Avainsana: ahdistuneisuus

Elämää harhamaailmassa vai vaan elämää

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Se oli vähän reilu vuosi sitten kun ensi kertaa koin sen. Tuon äänen niin pienen mutta niin suuren ja todentuntuisen. Kaikki lähti siitä kun kävin ahkerasti lenkeillä. Yhtenä kertana lenkillä kuulin takaa selviä askeleita. Käännyttyäni ei siellä kuitenkaan mitään ollut, tyhjyyttä vain. Tämä alkoi toistua jokaisella lenkillä ja useaan otteeseen. Ennen kuin huomasinkaan kuulin askelia myös muualla, mutta edelleenkään ketään ei perässäni tullut. Askeleet siis oli aivan selviä niinkuin voi olla. Sitä jatkui jonkun aikaa kunnes ensimmäisen kerran näin silmäkulmastani vilahtavan jotakin?! Panikoin, onko takanani sittenkin jotakin. No ei ollut. Ennen kuin huomasinkaan tuli tuosta vilahduksesta selvä tumma hahmo jonka näin aina sillon tällöin. Tuolloin se ei kuitenkaan ollut vielä paha, se oli vasta kaiken alku… Mukana tulivat myös harhaluulot siitä että mua seurataan, tarkkaillaan, ajatus että kameroita on asennettu meidän kotiin.

”Kuulin ääniä jotka käski mua vahingoittamaan itseään”

Kesällä mun vanhemmilla oli lampaita, niiden kanssa parasta terapiaa

Mulle etsittiin silloin sitten hyvää lääkettä harhoihin ja alkuun löydettiinkin sellainen mikä toimi, ne pysyi poissa useamman kuukauden. Harhaluulot tosin olivat tulleet jäädäkseen, mutta välissä nekin olivat helpompia. Sitten lähestyttiin kevättä ja siitä kaikki sitten alkoi.

Ensin harhaluulot alkoivat kasvamaan tosi suureksi ja se haittasi elämääkin jo kovasti. Mukana oli myös masennus ja sen tuoma itsetuhoisuus. Jouduin silloin Kuusamoon osastolle. Siellä ollessani aloin taas nähdä tumman hahmon, vielä selvemmin mitä aikaisemmin. Minut sattuneesta syystä kotiutettiin kun muualta osastolta luvattu paikka ei onnistunutkaan. No en tainnut olla kovinkaan kauan kotona, ehkä pari päivää kun olin jo taas päivystyksessä. Sitten ambulanssissa matkalla psykiatriselleosastolle. Jouduin käymään pari mutkaa Rovaniemellä osastolla ennen kuin pääsin Kemiin. Tuntui Rovaniemellä siltä että mua ei otettu vakavasti. Sieltä kuitenkin suuntasin hahmoineni Kemiin!

”Siitä taas harhat alkoivat nostamaan päätään, äänet ja hahmot palasi”

Osastolla ollessa seinät alkoivat käydä todella tutuiksi. Elämä oli vaikeaa ja on vielä ajottainkin. Yksin ei uskalla lähteä mihinkään ja sitten kun uskaltaa sydän takoo lujaa, pelottaa. Koko ajan pitää elää epäluulossa ja semmoinen luotto ihmisiin on ollut välillä hukassa. Suihkussa silmien kiinni laittaminen pelottaa kun ei näe mitä ympärillä tapahtuu, kuulee vain äänet. Ja ne äänet ei yleensä ole mukavia.

Kemissä tilanne riistäytyi jo tosi huonoksi. Kuulin paljon ääniä ja näin hahmoja, yksi niistä oli heidän johtaja, hänellä oli kasvot. Kuulin ääniä jotka käski mua vahingoittamaan itseään. Ne käski mun mennä junan alle. Seuraamaan niitä, liittymään niihin ja se liittyminen olisi tapahtunut kuolemalla. Olin varma että hoitajat olivat vaihtaneet mun lääkkeitä yms. Mulla oli tarkka suunnitelma minkä olisin toteuttanut osastolta pois päästessäni, että olisin voinut liittyä hahmojen joukkoon. Elin harhamaailmassa ja se oli pelottavaa, sillä hetkellä totta. Vaikka ei kuitenkaan, mutta uskoin siihen kaikkeen ja se oli melkoista sekamelskaa.

Toiset päivät oli todella vaikeita. Pistää miettimään miksi juuri minä ja onko minussa nyt sitten jotain vikaa. Tulevaisuus pelottaa.

”En tiedä tekeekö se minusta tyhmän vai rohkean, vai molempia”

Kemissä mulle löydettiin lääke joka vei ajan kanssa harhat pois, pääsin takaisin kotiin kolmen kuukauden osastokierteen jälkeen. Kuukauden päivät meni tosi hyvin ja masennuskin näytti jäävän taakseen. Sitten uuden lääkkeen tuoma väsymys sai mut jättämään lääkkeitä välistä. Siitä taas harhat alkoivat nostamaan päätään, äänet ja hahmot palasi. Ei kuitenkaan niin rajusti kuin aiemmin. Mun psykiatri Kuusamossa halusi että lääkitys vaihdetaan ja sitä ei mun tilanteessa voi tehdä kuin osastohoidossa. Joten tässä sitä nyt ollaan ja kirjoitellaan, kotilomalla Kemin osastolta. Hahmot on taas käskeneet ja pelotelleet. Joukkoon on liittynyt mies joka vainoaa mua, vaikea välillä hahmottaa se todellisuudesta. Nyt kuitenkin uusi lääke on jo sen verran helpottanut että näköharhat ovat olleet pari päivää pois ja ääniharhojakin on vähemmän, ne ei ole niin voimakkaita. Sitä arkea tässä nyt sitten elellään.

