Mulle tuli kysymysboksiin tällainen kysymys miten läheiset voi tukea mielenterveysongelmia sairastavaa läheistä. Täähän on nyt aika laaja kirjo mutta yritän jotain vinkkejä antaa.
Miten voit tukea:
🔸Ole läsnä vaikka toinen ei haluaisi puhua asioista, sekin riittää ja tuo turvaa
🔸Kuuntele jos toinen haluaa puhua, aina ei tarvitse tietää vastausta kaikkeen, mutta se kuuntelukin riittää
🔸Älä tuomitse, ole tukena
🔸Jo pienet avut arjessa voi riittää, lähde esim. kauppaan kaveriksi tai asioille mitä pitää hoitaa. Monessa mielensairaudessa on vaikea lähteä julkiselle paikoille. Joten siinä voit auttaa.
🔸Kysy ja tarjoa apua toiselle, sano että haluat tukea kaikin puolin ja jos vain haluat niin autan.
🔸Älä kuitenkaan väkisin toistamalla tarjoa apua jos toinen ei halua sitä, älä tuputa
🔸Kerro läheiselle kuinka tärkeä hän on
🔸Monesti voi tuntua että läheiset ei ymmärrä joten etsi tietoa sairaudesta, kysy läheiseltä sairaudesta ja ennen kaikkea ymmärrä, sitä ymmärrystä tarvitaan.
🔸Hyväksy toinen juuri sellaisenaan kuin hän on, kerro se
”Välttämättä sen enempää ei tarvinnut silloin kun en muuta halunnut”
Ei tähän varmasti kaikki tullut, mutta nämä asiat tuli mieleen. Joskus on vaikeaa olla tukena jos toinen ei sitä oikeasti halua. Mutta se pelkkä läsnäolokin kertoo, että susta välitetään. Esim. masennuksessa ei jaksa, mikään ei kiinnosta. Mutta kun tietää että se toinen on kuitenkin läsnä, se luo turvallisuuden tunneta ja tietää että susta välitetään.
Ahdistus on yksi asia mikä voi olla. Silloin mulle riittää että toinen on läsnä siinä vieressä. Välttämättä sitä ei halua mitään muuta tai sitten halikin voi auttaa tai sitten pahentaa joten on hyvä kysyä onko se ok. Mutta mitään apua ei kannata tuputtaa, se voi vaan ahdistaa lisää.
Ite mun läheiset on just olleet läsnä, mun on ollut hirveen vaikea keskustella asioista heidän kanssaan. Paitsi puolison kanssa jaan kaiken. On he auttaneet paljon lasten kanssa, varsinkin silloin kun uin niissä pohjavesissä, silloin mulla meni tosi huonosti. Oli ihana tietää vaikka olin niin huonossa kunnossa, että esim. puoliso pysyi rinnalla ja oli siinä hetkessä läsnä. Välttämättä sen enempää ei tarvinnut silloin kun en muuta halunnut. Ja se että sain halauksen kun sitä itse tarvitsi ja halusi. Sitä voi kysyä saako antaa halin, ainahan ei välttämättä sitä halua.
Joten sellaisia keinoja tukea läheistä. Olisiko sinulla jotain vinkkejä miten läheiset voi tukea ihmistä jolla on jotakin mielenterveysongelmia?
Psykiatrin aika takana päin, paljon tuli asiaa, uutta ja ei niin uutta.
En oikein tiedä mitä odotin ennenkö sinne menin mutta kovasti mua jännitti, ihan superkovasti. Sain vihdoin ja viimein kuulla niiden mun tutkimusten tulokset mitä jännitin niin paljon.
Tutkimukset itsessään oli aika ahdistavat, varsinkin kun siinä käytiin omia traumoja läpi. Se sitten laukaisi sen että olen koko ajan sen jälkeen ollut voimakkaasti ahdistunut. Eli johtuen niistä omista traumoista, jotka on aika raskaita.
”Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.”
Tosiaan on nyt varmaa että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sitä nyt ei varsinaisesti ole kukaan epäillyt että eikö se sitä olisi, kuitenkin siitä tarvitsee Kelaankin virallisen todistuksen. Toisekseen mulla on traumaperäinen stressihäiriö joka johtuu mun traumoista, koulukiusaamisesta, raiskauksesta ja muista sellaisista. Raskaita asioita kantaa harteillaan. Ehkä vielä joku päivä menen terapiaan kun kunto on sellainen. Saan käsiteltyä kaikki nuo asiat mitkä melkein päivittäin painaa mielessä.
Persoonallisuushäiriötä mulla ei ole vaikka ensin semmoisestakin puhuttiin. Pisteitä kyllä sain epävakaasta ja epäluuloisesta, mutta ei niin paljoa että ne olisivat täyttäneet persoonallisuushäiriön kriteereitä. Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.
Kolmanneksi mulla on psykoosialttius, eli olen alttiimpi psykoosille ja psykoottisille oireille, esimerkiksi harhoille. En ihan sitä odottanut, vaikka mulla harhoja on ollutkin. Mutta en tajunnut että tuollainenkin on olemassa. Sillä nyt mennään, mutta onneksi mulla on hyvät psykoosinestolääkkeet.
”Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos”
Ahdistuksen osalta mulle lisättiin uusi lääke, Olantsapiini. Toivottavasti se nyt auttaisi ahdistukseen ja olisi helpompi olla.
Myös masennus multa löytyi tutkimuksista joka on jo onneksi helpottamaan päin. Masennuslääke on toiminut hienosti sen osalta. En vaan voi käyttää masennuslääkettä pitkään mun kaksisuuntaisen kanssa, että ei lähde menemään liian ”virkeäksi” eli maniaan päin.
Semmoinen käynti sitten. Paljon uutta ja vanhaa. Hyvä fiilis jäi kaiken kaikkiaan ja kyllä kai se omalta osaltaan helpottaa oloa tietää mikä itseä vaivaa. Näillä nyt on hyvä jatkaa eteenpäin. Toisaalta pitää tottuakin näihin diagnooseihin, ne ei ole mitään pikkujuttuja. Kaksisuuntainenkin vaikuttaa koko mun loppu elämään ja mun vaan pitää opetella elämään sen kanssa. Enköhän vielä opikin, se ei aina vaan ole niin helppoa. Vanhat lääkkeet pohjalla pidettiin samana, ainostaan lisättiin tuo yksi lääke. Mullahan on nyt viisi eri lääkettä mielen juttuihin. Monta lääkettä mutta kaikki on hyvin tarpeellisia. Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos, joten kyllä lääkkeet on tarpeellisia.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö, olenkin kirjoittelut siitä täällä aika vähän. Se johtuu siitä että on ollut vaikeaa myöntää itselle, että se minulla mahdollisesti on. Niinkuin se nyt näyttäisi olevan varmistumassa…
Kaksisuuntaiseen kuuluu masennuskaudet ja maniakaudet, eli masennuskaudella olet luonnollisesti masentunut, maniakaudella taas sulla menee tosi lujaa. Voi olla mania tai sitten lievempi versio hypomania, mulla on ollut hypomania. Mulla meni sillon tosi lujaa ja elämässä oli ”kaikki hyvin”, mulla siihen kuului myös impulsiivisuus. Maniassa voi olla paljon rahantuhlausta, voi luulla olevansa paras kaikista ja kaikki on muka niin hyvin, puhe on nopeaa. Sitä oloa on vaikea kuvailla jos sitä ei ole itse kokenut. Mania voi olla tai onkin ihmiselle vaarallisempi kuin masennuskausi, silloin sattuu vauhdissa herkemmin jotakin.
”Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan”
Mulla on nyt menossa sekamuotoinen jakso. Mun mieliala vaihtelee tosi lujaa korkealta alas, puhutaan siis aivan päivistä. Tässä ei oma pää oikein pysy mitenkään perässä. Saati pysty myöntämään itselle tätä kaikkea, se on vaikeaa. On jotenkin hämmentävä fiilis, miten sitä voisi sisäistää näin nopeat vaihtelut? Mulla on nyt lääkitystä muokattu ja yritetään etsiä sitä tasapainoa, sitä se on tämän sairauden kanssa. Lääkitys ei kuitenkaan heti auta vaan siihen menee päiviä, että se vaikutus alkaa näkymään. Oon saanut kuitenkin tosi hyvin apua omalta mielenterveyspoliklinikalta, sieltä ollaan oltu niin hienosti minun tukena. Lääkityksen muutokset on sujuneet vaivattomasti ja yhteydenpito on ollut mutkatonta. Sinne on saanut aina yhteyden tarvittaessa, saman päivän aikana. Mun omahoitaja on huippu niinkuin minun psykiatrikin. Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan.
Huonoina päivinä tuntuu että haluaisi kerta kaikkiaan kuolla ja hyvinä päivinä ihmettelee miten elämässä menee niin hyvin. Ei sitä vaan osaa selittää jos ei sitä itse koe. Nyt on menossa huono päivä. Tuntuu että voisi jatkuvasti purskahtaa itkuun, ahdistus painaa rintaa ja kuoleman ajatukset ovat paljon mielessä. Olo on tosi tuskainen, se tuntuu ihan fyysisenä kipuna rinnassa, samassa kohdassa missä ahdistus painaa. Mietin miksi, miksi minä?
”Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä”
Mulla oli pitkä tasainen jakso ennen tätä, se on hyvä. Ja kun nyt lääkitys saadaan kohdalleen ehkä se siitä. Rehellisesti sanottuna en niin ajattele tällä hetkellä. Olisi helpompi vain olla syömättä lääkkeitä ja ehkäpä olo sillon jäisi hyväksi, liian hyväksi. Se ei kuulemma ole hyvä, kai minä järjellä tiedän että se korkeus ei ole hyvästä. Tuntuu silti että mieluummin sitä olisi siellä kuin tässä paskassa. Ei hätää, kyllä minä lääkkeeni syön, siitä pitää puolisokin huolen. Helposti ihminen kenellä on mania päällä jättää lääkkeensä syömättä, koska miksipä ei sitä haluaisi olla siellä ylhäällä? Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä. Nyt kuitenkin muutenkin elämässä on tapahtunut yllättäviä asioita, jotka vielä vaikuttaa mielialaan, ehkä niistäkin kirjoitan joskus, nyt en siihen pysty.
