Avainsana: mielenterveys

Kaksisuuntainen mielialahäiriö — toisena päivänä haluaisi kuolla

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Kaksisuuntainen mielialahäiriö, olenkin kirjoittelut siitä täällä aika vähän. Se johtuu siitä että on ollut vaikeaa myöntää itselle, että se minulla mahdollisesti on. Niinkuin se nyt näyttäisi olevan varmistumassa…

Kaksisuuntaiseen kuuluu masennuskaudet ja maniakaudet, eli masennuskaudella olet luonnollisesti masentunut, maniakaudella taas sulla menee tosi lujaa. Voi olla mania tai sitten lievempi versio hypomania, mulla on ollut hypomania. Mulla meni sillon tosi lujaa ja elämässä oli ”kaikki hyvin”, mulla siihen kuului myös impulsiivisuus. Maniassa voi olla paljon rahantuhlausta, voi luulla olevansa paras kaikista ja kaikki on muka niin hyvin, puhe on nopeaa. Sitä oloa on vaikea kuvailla jos sitä ei ole itse kokenut. Mania voi olla tai onkin ihmiselle vaarallisempi kuin masennuskausi, silloin sattuu vauhdissa herkemmin jotakin.

”Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan”

Mulla on nyt menossa sekamuotoinen jakso. Mun mieliala vaihtelee tosi lujaa korkealta alas, puhutaan siis aivan päivistä. Tässä ei oma pää oikein pysy mitenkään perässä. Saati pysty myöntämään itselle tätä kaikkea, se on vaikeaa. On jotenkin hämmentävä fiilis, miten sitä voisi sisäistää näin nopeat vaihtelut? Mulla on nyt lääkitystä muokattu ja yritetään etsiä sitä tasapainoa, sitä se on tämän sairauden kanssa. Lääkitys ei kuitenkaan heti auta vaan siihen menee päiviä, että se vaikutus alkaa näkymään. Oon saanut kuitenkin tosi hyvin apua omalta mielenterveyspoliklinikalta, sieltä ollaan oltu niin hienosti minun tukena. Lääkityksen muutokset on sujuneet vaivattomasti ja yhteydenpito on ollut mutkatonta. Sinne on saanut aina yhteyden tarvittaessa, saman päivän aikana. Mun omahoitaja on huippu niinkuin minun psykiatrikin. Tulee semmoinen olo että mua oikeasti kuunnellaan ja otetaan tosissaan.

Huonoina päivinä tuntuu että haluaisi kerta kaikkiaan kuolla ja hyvinä päivinä ihmettelee miten elämässä menee niin hyvin. Ei sitä vaan osaa selittää jos ei sitä itse koe. Nyt on menossa huono päivä. Tuntuu että voisi jatkuvasti purskahtaa itkuun, ahdistus painaa rintaa ja kuoleman ajatukset ovat paljon mielessä. Olo on tosi tuskainen, se tuntuu ihan fyysisenä kipuna rinnassa, samassa kohdassa missä ahdistus painaa. Mietin miksi, miksi minä?

”Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä”

Mulla oli pitkä tasainen jakso ennen tätä, se on hyvä. Ja kun nyt lääkitys saadaan kohdalleen ehkä se siitä. Rehellisesti sanottuna en niin ajattele tällä hetkellä. Olisi helpompi vain olla syömättä lääkkeitä ja ehkäpä olo sillon jäisi hyväksi, liian hyväksi. Se ei kuulemma ole hyvä, kai minä järjellä tiedän että se korkeus ei ole hyvästä. Tuntuu silti että mieluummin sitä olisi siellä kuin tässä paskassa. Ei hätää, kyllä minä lääkkeeni syön, siitä pitää puolisokin huolen. Helposti ihminen kenellä on mania päällä jättää lääkkeensä syömättä, koska miksipä ei sitä haluaisi olla siellä ylhäällä? Tähän sairauteen kuuluu paljon asioita mitkä on tullut itselle ihan yllätyksenä. Nyt kuitenkin muutenkin elämässä on tapahtunut yllättäviä asioita, jotka vielä vaikuttaa mielialaan, ehkä niistäkin kirjoitan joskus, nyt en siihen pysty.