Mutta kyllä musta paljon positiivisuuttakin löytyy vaikka se joskus onkin hukassa, mutta siellä se on

Vaikea kirjoittaa näistä asioista, osaksi se pelottaa jakaa tämä kaikki muiden kanssa. Mutta oon jo jakanut paljon mun elämästä joten toisaalta tuntuu luonnolliselta jakaa tämäkin. Enkä mä nyt kaikkea tässäkään pystynyt kirjoittamaan, mutta vähän avasin tätä kaikkea. En tiedä tekeekö se minusta tyhmän vai rohkean, vai molempia. Mä vaan haluan että voisin kaikkien silmissä olla edelleen se Minja, vain Minja. Että mua ei nähtäisi harhaisena ihmisenä. Tämän kaiken takana on silti minä ja yritän joka päivä taistella tätä kaikkea vastaan, oppia elämään sen kanssa. Jos sullakin on samoja asioita minkä kanssa kamppailet, haluan sanoa että me pystytään tähän yhdessä koska me tiedetään ettei olla yksin kaiken tän kanssa. Meitä on muitakin ja me ollaan vahvoja❤️

Mielenterveysongelmat — miten läheiset voi tukea

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Mulle tuli kysymysboksiin tällainen kysymys miten läheiset voi tukea mielenterveysongelmia sairastavaa läheistä. Täähän on nyt aika laaja kirjo mutta yritän jotain vinkkejä antaa.

Miten voit tukea:

🔸Ole läsnä vaikka toinen ei haluaisi puhua asioista, sekin riittää ja tuo turvaa

🔸Kuuntele jos toinen haluaa puhua, aina ei tarvitse tietää vastausta kaikkeen, mutta se kuuntelukin riittää

🔸Älä tuomitse, ole tukena

🔸Jo pienet avut arjessa voi riittää, lähde esim. kauppaan kaveriksi tai asioille mitä pitää hoitaa. Monessa mielensairaudessa on vaikea lähteä julkiselle paikoille. Joten siinä voit auttaa.

🔸Kysy ja tarjoa apua toiselle, sano että haluat tukea kaikin puolin ja jos vain haluat niin autan.

🔸Älä kuitenkaan väkisin toistamalla tarjoa apua jos toinen ei halua sitä, älä tuputa

🔸Kerro läheiselle kuinka tärkeä hän on

🔸Monesti voi tuntua että läheiset ei ymmärrä joten etsi tietoa sairaudesta, kysy läheiseltä sairaudesta ja ennen kaikkea ymmärrä, sitä ymmärrystä tarvitaan.

🔸Hyväksy toinen juuri sellaisenaan kuin hän on, kerro se

”Välttämättä sen enempää ei tarvinnut silloin kun en muuta halunnut”

Ei tähän varmasti kaikki tullut, mutta nämä asiat tuli mieleen. Joskus on vaikeaa olla tukena jos toinen ei sitä oikeasti halua. Mutta se pelkkä läsnäolokin kertoo, että susta välitetään. Esim. masennuksessa ei jaksa, mikään ei kiinnosta. Mutta kun tietää että se toinen on kuitenkin läsnä, se luo turvallisuuden tunneta ja tietää että susta välitetään.

Ahdistus on yksi asia mikä voi olla. Silloin mulle riittää että toinen on läsnä siinä vieressä. Välttämättä sitä ei halua mitään muuta tai sitten halikin voi auttaa tai sitten pahentaa joten on hyvä kysyä onko se ok. Mutta mitään apua ei kannata tuputtaa, se voi vaan ahdistaa lisää.

Ite mun läheiset on just olleet läsnä, mun on ollut hirveen vaikea keskustella asioista heidän kanssaan. Paitsi puolison kanssa jaan kaiken. On he auttaneet paljon lasten kanssa, varsinkin silloin kun uin niissä pohjavesissä, silloin mulla meni tosi huonosti. Oli ihana tietää vaikka olin niin huonossa kunnossa, että esim. puoliso pysyi rinnalla ja oli siinä hetkessä läsnä. Välttämättä sen enempää ei tarvinnut silloin kun en muuta halunnut. Ja se että sain halauksen kun sitä itse tarvitsi ja halusi. Sitä voi kysyä saako antaa halin, ainahan ei välttämättä sitä halua.

Joten sellaisia keinoja tukea läheistä. Olisiko sinulla jotain vinkkejä miten läheiset voi tukea ihmistä jolla on jotakin mielenterveysongelmia?

Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja parisuhde — välillä on rankkaa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Multa on useampaan otteeseen kysytty miten meidän avioliitto voi, miten kaksisuuntainen on siihen vaikuttanut? Nyt ajattelin sitten siitä seuraavaksi kirjoittaa, katsotaan mitä saan kirjoitettua.

Aloitan vaikka siitä hetkestä kun mulla alettiin epäilemään kaksisuuntaista, siitä kun mulle tuli eka varmennettu hypomania. Siitä muutenkin kaikki vaikeudet on alkaneet meidän elämässä. Kaksisuuntainen on aika raskas taakka myös suhteelle.