Mulla siis epäillään kaksisuuntaista vahvasti. Sen diagnosointi kuitenkaan ei ole niin yksinkertaista, vaan siihen tarvitaan tutkimukset ja muutama mania/hypomania ennenkö se voidaan varmasti diagnosoida. Mulla siitä tosiaan on vahva epäilys ja nyt se näyttäisi olevan varmistumassa. Pitäisi vain alkaa itsellä hyväksymään se tosiasia. Toivon että tämä sekamelska tästä rauhoittuisi. Ehkä se siitä päivä kerrallaan, kukapa haluaisi olla sairas?
Mun masennusmatka on ollut aika pitkä, lähes kaksi vuotta, se on pitkä aika. Toisaalta se on mennyt todella nopeaa, vaikka välissä on tuntunut että aika matelee. Mistä kaikki siis alkoi ja mihin on tultu?
Olen ollut joskus nuorempana masentunut, mutta on ollut monia vuosia välissä kun olen ollut ok. Keskimmäisen raskauden loppupuolella aloin masentua, en sitä edes itse huomannut tai myöntänyt itselleni. Synnytyksen jälkeen kaikki räjähti käsiin, olisi kuin kaikki ois muuttunut mustaksi ja väsytti kamalasti. Tunteet alkoivat olla todella pelottavia, halusin kuolla, jopa tehdä itselleni jotakin. Vauvan itkua en voinut sietää, en kerta kaikkiaan. Se oli todella synkkää aikaa. Synnytyksen jälkeinen masennus.
Siitä mentiin eteenpäin ja masennus oli alkuun todella synkissä vesissä, mutta alkoi helpottamaan ennen kuin tulin raskaaksi kuopuksesta. Masennus alkoi pahentua raskausaikana ja taas oltiin synkissä vesissä. Mutta masennus kuitenkin helpottui loppuraskauteen ja minulla meni todella tasaisesti, nautinkin vähän raskaudesta vaikka raskaus oli todella vaikea. Synnytys meni hyvin ja kaikki vaikutti olevan hyvin, sitten lähipiirissä tapahtui jotain mikä vähän sysäsi takaisin sinne pohjalle. Se ei kuitenkaan ole koko syy, koska synnytyksen jälkeen tapahtui jotakin.
”Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea”
Noin muutama viikko synnytyksestä minun käytös muuttui todella radikaalisti. Olin sekava, masennus puski päälle ja minusta tuli todella impulsiivinen. Sitä kesti jonkin aikaa ja jouduin käytökseni takia osastolle. Sitten kun kotiuduin osastolta muutaman päivän jälkeen, tapahtui jotain. Minusta tuli ylivirkeä, höpötin kamalasti, touhusin koko ajan jotakin ja hommat jäi kesken kun olin jo tekemässä jotain muuta, olin impulsiivinen, tuhlasin rahaa kamalasti, olin tullut pohjalta johonkin korkeuksiin. En minä sitä itse nähnyt, saati myöntänyt itselle, mullahan oli aivan loistava olo, yritin peittää sitä. Olin kuitenkin niin impulsiivinen, että puoliso vei minut päivystykseen ja sieltä päädyin takaisin osastolle. Tällä kertaa osastolla olo oli pidempi. Olin siellä viikkoja, vaikka välillä lähdin sieltä pois ja menin heti takaisin. En siis ollut koko aikaa vasten tahtoa hoidossa, lääkärin luvalla sain lähteä pois kun halusin.
No muutaman viikon taisin olla siellä pilvissä, kun tulin alas sieltä niin kaikki oli taas sitä paskaa. Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea, olin kuin eri ihminen. Somessa olin silloin hiljaisempi tai sitten päivitin juttuja kovaa vauhtia. En toki kadu mitään julkaisujani, sellaista ei ole päässyt käymään.
”Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää”
Melina oli isänsä kanssa minua moikkaamassa osastolla
Siitä asti on mennyt vuoristoradassa ja olo on etsinyt tasapainoa, joka nyt näyttää alkavan löytyä. Lääkkeet ei vaikuta heti vaan siihen menee viikkoja että ne tasoittaa oloa. On ollut todella vaikea odottaa millon olon tasaantuminen tapahtuu, aika on madellut. Nyt sen aika tuntuu olevan, toivon näin.
Mulla on ollut paljon uuden opettelua ja asioiden itselle myöntämistä, kuten se mahdollinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö. Siksi en voi 100% varmuudella sanoa että minulla on kaksisuuntainen, koska siihen tarvitaan todistettavasti kaksi hypomaniaa tai maniaa ennen kuin sen voi diagnosoida. Minulla on ollut yksi hypomaniakausi. Kuitenkin lääkärien mukaan kyllä se minulla aika varmasti on, vaikka yritän sitä koko ajan itseltä kieltää. Olen siinä vaiheessa missä olen tullut sieltä ylhäältä tasaiseen ja elämä tuntuu tosi tylsältä, sitä ei osaa selittää jos ei sitä itse ole kokenut. Mun masennus on parempana, mutta nyt pitää oppia elämään eri sairauden kanssa. En pääse helpolla, mutta kyllä tästä vielä noustaan vahvempana ja viisaampana.