Mulla siis epäillään kaksisuuntaista vahvasti. Sen diagnosointi kuitenkaan ei ole niin yksinkertaista, vaan siihen tarvitaan tutkimukset ja muutama mania/hypomania ennenkö se voidaan varmasti diagnosoida. Mulla siitä tosiaan on vahva epäilys ja nyt se näyttäisi olevan varmistumassa. Pitäisi vain alkaa itsellä hyväksymään se tosiasia. Toivon että tämä sekamelska tästä rauhoittuisi. Ehkä se siitä päivä kerrallaan, kukapa haluaisi olla sairas?

”Tää on tämmönen pyörä

Joka vie mukanaan

Mä ajan tänä yönä

Läpi polttavan maan

Painan kaasua jos pääsis kovempaa

Vauhti saa kaiken hetkeksi katoomaan

Pelkään että putoon jos nyt jarruttaa

Vapaus vaihtuu putkessa maniaan” Jannika B

Kuulumisia pitkästä aikaa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Blogissa onkin ollut jonkun aikaa hiljaista yksinkertaisesti siksi, että ei ole ollut oikein mitään mistä höpötellä. Elämä on ollut masennuksesta toipumista ja itsestä uusien asioiden opettelua. Toisaalta sitten taas huonoista käyttäytymismalleista pois opettelua.

Minun masennus on jo paljon parempana, jos aikaisemmin olin ihan pohjalla niin nyt olen jo keskivaiheilla tulossa ylöspäin. En siis ole vielä parantunut, mutta isoa edistystä on tullut ja huomaan sen itsekin. Aikaisemmin ei mikään kiinnostanut, kaikki oli ihan sama. Nyt odotan jo päivässä sitä että pääsen lenkille ja saan olla lasten kanssa. Tosin kaikki on vielä tosi raskasta, mutta se että pystyn jo nauttimaan asioista on ihana asia.

”Ehkä siihen on auttanut kun masennus on helpottanut ja varmasti lääkkeillä on oma vaikutuksensa siihen”

Mulla jatkuu edelleen mielenterveyshoitajan käynnit, ne vaan ovat nyt harventuneet paljon. Ehkä noin 3-4 viikon välein, kun aikaisemmin oli viikottain. Tietenkin tilannekin on parempi joten en tarvitsisikaan nyt niin paljon käyntejä siellä.

Paljon on hyviä päiviä, mutta on siellä edelleen niitä huonojakin. Kuvailinkin oloani niin että aikaisemmin se masennus, aallokko on tehnyt isoa liikettä ja vaihdellut rajusti. Nyt se liike on loivaa ja vaihteluita ei tule niin usein. Siltä se tuntuu, aallokko on tyyntynyt. Tuntuu kuin olisi herännyt jostain pahasta unesta, ihan kuin koko pahan vaiheen ajan olisi ollut syvässä unessa. Kaikki tuntuu nyt kovin utuiselta ja oudolta.

”Valehtelisin jo väittäisin muuta, pikku lasten kasvattaminen on joskus rankkaa, tosi rankkaa”

Mun käytös oli aikaisemmin jopa impulsiivista, nyt voin sanoa sen jääneen taakse. Ehkä siihen on auttanut kun masennus on helpottanut ja varmasti lääkkeillä on oma vaikutuksensa siihen. Syön edelleen lääkkeitä, minulla niitä on useampia ja en kadu päivääkään että niitä olen alkanut syömään. Voin vain kuvitella mikä tilanteeni olisi, jos en lääkkeitä söisi.