”Yhtäkkiä olin kuin mikäkin raketti, sinkoilin joka paikkaan ja olisin voinut tehdä mitä vaan”

”Give your all to me
I’ll give my all to you
You’re my end and my beginning
Even when I lose, I’m winning
’Cause I give you all of me
And you give me all of you” – John Legend All of Me

Mun mies on ollut älyttömän iso tuki ja turva, silloinkin kun olen työntänyt häntä pois päin, pois mun luolta. Silti hän on siinä pysynyt niin lujatahtoisena ja rakastavana. Silloin ekan hypomanian aikaan taisin saada paljon stressiä puolisolle aiheutetuksi, varsinkin kun ostelin paljon tavaraa ja osan rahoista lahjoitin hyväntekeväisyyteen. Mutta siitä huolimatta että tein niin, hän kuitenkin pysyi siinä rinnalla ja ymmärsi minua. Joku muu olisi saattanut lähteä kävelemään tai edes suuttua voimakkaasti. Mutta ei, hän vain oli siinä. Toisekseen olihan siinä puolisolla sulattelua, kun yhtäkkiä olin aivan eri ihminen. Vasta olin ollut todella masentunut ja viimeiset ajatukset mielessä. Yhtäkkiä olin kuin mikäkin raketti, sinkoilin joka paikkaan ja olisin voinut tehdä mitä vaan. Muutuin siis masiksesta hypomaaniseksi tosi nopeaa puolison silmissä. Ja niinhän tein tai no itsellä ne muistikuvat on niin hatarat. Johtuen varmaan siitä että olin silloin ollut myös psykoottinen, se osaksi varmasti heikentää muistikuvia. Puolisolle se kaikki oli uutta ja varmaan vähän pelottavaakin. Silti hän pysyi koko ajan rinnalla, ei ollut ollenkaan vihainen.

Enimmäkseen rankkaa on ollut se kun minä olen työntänyt toista pois. On ollut niin paha olla, että on halunnut olla yksin. Sitten on tullut loukattua toista, ilman mitään oikeuksia siihen. Eli väärin olen tehnyt ja aiheuttanut ihan turhaan lisää taakkaa meidän avioliitolle. Mutta se on pahinta paskaa mitä on ollut. Eli minä, ja mun sairaus mutta sillä ei juurikaan voi puolustautua enkä yritäkään. Mikään syy ei ole oikein loukata toista. Mutta puoliso on antanut mulle anteeksi, senkin kun olin heittämässä häntä ulos, käskin häipyä mun elämästä. Useampaankin otteeseen ja mitä hän teki? Halasi vaan tiukemmin. Olen oppinut sen että en voi työntää toista pois mun luolta kun on vaikeaa ja paha olo. En saavuta sillä mitään ja loukkaan vain toista.

”Semmoista me tehdään ja ne auttaa arjen keskellä, pieniä asioita”

Me ollaan kasvettu yhteen ja ollaan opittu tuntemaan toistemme käyttäytymistavat ja osataan lukea toisiamme tosi hyvin. Kaksisuuntainen on vain vahvistanut meidän avioliittoa vaikkakin on tuonut siihen myös paljon haasteita. Onhan se ollut iso taakka, mutta jotenkin sen on kääntänyt voitoksi.

Onhan meillä normaalit riitamme ja kinamme, mitä nyt varmaan kaikilla suhteista löytyy. Minä olen meistä se temperamenttisempi ja lujatahtoisempi. Eli voisi sanoa näin että minä lähes tulkoon aina aloitan ne riidat jos niitä on. Yhdessä ne kuitenkin lopetetaan ja aina saadaan asiat käytyä läpi. Meillä se menee hienosti yks yhteen. Me ollaan onnekkaita että meillä on avioliitto joka on kestänyt kaiken tämän myllerryksen ja se on yhä vahvempi päivä päivältä. Me ollaan kasvettu lujasti yhteen. Silti on pitäny muistaa, että pitäisi huomata se toinen siinä arjen keskellä ja pienetkin asiat riittää. Antaa vaikka toisen levätä 15min rauhassa lapsilta tai antaa minun neuloa puolisen tuntia/tunnin, puoliso käydä ulkona vaikka sen tunnin yms. Meillä on myös vuoroaamut silloin jos minä herään lasten kanssa aamulla, niin puoliso saa nukkua pitkään ja toiste päin. Semmoista me tehdään ja ne auttaa arjen keskellä, pieniä asioita kahvinkeittoa, ruuan laittamista… Pienet asiat❤️ Niitten avulla ollaan varmasti selvitty ja meillä on ollut vankka pohja suhteella ennen tätä kaikkea. Me kuitenkin halutaan selvitä yhdessä ja jonain päivänä huomataan miten hienosti ollaan selvitty ja miten hienosti meillä menee.

Semmoinen kirjoitus siitä sitten syntyi. Meillä on kyllä luja avioliitto. Se on tosi tukeva ja täynnä rakkautta, kaikkea muutakin mitä avioliittoon mahtuu. Surua ja iloa, siitä on meidän avioliitto tehty❤️

Miten mun kaksisuuntainen mielialahäiriö löydettiin

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Sain muutamia päiviä sitten varmuuden sille että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Yllätyksenä se ei tullut koska psykiatri jo aikaisemmin puhui siitä, että se mulla on.

Tunteet on kyllä menneet vuoristorataa, Toisaalta on helpottunut ja toisaalta kaikki tuntuu niin hirveän epäreilulta. Miksi juuri minä. Miksi olo ei voisi olla koko ajan niinkuin hypomaniassa, miksi pitää tulla laskuja, miksi pitää olla sairas?

”En vain sitä tohtinut itselle myöntää tai sitä itse ymmärtänyt”

Näin jälkeen päin mun oireilu on alkanut jo nuorena, silloin olo on ollut kausittaista ja on ollut useampia masennuskausia. Nyt aikuisena kaikki alkoi rytinällä. Olen aika varma että nyt aikuisiällä mulla on ollut kolme hypomaniaa, kaksi niistä on varmistettuja. Mutta eihän sitä aikaisemmin ole hyvävointisena tehnyt mieli mennä lääkäriin, miksi menisi?