Joten tässä minun matkani mielenterveysongelmien kanssa, tiivistin sen niin hyvin kuin osasin. Tuntuu jotenkin tosi sekavalta kaikki, itsekin vielä prosessoin kaikkea tapahtunutta. Ja mulla on muistikuvat paikoin tosi hataria, toivottavasti muistin kaikki oikein mutta ainakin pääpiirteittäin. Minun matka on ollut pitkä ja kaksisuuntaisen kanssa se ei ikinä tule tavallaan päätymään, koska se on pysyvä sairaus. Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää, vaikka se tuntuu nyt vaikealta. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani olen menossa ihan hyvillä mielillä eteenpäin, kyllä tästä kaikesta selvitään❤️
Nyt oon ollut kotona suurinpiirtein kuukauden päivät. On mennyt vaihtelevasti, toinen päivä on hyvä ja toinen huono, mutta mikä tärkeintä niin siellä on niitä hyviä päiviä. Ja niitä on alkanut tulemaan yhä enemmän ja enemmän.
Itsetuhoisuus on hävinnyt kokonaan, mikä on mahtava asia, en halua tällä hetkellä tehdä itselle mitään. Taannoin se että halusin, oli arkipäivää. Se on aika surullista. Joskus mun päivät meni siihen, kun tuskissani mietin kuolemaa. Se tuska oli tosi kova. Joskus makasin vessan lattialla tuskissani, en tiennyt siinä hetkessä mitä muutakaan tehdä. Halusin karkuun sitä oloa, halusin sen olon loppuvan.
”Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin”
Oon yrittänyt jaksaa, ehkä käytän liikaakin voimia siihen. Pitäisi antaa itselle armoa ja välillä on ok jos ei jaksakaan. Sitten tulee taas uusi päivä ja voi jaksaa uudestaan. Mä yritän parhaani, muuhun en oikeastaan kykene. Minä teen virheitä, olenhan ihminen. Musta tuntuu että jos en riitä jollekin näin niin sillon en voi sille mitään. Mun sairaus on aiheuttanut mun käytökseen kaikenlaista, enhän olisi sairas jos se ei niin olisi tehnyt. Ihmiset ehkä helpommin sen ymmärtäisivät jos kyse olisi jostain somaattisesta sairaudesta, vaikkapa epilepsiasta. Kai se on jollekin helpompi ymmärtää, mutta yhtälailla masennuksen oireet on oikeita ja ei niitä itse itselleen haluaisi. Voi kun en joutuisi käymään tätä kaikkea läpi ja voisin olla omaitseni. Mutta jos jään siihen vellomaan, niin en pääse eteenpäin ja tämä minulla pitäisi muistaa.
”Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa”
Mulla on ollut paljon ajatuksia viime aikoina. Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin. Se onkin yksi asia mikä on rasittanut viime aikoina, olisi niin paljon asiaa. Se sitten toisaalta ahdistaakin, vaikka on paljon muitakin ahdistuksen aiheita. Ei ole ollut oikeastaan viime aikoina sellaista ihmistä kenelle niitä purkaa tai ehkä en ole osannut purkaa. Se tuntuu pahana olona ja siltä kuin aina itkettäisi, mutta kyyneliä ei vain tule. On mulla viikottaiset käynnit mielenterveyshoitajan luona, mutta se on loppujen lopuksi lyhyt aika, eikä siinä ehdi sanomaan kaikkea mikä on mielessä. Mun oma hoitaja on ollut vielä pois töistä, niin uuden kanssa menee aina hetki ennen kuin pääsee kunnolla jutun juurelle.
Vaikka tässä nyt kaikki kuulostaa kauhean negatiiviselta niin ei se sitä koko ajan ole. Välillä tai aika useinkin jo nauran, ihan aidosti. Myös aito hymy näkyy enemmän kasvoilla, se on ihanaa. Olen myös yrittänyt tehdä mielekkäitä asioita, vaikka se tuntuu joskus vaikealta. Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa. Vielä on matkaa edessä, mutta on sitä jo melkonen matka tultukin eteenpäin. Olen ylpeä itsestäni, useammin. On kuitenkin hetkiä vielä kun en ole ja olo tuntuu toivottomalta. Ahdistuksen kanssa kamppailen vielä joka päivä, mutta olen löytänyt keinoja hallita sitä ja se on tosi mahtavaa. Mutta ahdistuksen kanssa ei ole helppo elää, toivoisin todella sen pian helpottavan.
Kutakuinkin eteenpäin mennään ja minä kyllä selviän tästä. Onhan mulla ihana perhe, mahtavia ystäviä, tukijoukkoja❤️
Multa on paljon kyselty apuja ahdistuksen hallintaan ja mitä keinoja minä käytän sen hallitsemiseksi?
Ahdistus on hyvin vaikea tunne ja mieluummin eläisin ilman sitä. Se nyt kuitenkin on ja kulkee mukana. Olen yrittänyt etsiä keinoja hallita ahdistusta ja tässä niitä tulisi. Varmasti kaikki ei toimi kaikilla, mutta tässä on mun omat keinot.