Lasten kanssa olen nyt jaksanut ihan hyvin, jos verrataan aikaa taaksepäin. Jaksan touhuta ylimääräistäkin, mutta huomaa kyllä pian että olen vielä toipilas. Onhan kolmen lapsen kanssa aika hektistä ja raskasta. Valehtelisin jo väittäisin muuta, pikku lasten kasvattaminen on joskus rankkaa, tosi rankkaa. Olen nyt selviytynyt hienosti oman voinnin mukaan. Onneksi meillä on vieläkin apua, kun asutaan edelleen minun vanhempien luona. Ollaan kyllä välillä etsitty omaakin asuntoa, mutta sellaista ei ole löytynyt. Eikä meillä mikään hirveä kiire pois muuton kanssa ole ollut.

Nyt keskimmäinen lapsista on valvottanut öisin jo pari kuukautta, se on ollut rankkaa toipilaalle. Meillä ei oikein kukaan muu kelpaa öisin kuin minä, joten kyllä, yö valvomiset on olleet rankkoja. Sen huomaa heti vaikuttavan psyykkeeseen, ei meinaa jaksaa. Onneksi siellä täällä on öitä kun saa nukkua, muuten ei kyllä jaksaisi ollenkaan.

Joten nyt edelleen mennään päivä kerrallaan, parannellaan masennusta. Olen alkanut kovasti lenkkeilemään ja uutena mukaan on tullut hölkkäys. Se kuitenkin on vielä ihan alkutaipaleella, kunto on päässyt menemään raskauksien myötä huonoksi. Ihanaa että voin jo nauttia asioista, elämästä❤️ Kyllä minä tämän masennuksen selätän!

Minun matka masennuksen kanssa — mistä kaikki alkoi ja mihin on tultu

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus

Mun masennusmatka on ollut aika pitkä, lähes kaksi vuotta, se on pitkä aika. Toisaalta se on mennyt todella nopeaa, vaikka välissä on tuntunut että aika matelee. Mistä kaikki siis alkoi ja mihin on tultu?

Olen ollut joskus nuorempana masentunut, mutta on ollut monia vuosia välissä kun olen ollut ok. Keskimmäisen raskauden loppupuolella aloin masentua, en sitä edes itse huomannut tai myöntänyt itselleni. Synnytyksen jälkeen kaikki räjähti käsiin, olisi kuin kaikki ois muuttunut mustaksi ja väsytti kamalasti. Tunteet alkoivat olla todella pelottavia, halusin kuolla, jopa tehdä itselleni jotakin. Vauvan itkua en voinut sietää, en kerta kaikkiaan. Se oli todella synkkää aikaa. Synnytyksen jälkeinen masennus.

Siitä mentiin eteenpäin ja masennus oli alkuun todella synkissä vesissä, mutta alkoi helpottamaan ennen kuin tulin raskaaksi kuopuksesta. Masennus alkoi pahentua raskausaikana ja taas oltiin synkissä vesissä. Mutta masennus kuitenkin helpottui loppuraskauteen ja minulla meni todella tasaisesti, nautinkin vähän raskaudesta vaikka raskaus oli todella vaikea. Synnytys meni hyvin ja kaikki vaikutti olevan hyvin, sitten lähipiirissä tapahtui jotain mikä vähän sysäsi takaisin sinne pohjalle. Se ei kuitenkaan ole koko syy, koska synnytyksen jälkeen tapahtui jotakin.

”Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea”

Noin muutama viikko synnytyksestä minun käytös muuttui todella radikaalisti. Olin sekava, masennus puski päälle ja minusta tuli todella impulsiivinen. Sitä kesti jonkin aikaa ja jouduin käytökseni takia osastolle. Sitten kun kotiuduin osastolta muutaman päivän jälkeen, tapahtui jotain. Minusta tuli ylivirkeä, höpötin kamalasti, touhusin koko ajan jotakin ja hommat jäi kesken kun olin jo tekemässä jotain muuta, olin impulsiivinen, tuhlasin rahaa kamalasti, olin tullut pohjalta johonkin korkeuksiin. En minä sitä itse nähnyt, saati myöntänyt itselle, mullahan oli aivan loistava olo, yritin peittää sitä. Olin kuitenkin niin impulsiivinen, että puoliso vei minut päivystykseen ja sieltä päädyin takaisin osastolle. Tällä kertaa osastolla olo oli pidempi. Olin siellä viikkoja, vaikka välillä lähdin sieltä pois ja menin heti takaisin. En siis ollut koko aikaa vasten tahtoa hoidossa, lääkärin luvalla sain lähteä pois kun halusin.

No muutaman viikon taisin olla siellä pilvissä, kun tulin alas sieltä niin kaikki oli taas sitä paskaa. Se oli todella sekavaa aikaa enkä itsekään muista kaikkea, olin kuin eri ihminen. Somessa olin silloin hiljaisempi tai sitten päivitin juttuja kovaa vauhtia. En toki kadu mitään julkaisujani, sellaista ei ole päässyt käymään.

”Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää”

Melina oli isänsä kanssa minua moikkaamassa osastolla

Siitä asti on mennyt vuoristoradassa ja olo on etsinyt tasapainoa, joka nyt näyttää alkavan löytyä. Lääkkeet ei vaikuta heti vaan siihen menee viikkoja että ne tasoittaa oloa. On ollut todella vaikea odottaa millon olon tasaantuminen tapahtuu, aika on madellut. Nyt sen aika tuntuu olevan, toivon näin.

Mulla on ollut paljon uuden opettelua ja asioiden itselle myöntämistä, kuten se mahdollinen kaksisuuntainen mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö. Siksi en voi 100% varmuudella sanoa että minulla on kaksisuuntainen, koska siihen tarvitaan todistettavasti kaksi hypomaniaa tai maniaa ennen kuin sen voi diagnosoida. Minulla on ollut yksi hypomaniakausi. Kuitenkin lääkärien mukaan kyllä se minulla aika varmasti on, vaikka yritän sitä koko ajan itseltä kieltää. Olen siinä vaiheessa missä olen tullut sieltä ylhäältä tasaiseen ja elämä tuntuu tosi tylsältä, sitä ei osaa selittää jos ei sitä itse ole kokenut. Mun masennus on parempana, mutta nyt pitää oppia elämään eri sairauden kanssa. En pääse helpolla, mutta kyllä tästä vielä noustaan vahvempana ja viisaampana.

Joten tässä minun matkani mielenterveysongelmien kanssa, tiivistin sen niin hyvin kuin osasin. Tuntuu jotenkin tosi sekavalta kaikki, itsekin vielä prosessoin kaikkea tapahtunutta. Ja mulla on muistikuvat paikoin tosi hataria, toivottavasti muistin kaikki oikein mutta ainakin pääpiirteittäin. Minun matka on ollut pitkä ja kaksisuuntaisen kanssa se ei ikinä tule tavallaan päätymään, koska se on pysyvä sairaus. Opin kuitenkin elämään sen kanssa ja vielä joku päivä voin sen vielä itsellenikin myöntää, vaikka se tuntuu nyt vaikealta. Tällä hetkellä tätä kirjoittaessani olen menossa ihan hyvillä mielillä eteenpäin, kyllä tästä kaikesta selvitään❤️

Se kamppailu on sielua riistävää, se riistää jokaista kehonosaa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus

Mitä se masennus oikeastaan on?

Sitä että aamulla sängystä nouseminen on vaikeaa, joskus miltei mahdotonta ja ylös nouseminen tuntuu maailmanlopulta. Se on todella vaikeaa.

Sitä että asioiden aikaansaaminen on vaikeaa, joskus ei saa mitään aikaiseksi, sitä ei voi selittää. Se on niin tuskaisen vaikeaa, että joskus ei vaan mikään tapahdu vaikka pieni osa minusta sitä haluaisikin.