Mulla kaikki alkoi kuopuksen syntymän jälkeen. Oli synnytys ja sitten siitä oli myös yksi ikävä asia/trauma mitkä sitten laukaisivat hypomanian. Mutta kaksisuuntainen siellä taustalla oli jo olemassa. Mulla se näkyi sillon lähinnä rahan tuhlauksena ja impulsiivisuutena. Olin tosi impulsiivinen, hajotin tavaroita yms. Toki oli tietenkin vauhdikkuutta, nopeaa puhetta ja jo silloin mulla oli psykoottisia oireita. En vain sitä tohtinut itselle myöntää tai sitä itse ymmärtänyt. Voin niistä joskus sitten lisää kirjoittaa. Silloin mulla alettiin ekan kerran miettimään kaksisuuntaista.

”Vaikkakin itsellä on jotenkin niin vaikea uskoa että minäkö sairastuin kaksisuuntaiseen”

Siitä sitten tuli lasku masennukseen, mutta se ei ollut niin paha masennus kuin mitä mulla oli ennen hypomaniaa. En tiedä, muistot tuosta ajasta on tosi huteria. Ei oikein tahdo muistaa mitään ja asioiden laittaminen aikajanalle on haastavaa.

Mulla oli siinä välissä sitten jotakuinkin tasapainoinen aika vaikkakin masennustakin vähän oli. Ei kuitenkaan tullut suurempia heittoja. Sitten syksyllä aloin menetyksen vuoksi saamaan taas psykoottisia oireita, joista sitten seurasi hypomania, taas jälleen. Sillon oli vauhtia, oli euforinen olo, puhuin nopeaa, en oikein nukkunut, touhusin montaa asiaa yhtä aikaa, valmiiksi oli vaikea saada mitään, olin impulsiivinen ja ostelin. Sen jälkeen psykiatri sanoi, että tämä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja loppujen lopuksi kaksisuuntainen todettiin tutkimusten avulla.

”Mulla on nyt tasaista vaikka vähän ollaan masiksen puolella. Mutta tähän kait sitä pyritään?”

Ja oli juurikin puhetta nyt viime käynnillä että se mun oireilu nuoruudessa on johtunut tästä tai ainakin osittain. Ei se kaikkea selitä. Mun oireet on olleet aika selvät, että silleen kenelläkään ei ole tarvinnut miettiä mitä tämä on, ei ole jäänyt käytöksen osalta mikään epäselväksi. Vaikkakin itsellä on jotenkin niin vaikea uskoa että minäkö sairastuin kaksisuuntaiseen.

Helpottunut on olo toki, nyt saan asiaan kuuluvaa hoitoa ja kaikki tietävät varmasti mitä sairastan. Mulla on hyvä lääkepohja joka on toiminut aika hyvin tähän mennessä. Jos vertaa mun oloa vuoden takaiseen niin on käytöksessä tullut SUURI muutos. Sitä ei varmasti täällä somessa näe. Mutta vuosi sitten olevan hypomania oli paljon rajumpi kuin tämä viimeisin. Senkin asian takia että lääkkeet toimii, puoltaa sekin kaksisuuntaisen diagnoosia. Mulla on nyt tasaista vaikka vähän ollaan masiksen puolella. Mutta tähän kait sitä pyritään? Ettei olisi syvästi masentunut eikä menossa maniaan. Mun vaan nyt pitää tottua tähän perusoloon ja siihen että elämä ei ole yhtä hypomaniaa. Se tunne ei oo totta ja en voi koko ajan voida niin ”hyvin”. Tavallinen elämä hypomanian jälkeen tuntuu niin hurjan tylsältä. Kaipaa sitä energisyyttä.

Semmoinen kirjoitus siitä sitten, olisihan sitä vielä mahtunut tekstiä lisää, mutta jätetään tämä nyt vain tähän. Jos tulee jotain kysyttävää niin multa saa kysyä. Tämä kaikki on vielä itsellenikin tosi uutta, ei pysy kaiken perässä. Mutta eiköhän tässä vuosien aikana ehdi kaikkeen tottua ja kaikesta tulee arkipäivää😊

Aika psykiatrilla — tutkimusten tulokset

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Psykiatrin aika takana päin, paljon tuli asiaa, uutta ja ei niin uutta.

En oikein tiedä mitä odotin ennenkö sinne menin mutta kovasti mua jännitti, ihan superkovasti. Sain vihdoin ja viimein kuulla niiden mun tutkimusten tulokset mitä jännitin niin paljon.

Tutkimukset itsessään oli aika ahdistavat, varsinkin kun siinä käytiin omia traumoja läpi. Se sitten laukaisi sen että olen koko ajan sen jälkeen ollut voimakkaasti ahdistunut. Eli johtuen niistä omista traumoista, jotka on aika raskaita.

”Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.”

Tosiaan on nyt varmaa että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sitä nyt ei varsinaisesti ole kukaan epäillyt että eikö se sitä olisi, kuitenkin siitä tarvitsee Kelaankin virallisen todistuksen. Toisekseen mulla on traumaperäinen stressihäiriö joka johtuu mun traumoista, koulukiusaamisesta, raiskauksesta ja muista sellaisista. Raskaita asioita kantaa harteillaan. Ehkä vielä joku päivä menen terapiaan kun kunto on sellainen. Saan käsiteltyä kaikki nuo asiat mitkä melkein päivittäin painaa mielessä.

Persoonallisuushäiriötä mulla ei ole vaikka ensin semmoisestakin puhuttiin. Pisteitä kyllä sain epävakaasta ja epäluuloisesta, mutta ei niin paljoa että ne olisivat täyttäneet persoonallisuushäiriön kriteereitä. Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.