Lenkki Leipominen Ruuanlaitto Sauna Kylmä suihku Lämmin suihku
Jalkojen/käsien uittaminen kylmässä vedessä Kuminauhalla ranteeseen räpsyttely Hengitysharjoitukset Ystävälle soittaminen
”Talvella olen tykännyt paljon siitä kun voi juosta paljain jaloin ulkona”
Mulle tehtiin osastolla kriisisuunnitelma, eli missä on kaikki vaiheet ennen lääkkeen ottoa ja sitten viimeisenä päivystykseen lähtö. Mä olen aika hyvin pystynyt menemään sen mukaan. Eli ensin lääkkeetön keino, ystäville soitto ja sitten lääke. Jos tilanne tosiaan menisi pahaksi ja mikään ei auttaisi, tulisi minun lähteä päivystykseen. Mutta se on tosiaan viimeinen vaihtoehto.
Mulla on pari ystävää merkittynä kriisisuunnitelmassa kenelle voin tiukan paikan tullen soittaa. Puoliso on myös merkattu sinne, ja hänelle voin myös puhua kun ahdistaa. Kriisisuunnitelman olisi hyvä olla esillä kotona, niin muutkin voi nähdä mikä silloin olisi suunta, kun sinua alkaa ahdistamaan.
”Minäkin etsin vielä omia keinoja ja maalaamisesta olenkin saanut tosi hyvän keinon hallita ahdistusta”
Talvella olen tykännyt paljon siitä kun voi juosta paljain jaloin ulkona, se vie ahdistuksen pois. Mutta ainoa ongelma on se, että se on vaikeaa aloittaa kun on ahdistus päällä. Pitäisi vain jotenkin pystyä lähtemään ulos juoksemaan. Eikä sekään auta että tietää sen helpottavan. Mutta sitä kannattaa kokeilla jos siihen on mahdollisuus. Mulla myös sauna auttaa paljon ahdistukseen ja käydäänkin melkein joka ilta saunassa, siellä pystyy jotenkin tosi hyvin rentoutumaan. Lämmin suihku auttaa myös ahdistukseen.
Mulla on joskus välillä ollut paha tapa viillellä ahdistuneena, siihen tarpeeseen/ahdistukseen olen ottanut käyttöön kuminauhan räpsyttely ranteeseen. Kyllä se on auttanut kun sitä on vain tehnyt. Aluksi olin vähän epäileväinen sitä kohtaan, mutta kyllä se vain toimii kun sitä kokeilee tai ainakin minulla se on toiminut.
Suihkussa jalkojen ja käsien uitto kylmässä on joskus pahimpaan ahdistukseen auttanut. Kun vain on saanut aikaiseksi sinne mennä. Kylmä on oikeastaan hyvä keino ahdistukseen, laittaa vaikka kädet kylmän hanan alle.
Keinoja on varmasti paljon ja jokaisella ne on erilaiset. Minäkin etsin vielä omia keinoja ja maalaamisesta olenkin saanut tosi hyvän keinon hallita ahdistusta. Kun ahdistus alkaa nousemaan, yritän päästä silloin maalaamaan. Aina se ei tietenkään ole mahdollista ja silloin pitäisi käyttää muita keinoja. Joskus lääkkeettömät keinot ei auta ja otan sen lääkkeen. Onneksi nekin on keksitty, pitäisi vain muistaa ottaa se ajoissa.
Ahdistus ei oo kiva kaveri, tsemppiä sullekin jos painit sen kanssa❤️
Multa kysyttiin onko vinkkejä miten läheinen voisi kohdata masentuneen?
Kaikkihan on tietenkin yksilöllistä ja kaikki ei päde kaikkiin. Kerron tässä kuitenkin omat kokemukseni ja vinkkini. Osan olenkin jakanut jo aiemmin.
Masennus on rankkaa myös masentuneen lähipiirille, koska tekeehän se kipeää katsoa vierestä toisen tuskaa ja itse ei osaa auttaa mitenkään. Sehän siinä onkin, ei osaa auttaa mitenkään. Masentunutta on hyvin vaikea auttaa, jos hän ei itse halua apua tai on siinä vaiheessa missä kieltää masennuksen itseltään kokonaan. Puhun nyt vahvasti omasta kokemuksesta.
”Monesti tunnen olevani taakka läheisilleni, ajattelen että heidän olisi helpompi ilman minua”
Kaikkein suurimmassa osassa on ymmärrys ja vielä kerran se ymmärrys. Masentuneena tulee käyttäydyttyä välillä ihan erilailla kuin normaalisti, tekee asioita joita ei yleensä tekisi. Silloin läheisiltä kaipaa kaikista eniten ymmärrystä ja tukea. Sitä on itsekin niin hämillään ja tuskissaan kaikesta, eikä haluaisi olla masentunut. Silloin parasta mitä voi antaa on se ymmärrys ja tuki. Masentunutta voi auttaa hakemaan apua jos hän sitä itse haluaa, painostaminen ja pakottaminen ei kuitenkaan auta.
Mulle on ollut tärkeä tietää, että minua ei hävetä ja on ok olla sairas, aina ei voi olla vahva. Mun on pitänyt kuulla se, olen tarvinnut kuulla sen. Masentunutta ei voi toinen oikeastaan parantaa, mutta tukena voi olla. Aina se ei vaadi edes sanoja, mutta jos auttaa arjen askareissa niin sekin jo auttaa paljon. Se voi olla ihan joku pienikin asia, pyykinpesu, kaupassa käynti, siivous, virallisten asioiden hoitaminen.