Sitä että pienet arkiset asiat kuten peseytyminen, hampaiden harjaaminen, hiusten harjaaminen, pukeutuminen, kaikki on kovaa ponnistelua ja joskus ne ei vaan tapahdu. Koska sekin pieni asia tuntuu niin raastavan tuskaiselta tehdä.

”Se kamppailu on sielua riistävää, se riistää jokaista kehonosaa”

Sitä että yhteyden pitäminen läheisiin tai ystäviin on vaikeaa, mahdotonta. Sitä ei vaan pysty, tuntuu että kukaan ei ymmärrä, ei voi olla oma itsensä muiden seurassa. Heikko ja aivan hajalla, jossain sisimmässä samalla rukoillen kuolemaa, eikö se jo tulisi.

Sitä että kauppaan yksin meno voi olla mahdotonta, koska olenhan rikki omassa kuoressani ja en pysty olemaan ihmisten ympäröimänä.

Sitä että ei pysty luottamaan tähän elämään ja siihen, että sillä olisi minulle mitään tarjottavaa, vaikka ympärillä olisi hyviä asioita. Masennus vie todellakin kyvyn nähdä ne, se tummentaa kaiken. Vieden elämänhalun mukanaan.

”Se kuoleman kaipuu on niin kova että se riistää jokaista sisuskalua ja muuta ei pysty enää näkemään”

Joskus elämästä katoaa värit tai siltä se ainakin tuntuu

Sitä että joka päivä kamppailee tämän näkymättömän sairauden kanssa, jota monet ei ymmärrä. Se kamppailu on sielua riistävää, se riistää jokaista kehonosaa, se tekee hengittämisestä tuskaa.

Sitä että se saa tuntemaan itsensä arvottomaksi, aivan täysin surkimukseksi. Mitä väliä minulla on tässä isossa maailmassa.

Sitä että vaikka olisi läsnä tilanteessa, sitä on aivan jossain muualla.

Sitä että kun on siinä vaiheessa masennusta että alkaa olla epätoivoinen, niin toivoo kuolemaa jatkuvasti ja miettii miten sen toteuttaisi. Voisiko sen toteuttaa? Se kuoleman kaipuu on niin kova että se riistää jokaista sisuskalua ja muuta ei pysty enää näkemään.

”En tiedä, tuntuu että masennus ja kaikki tämä mitä minulla on ollut, on kamalan sekavaa”

Se on sitä että on tässä maailmassa fyysisesti mutta henkisesti sitä on käymässä hirveän raastavaa kamppailua. Se kamppailu ei näy välttämättä ulospäin, koska masentuneet ovat monesti hyviä piilottamaan masennuksen kovan kuoren alle. Masennus ei ole kaikilla yhtä voimakasta, toisella se voi olla lievänä ja toisella todella vakavana. Joten oireet vaihtelee sen mukaan ja toisella ne ei ole yhtä vahvoja kuin toisella.

Mulla ei tällä hetkellä ole masennus niin vakavana että suunnittelisin omaa kuolemaa, mutta se on ollut. Silloin kun jouduin osastolle tilanne oli vakava, minulla oli tarkat suunnitelmat pään sisällä valmiina. Nyt kun mietin niin en ymmärrä miten olin siinä kunnossa, joten siihen nähden minun tilanne ei tällä hetkellä ole lainkaan niin vakava. Se kaikki säikäytti myös minut itseni. En tiedä, tuntuu että masennus ja kaikki tämä mitä minulla on ollut, on kamalan sekavaa. Ei itsekään pysy mukana tässä hommassa.