Kolmanneksi mulla on psykoosialttius, eli olen alttiimpi psykoosille ja psykoottisille oireille, esimerkiksi harhoille. En ihan sitä odottanut, vaikka mulla harhoja on ollutkin. Mutta en tajunnut että tuollainenkin on olemassa. Sillä nyt mennään, mutta onneksi mulla on hyvät psykoosinestolääkkeet.

”Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos”

Ahdistuksen osalta mulle lisättiin uusi lääke, Olantsapiini. Toivottavasti se nyt auttaisi ahdistukseen ja olisi helpompi olla.

Myös masennus multa löytyi tutkimuksista joka on jo onneksi helpottamaan päin. Masennuslääke on toiminut hienosti sen osalta. En vaan voi käyttää masennuslääkettä pitkään mun kaksisuuntaisen kanssa, että ei lähde menemään liian ”virkeäksi” eli maniaan päin.

Semmoinen käynti sitten. Paljon uutta ja vanhaa. Hyvä fiilis jäi kaiken kaikkiaan ja kyllä kai se omalta osaltaan helpottaa oloa tietää mikä itseä vaivaa. Näillä nyt on hyvä jatkaa eteenpäin. Toisaalta pitää tottuakin näihin diagnooseihin, ne ei ole mitään pikkujuttuja. Kaksisuuntainenkin vaikuttaa koko mun loppu elämään ja mun vaan pitää opetella elämään sen kanssa. Enköhän vielä opikin, se ei aina vaan ole niin helppoa. Vanhat lääkkeet pohjalla pidettiin samana, ainostaan lisättiin tuo yksi lääke. Mullahan on nyt viisi eri lääkettä mielen juttuihin. Monta lääkettä mutta kaikki on hyvin tarpeellisia. Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos, joten kyllä lääkkeet on tarpeellisia.

Semmoisella nyt sitten eteenpäin😊

Ajatuksia vain — pelkkiä ajatuksia

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa blogiin. Mietin hetken mistä kirjoitan, mistä oikein alkaa. Päädyin siihen että kirjoitan vain siitä mitä mun pään sisältä tulee. Ei mitään tiettyä aihetta, ajatuksia vain.

Oon viime aikoina miettinyt paljon mun sairautta (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Miksi se tuli juuri minulle ja ehkä tämä kaikki on vain pahaa unta. En todellakaan haluaisi olla sairas ja yritän koko ajan etsiä muita syitä mun käytökselle. Mikään muu ei ikävä kyllä sovi siihen ja oireethan on ihan selvät kaksisuuntaiselle ihmiselle. Kaikki tuntuu kuitenkin epäreilulta.

“Eikö nyt voisi tulla jo tasaista vai mistä näitä haasteita oikein riittää.”

On olemassa päiviä kun kaikki on hyvin ja elämä tuntuu hyvältä, masennuksesta ei ole tietoakaan. Sitten vastapainoksi on niitä päiviä kun kaikki on tosi vaikeaa ja ajatukset käy jo kuolemassakin. Kuinka rajusti ajatukset voikin vaihdella vain muutamissa päivissä. Mulla se liittyy kaksisuuntaiseen ja luultavasti mulle on tulossa uusi maaninen vaihe, koska viimeksi mulla oli samat oireet ennen sitä. Oman pään on tosi vaikea pysyä tämän kaiken perässä ja tällä hetkellä, juuri tällä hetkellä tuntuu että ei jaksa. Ei ole voimia, ei ole mitään.

Oon myös miettinyt koko elämää ja sitä miten paljon mulla on ollut haasteita jo tähän mennessä. Kiusaaminen, raiskaus, masennus useaan otteeseen, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Eikö ne jo riitä?

“Ahdistus pilaa kaiken, ihan kaiken”

Osaan minä ajatella positiivisestikin, että nuo asiat on tehnyt musta vahvemman ihmisen ja voin antaa paljon myös toisille ihmisille. Ilman noita kokemuksia en olisi juuri minä, tällainen millainen olen. Niistä on tullut mulle sekä hyviä että huonoja puolia. Tällä hetkellä työstän niitä huonoja ja olen paljon päässytkin eteenpäin.

Mietin myös yksinäisyyttä. Sitä olen ollut viime aikoina, yksinäinen. On mulla perhe, puoliso, mutta silti siihen kaipaisi enemmän niitä ystäviä joiden kanssa jakaa ajatuksia. Tuntuu vain että niitä ystäviä on vaikea näin aikuisiällä saada/hankkia. Sitten kun on ujo niin ei osaa tehdä aloitetta/lähteä mukaan jos pyydetään esim. kahville. Toivoisin rohkeutta itselle lähteä asioihin mukaan. Ahdistus vielä pahentaa kaikkea, on vaikea lähteä mukaan kun niin ahdistaa. Ahdistus pilaa kaiken, ihan kaiken. Se on pilannut ihmissuhteita minun elämässä, masennus on pilannut. Enkä jaksaisi enää sitä että se tekee niin.

Semmosia ajatuksia siis. Viime aikoina olen saanut voimaa perheestä, meikkaamisesta (kyllä, juuri siitä, se on rauhoittavaa), joulun odotuksesta. Ja on edelleen vaikeaa elämässä vaikka jaksankin meikata. Se on vain semmoinen piristys arjen keskellä ja yritän jaksaa sitä edes tehdä.

