmaksi saanut, koska siihen vaaditaan ainakin todistettavasti kaksi maanista jaksoa. Mulla olisi ollut yksi.
Sitten mulla on ollut/on vieläkin masennusta, vaan se masennus alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Tilalle on tullut vaikea ahdistus, mutta sekin on parempi kuin maata sängyssä aivan masentuneena ja haluta kuolla.
Lääkäri pohti että raskaus ja nyt viimeinen synnytys olisi laukaissut mahdollisen kaksisuuntaisen ja kaiken tämän. Oikeastaan tämä tuntuu ihan sekamelskasta, siltä se itsestä tuntuu kun ei ole saanut niitä diagnooseja vielä virallisesti. Se helpottaisi niin paljon elämää kun ne voitaisiin sanoa. Mutta niinkuin olen aiemmin sanonut, niin mielenterveysasiat on semmoinen diagnoosiviidakko. Yritäppä sieltä jotain löytää.
Meea on ollut kohta vuoden päivät päikyssä ja se on mennyt tosi hyvin.
Meealla on ollut oma-avustaja alusta lähtien, mikä on mahtava asia. Tuntuu että tämmöinen on ihan luksusta ja monessa paikassa ei resurssit siihen riitä. Mikä on toisaalta hirveän surullista. Meealla on ollut kaksi avustajaa ja molemmat ovat olleet, ja yksi on vieläkin ihan huippu!
Meea sai sammakon synttärikorttina ja ensimmäiseltä avustajalta pipsakortin, kun hän lopetti työskentelyn Meean kanssa❤️
Meea on ollut nyt siskon kanssa viitenä päivänä viikossa seitsemän tuntia päivässä päiväkodissa. Aamuisin heillä on sammakkoaiheinen aamupiiri, josta Meea tykkää tosi paljon❤️ Meea saikin päiväkodista sammakkosynttärikortin💚🐸
”Mulla oli mielikuva missä Meea istuu yksin nurkassa, en tiedä mistä se tuli”
Päiväkodissa käytetään tukiviittomia ja kuvia kaikilla lapsilla, eli ei vain Meealla. He laulavat ja katsovat yhdessä tukiviitottuja lauluja. Kielinupun videot ovat tulleet kaikille tutuiksi. Minusta on ihanaa nähdä kuinka Meean päikyssä olemiseen panostetaan. Seinät ovat kuvia täynnä ja viedessä sekä hakiessa näkee kuinka Meealla käytetään tukiviittomia. Ja on ihana asia että muutkin lapset osaavat niitä, niin he voivat niiden avulla kommunikoida Meean kanssa. Eihän se varmasti vielä isoa ole, mutta parikin viittomaa on jo ihan huippu juttu.
Siskokset käsikädessä❤️
Meea menee aina pääsääntöisesti hyvällä mielellä päikkyyn, sanoo vaan ”heihei” ja vilkuttaa. Ensimmäisenä pitää aina mennä käsienpesulle ja Meea kyllä muistaa sen. Meillä on käytössä päiväkodin kanssa reissuvihko. He kirjottaa mitä päikyssä on tapahtunut ja me kirjotetaan jos Meealla on tapahtunut jotain jännää, niin tietävät päikyssäkin mitä Meea tarkoittaa tai mistä Meealle puhua. Se auttaa myös Meean ja päiväkodin henkilökunnan kommunikointia. Päiväkotiin myönnettiin myös henkilökunnalle tukiviittomakoulutus, viisi tuntia. Se on todella hyvin. Fysioterapeutti ja puheterapeutti myös ohjeistaa henkilökuntaa. Ihan tavallisissakin arjen askareissa, että miten voi tukea Meean kehitystä niiden ohella.
Mulla pelotti kamalasti päiväkodin aloitus. Mulla oli mielikuva missä Meea istuu yksin nurkassa, en tiedä mistä se tuli. Onneksi minun mielikuvat ei pidä paikkaansa sitten yhtään ja Meealla on mahtava päikky. Ollaan todella onnekkaita ja pitää muistaa olla kiitollinen.
Ei ole päikystä mitään huonoa sanottavaa, ihanat hoitajat ja Meea viihtyy siellä niin hyvin. Tuntuu itsestäkin mukavalta viedä Meea hoitoon, kun tietää että siellä on hyvä olla❤️
Minja Sinkkonen 