”Masentuneena on todella uupunut, joten tilanteesta syyllistäminen ruokkii vaan masennusta ja pahentaa oloa”
Todella vaikea sanoa mikä auttaa kullakin juuri siihen tilanteeseen missä on, mutta se että on vieressä ja ymmärtää sitä käytöstä, se on jo iso asia. Aina ei tarvitse edes mitään suuria sanoja, sekin riittää kun on läsnä eikä tuomitse. Pahinta itselle on ollut se jos läheinen ei ole ymmärtänyt ja itselle on tullut sellainen olo, että mikä minussa on vikana, parhaani yritän joka päivä ja sekään ei riitä. Ja monesti tunnen olevani taakka läheisilleni, ajattelen että heidän olisi helpompi ilman minua, eivät joutuisi kärsimään samalla siinä sivussa.
Näistä sanoista saisin itse paljon voimaa: Olen tässä sinun tukena, mennään yhdessä eteenpäin ja se on okei ettei aina ole vahva. Et sinä itse ole tätä aiheuttanut, masennus on sairaus, joka tulee ilmoittamatta, se ei ole sinun vika. Nyt on vaikeaa, mutta joku päivä huomaat, että voit taas hengittää ilman tuskaa. Sinun ei tarvitse eikä pidä hävetä tätä tilannetta, masennus on sairaus siinä missä muutkin. Nyt keskityt vain toipumiseen, muu maailma odottaa kyllä.
Masentuneena on todella uupunut, joten tilanteesta syyllistäminen ruokkii vaan masennusta ja pahentaa oloa. Eli paljon ymmärrystä ja tukea💚 Ja vielä kerran sitä ymmärrystä💚
Mun on myös ollut tärkeä kuulla, että olen rakas ja tästä selvitään yhdessä, ne on ollut mun voimasanat tai voimasana: yhdessä❤️
Miksi minä oikeastaan jouduin sinne osastolle? Sisältövaroitus: Itsetuhoisuus
Mulla tuli kotona hetki, kun pyysin puolisoa viemään minut päivystykseen. Se hetki oli semmoinen että halusin kuolla, jopa halu tehdä itselle jotain oli todella kova. Lasten itku alkoi olla silloin todella hankalaa kuunneltavaa, se ahdisti tosi kovasti. Olin myös viillellyt pahaan oloon, tuskaiseen ja toivottomaan oloon. Mulla oli myös ajatus siitä miten sen kaiken saisi loppumaan.
”Tein semmosia asioita mitkä itselle oli epänormaaleja”
Ne ajatukset säikäytti itseni sen verran, että halusin pikimmiten lähteä päivystykseen. Tai oikeastaan en halunnut lähteä, en tiedä mikä minut silloin sai lähtemään. Olihan mulla ollut niitä ajatuksia ennenkin mutta tällä kertaa ne oli erilaisia, ne oli voimakkaita. En tänäkään päivänä tiedä mikä minut sai lähtemään, ehkä se oli hyvä ystävä joka oli tukena. Kuka tietää?
Toisella kertaa kun jouduin takaisin osastolle, niin mulla meni todella lujaa. Olin vauhdissa ja menossa joka paikkaan, teinkin koko ajan jotakin. Laitoin itseäni, hiuksia, tein kasvonaamiota, halusin tanssimaan. Shoppailin silloin tosi paljon. Se oli erilaista kuin normaalisti ja nyt sen itsekin hahmottaa, kun vointi on suht tasainen. Tein semmosia asioita mitkä itselle oli epänormaaleja.
Olin elämäni kunnossa, vaikka en oikeasti ollut. Mulla oli liikaa vauhtia niinkuin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä maniassa on tai mulla epäillään, että silloin olisi voinut olla hypomania. En tiedä kiinnostaisiko teillä kuulla siitä enemmän?
”Mutta sekin on parempi kuin maata sängyssä aivan masentuneena ja haluta kuolla”
Mun vauhti kuitenkin vaikutti myös siihen, että olin tosi uhmakas, uhmasin lääkäriä vastaan että mulla on kaikki hyvin. En itse asiassa muista siitä kerrasta kauheasti mitään. Mulla oli voimakas tarve liikkua ja höpöttää ja olisin halunnut lähteä tanssimaan, koska kaikki on hyvin. Ei mulla tosiaan ollut. Joudun toistamiseen M1-lähetteellä psykiatriseen hoitoon. Epäilynä silloin kaksisuuntainen mielialahäiriö ja se persoonallisuushäiriö. Vieläkään en diagnoosia ole varmaksi saanut, koska siihen vaaditaan ainakin todistettavasti kaksi maanista jaksoa. Mulla olisi ollut yksi.
Sitten mulla on ollut/on vieläkin masennusta, vaan se masennus alkaa pikku hiljaa helpottamaan. Tilalle on tullut vaikea ahdistus, mutta sekin on parempi kuin maata sängyssä aivan masentuneena ja haluta kuolla.