Mun ajatukset on tällä hetkellä aika sekavia ja poukkoilee joka suuntaan. Eiköhän ne tässä ajan kanssa tasaannu ja taas huomaa jonain päivänä miten helpompi on olla, on helpompi hengittää.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö — toisena päivänä haluaisi kuolla

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Kaksisuuntainen mielialahäiriö, olenkin kirjoittelut siitä täällä aika vähän. Se johtuu siitä että on ollut vaikeaa myöntää itselle, että se minulla mahdollisesti on. Niinkuin se nyt näyttäisi olevan varmistumassa…

Kaksisuuntaiseen kuuluu masennuskaudet ja maniakaudet, eli masennuskaudella olet luonnollisesti masentunut, maniakaudella taas sulla menee tosi lujaa. Voi olla mania tai sitten lievempi versio hypomania, mulla on ollut hypomania. Mulla meni sillon tosi lujaa ja elämässä oli ”kaikki hyvin”, mulla siihen kuului myös impulsiivisuus. Maniassa voi olla paljon rahantuhlausta, voi luulla olevansa paras kaikista ja kaikki on muka niin hyvin, puhe on nopeaa. Sitä oloa on vaikea kuvailla jos sitä ei ole itse kokenut. Mania voi olla tai onkin ihmiselle vaarallisempi kuin masennuskausi, silloin sattuu vauhdissa herkemmin jotakin.

”Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan”

Mulla on nyt menossa sekamuotoinen jakso. Mun mieliala vaihtelee tosi lujaa korkealta alas, puhutaan siis aivan päivistä. Tässä ei oma pää oikein pysy mitenkään perässä. Saati pysty myöntämään itselle tätä kaikkea, se on vaikeaa. On jotenkin hämmentävä fiilis, miten sitä voisi sisäistää näin nopeat vaihtelut? Mulla on nyt lääkitystä muokattu ja yritetään etsiä sitä tasapainoa, sitä se on tämän sairauden kanssa. Lääkitys ei kuitenkaan heti auta vaan siihen menee päiviä, että se vaikutus alkaa näkymään. Oon saanut kuitenkin tosi hyvin apua omalta mielenterveyspoliklinikalta, sieltä ollaan oltu niin hienosti minun tukena. Lääkityksen muutokset on sujuneet vaivattomasti ja yhteydenpito on ollut mutkatonta. Sinne on saanut aina yhteyden tarvittaessa, saman päivän aikana. Mun omahoitaja on huippu niinkuin minun psykiatrikin. Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan.

Huonoina päivinä tuntuu että haluaisi kerta kaikkiaan kuolla ja hyvinä päivinä ihmettelee miten elämässä menee niin hyvin. Ei sitä vaan osaa selittää jos ei sitä itse koe. Nyt on menossa huono päivä. Tuntuu että voisi jatkuvasti purskahtaa itkuun, ahdistus painaa rintaa ja kuoleman ajatukset ovat paljon mielessä. Olo on tosi tuskainen, se tuntuu ihan fyysisenä kipuna rinnassa, samassa kohdassa missä ahdistus painaa. Mietin miksi, miksi minä?

”Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä”

Mulla oli pitkä tasainen jakso ennen tätä, se on hyvä. Ja kun nyt lääkitys saadaan kohdalleen ehkä se siitä. Rehellisesti sanottuna en niin ajattele tällä hetkellä. Olisi helpompi vain olla syömättä lääkkeitä ja ehkäpä olo sillon jäisi hyväksi, liian hyväksi. Se ei kuulemma ole hyvä, kai minä järjellä tiedän että se korkeus ei ole hyvästä. Tuntuu silti että mieluummin sitä olisi siellä kuin tässä paskassa. Ei hätää, kyllä minä lääkkeeni syön, siitä pitää puolisokin huolen. Helposti ihminen kenellä on mania päällä jättää lääkkeensä syömättä, koska miksipä ei sitä haluaisi olla siellä ylhäällä? Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä. Nyt kuitenkin muutenkin elämässä on tapahtunut yllättäviä asioita, jotka vielä vaikuttaa mielialaan, ehkä niistäkin kirjoitan joskus, nyt en siihen pysty.

Mulla siis epäillään kaksisuuntaista vahvasti. Sen diagnosointi kuitenkaan ei ole niin yksinkertaista, vaan siihen tarvitaan tutkimukset ja muutama mania/hypomania ennenkö se voidaan varmasti diagnosoida. Mulla siitä tosiaan on vahva epäilys ja nyt se näyttäisi olevan varmistumassa. Pitäisi vain alkaa itsellä hyväksymään se tosiasia. Toivon että tämä sekamelska tästä rauhoittuisi. Ehkä se siitä päivä kerrallaan, kukapa haluaisi olla sairas?

”Tää on tämmönen pyörä

Joka vie mukanaan

Mä ajan tänä yönä

Läpi polttavan maan

Painan kaasua jos pääsis kovempaa

Vauhti saa kaiken hetkeksi katoomaan

Pelkään että putoon jos nyt jarruttaa

Vapaus vaihtuu putkessa maniaan” Jannika B

Minun matka masennuksen kanssa — mistä kaikki alkoi ja mihin on tultu

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus

Mun masennusmatka on ollut aika pitkä, lähes kaksi vuotta, se on pitkä aika. Toisaalta se on mennyt todella nopeaa, vaikka välissä on tuntunut että aika matelee. Mistä kaikki siis alkoi ja mihin on tultu?

Olen ollut joskus nuorempana masentunut, mutta on ollut monia vuosia välissä kun olen ollut ok. Keskimmäisen raskauden loppupuolella aloin masentua, en sitä edes itse huomannut tai myöntänyt itselleni. Synnytyksen jälkeen kaikki räjähti käsiin, olisi kuin kaikki ois muuttunut mustaksi ja väsytti kamalasti. Tunteet alkoivat olla todella pelottavia, halusin kuolla, jopa tehdä itselleni jotakin. Vauvan itkua en voinut sietää, en kerta kaikkiaan. Se oli todella synkkää aikaa. Synnytyksen jälkeinen masennus.

Siitä mentiin eteenpäin ja masennus oli alkuun todella synkissä vesissä, mutta alkoi helpottamaan ennen kuin tulin raskaaksi kuopuksesta. Masennus alkoi pahentua raskausaikana ja taas oltiin synkissä vesissä. Mutta masennus kuitenkin helpottui loppuraskauteen ja minulla meni todella tasaisesti, nautinkin vähän raskaudesta vaikka raskaus oli todella vaikea. Synnytys meni hyvin ja kaikki vaikutti olevan hyvin, sitten lähipiirissä tapahtui jotain mikä vähän sysäsi takaisin sinne pohjalle. Se ei kuitenkaan ole koko syy, koska synnytyksen jälkeen tapahtui jotakin.

”Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea”

Noin muutama viikko synnytyksestä minun käytös muuttui todella radikaalisti. Olin sekava, masennus puski päälle ja minusta tuli todella impulsiivinen. Sitä kesti jonkin aikaa ja jouduin käytökseni takia osastolle. Sitten kun kotiuduin osastolta muutaman päivän jälkeen, tapahtui jotain. Minusta tuli ylivirkeä, höpötin kamalasti, touhusin koko ajan jotakin ja hommat jäi kesken kun olin jo tekemässä jotain muuta, olin impulsiivinen, tuhlasin rahaa kamalasti, olin tullut pohjalta johonkin korkeuksiin. En minä sitä itse nähnyt, saati myöntänyt itselle, mullahan oli aivan loistava olo, yritin peittää sitä. Olin kuitenkin niin impulsiivinen, että puoliso vei minut päivystykseen ja sieltä päädyin takaisin osastolle. Tällä kertaa osastolla olo oli pidempi. Olin siellä viikkoja, vaikka välillä lähdin sieltä pois ja menin heti takaisin. En siis ollut koko aikaa vasten tahtoa hoidossa, lääkärin luvalla sain lähteä pois kun halusin.

No muutaman viikon taisin olla siellä pilvissä, kun tulin alas sieltä niin kaikki oli taas sitä paskaa. Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea, olin kuin eri ihminen. Somessa olin silloin hiljaisempi tai sitten päivitin juttuja kovaa vauhtia. En toki kadu mitään julkaisujani, sellaista ei ole päässyt käymään.

”Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää”

Melina oli isänsä kanssa minua moikkaamassa osastolla

Siitä asti on mennyt vuoristoradassa ja olo on etsinyt tasapainoa, joka nyt näyttää alkavan löytyä. Lääkkeet ei vaikuta heti vaan siihen menee viikkoja että ne tasoittaa oloa. On ollut todella vaikea odottaa millon olon tasaantuminen tapahtuu, aika on madellut. Nyt sen aika tuntuu olevan, toivon näin.

Mulla on ollut paljon uuden opettelua ja asioiden itselle myöntämistä, kuten se mahdollinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö. Siksi en voi 100% varmuudella sanoa että minulla on kaksisuuntainen, koska siihen tarvitaan todistettavasti kaksi hypomaniaa tai maniaa ennen kuin sen voi diagnosoida. Minulla on ollut yksi hypomaniakausi. Kuitenkin lääkärien mukaan kyllä se minulla aika varmasti on, vaikka yritän sitä koko ajan itseltä kieltää. Olen siinä vaiheessa missä olen tullut sieltä ylhäältä tasaiseen ja elämä tuntuu tosi tylsältä, sitä ei osaa selittää jos ei sitä itse ole kokenut. Mun masennus on parempana, mutta nyt pitää oppia elämään eri sairauden kanssa. En pääse helpolla, mutta kyllä tästä vielä noustaan vahvempana ja viisaampana.

Joten tässä minun matkani mielenterveysongelmien kanssa, tiivistin sen niin hyvin kuin osasin. Tuntuu jotenkin tosi sekavalta kaikki, itsekin vielä prosessoin kaikkea tapahtunutta. Ja mulla on muistikuvat paikoin tosi hataria, toivottavasti muistin kaikki oikein mutta ainakin pääpiirteittäin. Minun matka on ollut pitkä ja kaksisuuntaisen kanssa se ei ikinä tule tavallaan päätymään, koska se on pysyvä sairaus. Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää, vaikka se tuntuu nyt vaikealta. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani olen menossa ihan hyvillä mielillä eteenpäin, kyllä tästä kaikesta selvitään❤️

Miksi minä teen somea

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Miksi teen somea?

Siinäpä vasta kysymys, niin miksi? Aloitin aikoinaan siitä, kun halusin näyttää muille miten ihana lapsi meillä on ja Downin oireyhtymä tekee hänestä niin erityisen. Aikani kirjoitin vain Meeasta, kunnes aloin kirjoittamaan pikku hiljaa myös meidän perhearjesta. Sitten aloin kirjoittamaan raskaudesta, josta päästäänkin asiaan. Sairastuin masennukseen, joka räjähti pitkälti käsiin synnytyksen jälkeen. Se oli kauheaa, olo oli kamala. Silloin mietin mitä teen, jäänkö asian kanssa itsekseni ja esitän somessa että kaikki on hyvin.

”Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan”

Me juteltiin mun puolison kanssa ja hän rohkaisi minua kertomaan, koska siellä on varmasti samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Hetken tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että en halua esittää mitään ja siihenkin asti olin ollut rehellinen meidän arjesta. Miksi lopettaa siihen?

Minä sain yllättävän positiivisen vastaanoton, en edes tiedä miksi odotin muuta? Aloin kirjoittamaan masennuksesta, ahdistuksesta ja ennen pitkään huomasin sen auttavan minua. Mutta se auttoi myös vertaisia joilta tuli minulle viestejä. Ne viestit ovat saaneet minut kirjoittamaan vain enemmän, koska jos näillä omilla höpinöillä voin auttaa muita, niin sen varmasti teen.

”Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä”

Yksinkertaisesti teen tämän kaiken siksi että saan siitä itselle. Kirjoittaminen auttaa, on helpompi joskus kirjoittaa kuin puhua. Ja toisekseen olen aina tykännyt auttaa ihmisiä, jos voin tätä kautta antaa vertaistukea niin miksi ihmeessä jättäisin sen tekemättä? En varmasti jättäisi. Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan. Yksi, kaksi, kolmekin ihmistä on paljon, mutta teitä on ainakin muutama sata. Kiitos kun seuraatte minun matkaa ja kiitos jos voin olla avuksi tätä kautta❤️

Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä. Se ei tietenkään ole niin mustavalkoista. Kameran edessä on helppo hymyillä sen kaksi sekuntia ja mitä someen tulee, niin teen sitä silloin kun se tuntuu hyvältä. Palaan myös siihen että kirjoittaminen auttaa ja masentuneenakin pitää tehdä mieluisia asioita, jos vain siihen kykenee.

Jatkan tulevaisuudessakin somen tekemistä ja edelleen sillä ajatuksella, että olen rehellinen. Näytän sitä meidän oikeaa arkea. Tietenkään niistä asioista en voi puhua mihin liittyy muita ihmisiä, mikä on ymmärrettävää. Vaikka minäkin haluan näyttää sen rehellisen kuvan meidän arjesta, silti paljon jää näkemättä. Joten muistetaan aina somessa että se mitä me nähdään, voi olla vain pintaraapaisu. Meitä kaikkia joskus koetellaan, eikä kenenkään elämä ole aina helppoa. Silti me selvitään tästä❤️

Miten mulla menee — oon yrittänyt jaksaa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Nyt oon ollut kotona suurinpiirtein kuukauden päivät. On mennyt vaihtelevasti, toinen päivä on hyvä ja toinen huono, mutta mikä tärkeintä niin siellä on niitä hyviä päiviä. Ja niitä on alkanut tulemaan yhä enemmän ja enemmän.

Itsetuhoisuus on hävinnyt kokonaan, mikä on mahtava asia, en halua tällä hetkellä tehdä itselle mitään. Taannoin se että halusin, oli arkipäivää. Se on aika surullista. Joskus mun päivät meni siihen, kun tuskissani mietin kuolemaa. Se tuska oli tosi kova. Joskus makasin vessan lattialla tuskissani, en tiennyt siinä hetkessä mitä muutakaan tehdä. Halusin karkuun sitä oloa, halusin sen olon loppuvan.

”Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin”

Oon yrittänyt jaksaa, ehkä käytän liikaakin voimia siihen. Pitäisi antaa itselle armoa ja välillä on ok jos ei jaksakaan. Sitten tulee taas uusi päivä ja voi jaksaa uudestaan. Mä yritän parhaani, muuhun en oikeastaan kykene. Minä teen virheitä, olenhan ihminen. Musta tuntuu että jos en riitä jollekin näin niin sillon en voi sille mitään. Mun sairaus on aiheuttanut mun käytökseen kaikenlaista, enhän olisi sairas jos se ei niin olisi tehnyt. Ihmiset ehkä helpommin sen ymmärtäisivät jos kyse olisi jostain somaattisesta sairaudesta, vaikkapa epilepsiasta. Kai se on jollekin helpompi ymmärtää, mutta yhtälailla masennuksen oireet on oikeita ja ei niitä itse itselleen haluaisi. Voi kun en joutuisi käymään tätä kaikkea läpi ja voisin olla omaitseni. Mutta jos jään siihen vellomaan, niin en pääse eteenpäin ja tämä minulla pitäisi muistaa.

”Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa”

Mulla on ollut paljon ajatuksia viime aikoina. Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin. Se onkin yksi asia mikä on rasittanut viime aikoina, olisi niin paljon asiaa. Se sitten toisaalta ahdistaakin, vaikka on paljon muitakin ahdistuksen aiheita. Ei ole ollut oikeastaan viime aikoina sellaista ihmistä kenelle niitä purkaa tai ehkä en ole osannut purkaa. Se tuntuu pahana olona ja siltä kuin aina itkettäisi, mutta kyyneliä ei vain tule. On mulla viikottaiset käynnit mielenterveyshoitajan luona, mutta se on loppujen lopuksi lyhyt aika, eikä siinä ehdi sanomaan kaikkea mikä on mielessä. Mun oma hoitaja on ollut vielä pois töistä, niin uuden kanssa menee aina hetki ennen kuin pääsee kunnolla jutun juurelle.

Vaikka tässä nyt kaikki kuulostaa kauhean negatiiviselta niin ei se sitä koko ajan ole. Välillä tai aika useinkin jo nauran, ihan aidosti. Myös aito hymy näkyy enemmän kasvoilla, se on ihanaa. Olen myös yrittänyt tehdä mielekkäitä asioita, vaikka se tuntuu joskus vaikealta. Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa. Vielä on matkaa edessä, mutta on sitä jo melkonen matka tultukin eteenpäin. Olen ylpeä itsestäni, useammin. On kuitenkin hetkiä vielä kun en ole ja olo tuntuu toivottomalta. Ahdistuksen kanssa kamppailen vielä joka päivä, mutta olen löytänyt keinoja hallita sitä ja se on tosi mahtavaa. Mutta ahdistuksen kanssa ei ole helppo elää, toivoisin todella sen pian helpottavan.

Kutakuinkin eteenpäin mennään ja minä kyllä selviän tästä. Onhan mulla ihana perhe, mahtavia ystäviä, tukijoukkoja❤️