Lääkäri pohti että raskaus ja nyt viimeinen synnytys olisi laukaissut mahdollisen kaksisuuntaisen ja kaiken tämän. Oikeastaan tämä tuntuu ihan sekamelskasta, siltä se itsestä tuntuu kun ei ole saanut niitä diagnooseja vielä virallisesti. Se helpottaisi niin paljon elämää kun ne voitaisiin sanoa. Mutta niinkuin olen aiemmin sanonut, niin mielenterveysasiat on semmoinen diagnoosiviidakko. Yritäppä sieltä jotain löytää.
Kysyin Instagramissa teiltä, että kiinnostaako tietää mitä impulsseja minulla on ollut. Moni vastasi kyllä, joten tässä nyt kirjoitan. Mietin vaan mistä lähtisin liikkeelle.
Jos joku miettii että haluanko kertoa niistä ja enhän paineen alla kirjoita, niin en tietenkään. Kysyin sen takia, että kiinnostaako kellään ylipäänsä semmoinen ja mielelläni kerron. Siitäkin syystä jos se auttaisi toisia. Haluan tähän alkuun painottaa, että minulla on tällä hetkellä kaikki hyvin. Impulssit on loppunut ja kaikki on muutenkin tilanteeseen nähden ok. Se että kerron näistä, niin ajattelin että joku voi saada näistä apuakin.
Mulla on ollut paljon erilaisia impulsseja nyt masentuneena. Silmälasien ja puhelimen heittely on varmasti niistä yleisin. Kuitenkin nyt synnytyksen jälkeen tilanne räjähti käsiin. Minä tuhosin suurimman osan mun vaatteista ahdistuneena ja toinen mitä tein, niin lahjoitin osan meidän rahoista Hyvä Joulumieli- keräykseen. Ei se nyt mikään pieni summa ollut. En tiedä tänäkään päivänä miksi, älä kysy. Sen tiedän että olin silloin sekaisin ja todella ahdistunut. Oikeastaan tuska kuvaa sitä tunnetta parhaiten, mikä minulla silloin oli.
”Se oli kiva, sen tuskaisen asian sai käännettyä hauskaksi ja se ei ollut enää niin paha”
Toisekseen olen viillellyt itseäni. Se on tosi huono tapa mikä minulle on jäänyt nuoruudesta päälle. Viilsin itseäni päivystyksessä, kun minulla oli niin huono olla. Joku oli jättänyt sakset lavuaarin päälle ja näin kai tilaisuuteni tulleen. Sitten yritin karata päivystyksestä ja painin jonkun verran vartijan kanssa. Enhän minä tietenkään pärjännyt, en sitten yhtään. Viillot oli sen verran syviä, että tarvitsi pari tikkiä. Toinen mitä tein, niin löin itseäni päähän. En oikeastaan tiedä miksi tein tuon kaiken. Kai tähänkin sopii sanoa, että olo oli todella todella tuskainen. Nyt kun ajattelee niin tällä hetkellä tuo tuska on pois, se on oikeastaan mahtavaa. Vaikka ahdistus onkin jäänyt päälle.
Mulla tuli myös osastohoidossa semmoisia impulsseja missä lähdin pois osastolta. Yleensä olin takaisin jo seuraavana päivänä, joten niistä ei todellakaan ollut hyötyä. Yhtenä kertana lähdin tosi kiihtyneenä, nakkasin laukut lattialle ja sieltä vieri mandariinit ulos, tallasin pari mandariinia muusiksi, kun tielle sattui. Ja tälle ei voi enää kuin nauraa!😂 Mulle vitsailtiin loppuosastoaika jos oli mandariineja iltapalalla. Se oli kiva, sen tuskaisen asian sai käännettyä hauskaksi ja se ei ollut enää niin paha.
Yksi kerta minua alkoi ahdistamaan niin paljon osastolla, että otin ja lähdin. Ajelin bussilla keskustaan ja mietin, että mitä ihmettä? Mitä minä nyt sitten teen. Menin hotelliin yöksi ja päädyin seuraavana päivänä takaisin osastolle. Sillälailla sitten.
”Nyt en voi menneitä asioita muuttaa, mutta voin elää tätä hetkeä ja tässä hetkessä minulla on kaikki ihan hyvin”
Yksi päivystysreissu kaadoin muutaman penkin ja naulakon. Kai mulla oli niin paha olla. Tuntuu että pitää puolustella tekemisiään, eihän niitä voi oikeastaan mitenkään puolustella. Ja tämä käytös ei ole minulle mitenkään ominaista. On pohdittu lääkärien kanssa liittyykö kaikki kaksisuuntaiseen, luultavasti. Mielenasiat on vain niin vaikea diagnosoida.
En osaa sanoa mistä uudet impulssit ovat tulleet. Ehkä sen mahdollisen kaksisuuntaisen mukana ja varmaan myös persoonallisuushäiriö vaikuttaa asiaan. Ei sitä kukaan voi varmaksi tietää, mutta jäljestä päin ne ahdistavat todella paljon. Enkä ymmärrä käyttäytymistäni ollenkaan, en sitten ollenkaan. Jos voisin tehdä kaiken tekemättömäksi, niin varmasti sen tekisin. On vaikea ymmärtää kun ei tunnista itseään käyttäytymisestään. Kaikki muuttui synnytyksen jälkeen. Mutta kaikki muuttuu myös paremmaksi. Nyt en voi menneitä asioita muuttaa, mutta voin elää tätä hetkeä ja tässä hetkessä minulla on kaikki ihan hyvin. On tultava sinuiksi menneisyyden kanssa, että voi jatkaa eteenpäin ja tätä minä yritän, osaksi olen jo päässytkin. Uskon myös että tämä kirjoittaminen on osa sitä prosessia.
Osastolla olo aikana mulla kävi usein tämmöinen ihana pieni vieras
On vielä muutama impulssi mistä en ole vielä valmis kertomaan, pitää käsitellä ne asiat ensi itseni kanssa. Mutta tässä tuli muutama esimerkki. Kirjoitan varmasti tulevaisuudessa lisää, aina sitä mukaa kun olen siihen valmis. Tähän olin valmis, tämän pystyin kertomaan ja päivien kuluessa tulen varmasti kertomaan paljon muutakin. Jotkut asiat pidän myös varmasti itsellänikin. En siksi että enkö voisi niistä kertoa, vaan on kiva jos muutama asia pysyy ihan vain meidän perheen keskuudessa❤️
Ahdistus, tuo edelleen ei niin ihana kaveri joka välillä tai aika useinkin on kylässä.
Se tuntuu rinnan keskellä, tosi inhottavana tunteena, se polttaa, se painaa, se tuntuu raskaalta. Sitten kun se tulee päälle, niin kaikki mahdollinen ahdistaa. Jopa lapsen itkukin voi ahdistaa, siis käytännössä kaikki ahdistaa. Se että kukaan puhuu minulle, ihan tavallisia asioita voi lisätä ahdistusta tai se että pitäisi tehdä jotain. Riippuu tekemisestä pahentaako se ahdistusta vai lievittääkö se sitä.
”Jos niin vaikeaksi menisi ettei nekään auta, tulisi minun lähteä päivystykseen”
Minun ajatukset ahdistuneena vaihtelee. Yleensä sitä alkaa ajattelemaan niitä negatiivisia asioita. Vaikka ”minun ystävä ei enää halua olla tekemissä minun kanssa” tai ”onkohan minun ystävällä kaikki hyvin, onko jotain sattunut”. Jutut saattaa lähteä aivan laukalle, ahdistus tuo ihmeellisiä ajatuksia ja sitten voimistaa muita ajatuksia. Mulla tulee usein tunne, että kukaan ei haluaisi olla minun ystävä tai kaikki pitää minua inhottavana. On monia ajatuksia mitä on käynyt pään sisällä, ahdistus saa ihmeitä aikaan.
Mun masennus on alkanut helpottamaan, mutta kamppailen vieläkin ahdistuksen kanssa. Olen kyllä jo löytänyt keinoja miten selvitä ahdistuksen kanssa. Minulle tehtiin osastolla oma kriisisuunnitelma, jossa on lääkkettömät ahdistuksen hallintakeinot ja sitten lääkkeelliset.
Mulla on kriisisuunnitelmassa kaksi ystävää joille voin soittaa tiukan paikan tullen. Sitten on tietenkin puolisoni. Jos lääkkeettömät keinot ei auta, niin sitten on tarvittava lääke. Jos niin vaikeaksi menisi ettei nekään auta, tulisi minun lähteä päivystykseen. Saatoin unohtaa jonkun lääkkeettömän keinon, mutta tuossa on suurin osa.
”Tuntuu kuin rinnassa olisi joku terävä esine, joka kerta kaikkiaan pitäisi saada pois”
Mun ahdistus ei oikeastaan ikinä ole ollut näin voimakasta, en tiedä mikä sitä on pahentanut. Olen kuitenkin oppinut jonkun verran sitä hallitsemaan, mikä on huippujuttu. Maalaaminen ja kirjoittaminen on ne keinoista parhaimmat. Jonkun verran olen myös tehnyt hengitysharjoituksia, vaikka niille joskus naureskelinkin. Vaan kun siihen jaksaa keskittyä ja hengittää, niin se oikeasti auttaa ja rauhoittaa. Mulla se ongelma on siinä että aloittaisin tekemään hengitysharjoituksia ennenkuin ahdistus tai tilanne menee niin pahaksi, että olen tosi kiihtynyt. Silloin siitä ei tule mitään ja pitää ottaa lääke. Joten mulla pitää harjoitella ennakointia ja yksinkertaisesti sitä, että en vitkuttelisi lääkkeettömien keinojen kanssa.
Ahdistus ei ole kiva kaveri, se joskus fyysisesti koskee. Se koskee rintaan, hartioihin, ylämahaan ja joskus jopa käsiin. Sitä ei voi edes oikein yrittää kuvailla. Ahdistus voi tuntua eri ihmisillä eri tavoin. Minulla se tuntuu vahvasti rinnassa ja hartioissa. Tuntuu kuin rinnassa olisi joku terävä esine, joka kerta kaikkiaan pitäisi saada pois. Sitten kun ahdistus pahenee, alkaa polte hartioissa ja ylämahassa. Se polte on myös rinnassa. Sitten kun ahdistus leviää, niin kaikki on vaikeaa.
Joku päivä minä vielä päihitän ahdistuksen kokonaan ja voin sanoa sille ”siitäs sait h*”
Minja Sinkkonen 