Masentunut taistelee päivästä toiseen ja usein tuntuu siltä että ei tästä selviä. Me kuitenkin voidaan selvitä. Tsemppiä sinulle jos käyt myös tästä kamppailua, me ollaan vahvoja vaikka se ei aina siltäkään tunnu💚

Millaista oli psykiatrisella osastolla

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus

Siitä alkaa olemaan muutama kuukausi, kun kotiuduin osastolta. Nyt on ehtinyt ajattelemaan siellä oloa ja sitä millaista se oikein oli.

Se osasto jolla minä olin oli välillä aika rauhaton, kun taas toisena päivänä se oli aivan rauhallinen ja välillä jopa kodinomainen. Rauhattomia päiviä olivat ne kun potilaita oli paljon ja tietenkin riippuen heidän sairauksistaan. Niistä en lähde avaamaan enempään, koska jokaisella on oikeus yksityisyydensuojaan.

Olin päivystysosastolla johon tuotiin akuuteimmat tapaukset, väkisinkin joskus oli rauhatonta. Mutta onko missään sairaalassa ikinä rauhallista?

Mulla alussa aristi liikkua missään ja ajattelin että mulla on leima otsassa, jossa lukee ”sekopää”, niin minä alkuun ajattelin itsestäni. Minusta jälkeenpäin se on aika surullista. Taas muista en niin ajatellut, koska tiesin jokaisen olevan siellä omista syistä ja jokaisella on joku sairaus. Siellä sai kavereita ja huomasi etten paini näiden asioiden kanssa yksin, on muitakin.

”Öisin alkuun mulla pelotti, en tiedä edes miksi”

Osaston rytmi oli selvä, aamulla mentiin tiettyyn aikaan aamupalalle, sitten otettiin aamulääkkeet, sitten oli oleskelua ja hoitajan kanssa juttelua. Meillä oli myös mahdollista käydä erilaisissa pajoissa. Minä kävin sellaisessa missä sai esimerkiksi maalata, tehdä koruja, laulaa karaokea yms. En edes muista mitä kaikkea siellä pystyi tekemään, koska siellä oli todella paljon tekemistä.

Ruokailut oli aina samaan aikaan, se oli tärkeää että rutiinit pysyi joka päivä samana. Lääkkeet otettiin myös samaan aikaan aamuin ja illoin. Sitten jos on vapaakulut sai käydä kaupassa ja ulkoilemassa päivällä. Myös sopimuksen mukaan sai käydä kaupungilla, kunhan siitä oli sovittu etukäteen ja lääkäri oli hyväksynyt ”loman”. Myös kotilomat oli mahdollisia ja jos ne meni hyvin, oli niiltä mahdollisuus kotiutua.

Öisin alkuun mulla pelotti, en tiedä edes miksi tai no alkuun pelotti olla ylipäänsä. Se meni äkkiä ohi, kun huomasin että ei ole mitään hätää. Osastosta oppi jopa tykkäämään, kunhan noudatti itse myös rutiineja ja osallistui toimintaan eli niihin päivän rutiineihin. Siellä ei ole tarkoitus vaan maata vaan päinvastoin, siellä kannustetaan mukaan toimintaan.

”Kaikki mielikuvat mitä mulla oli osastohoidosta muuttuivat siellä ollessa”

Se paikka missä minä olin oli kyllä kaikin puolin hyvä, uutena vuotena nähtiin jopa ilotulitus. Hoitajat olivat mukavia vaikka aina ei oltu samaa mieltä, mutta eihän se ole tarkoituskaan. Osastolla painotetaan siis rutiineja ja toisten kanssa höpöttely, korttien pelaaminen ja ulkoilu piristi ja se oli tosi mukavaa. Pesulla sai käydä millon halusi ja meidän osastolla oli sauna pari kertaa viikossa. Myös ystävät ja perheenjäsenet sai käydä kylässä, joka päivä oli pitkät vierailuajat.

Se oli aika rentoa oleskelua ja semmoista itsensä etsimistä, siellä joutui oikeasti ajattelemaan paljon asioita. Minäkin huomasin itsessäni muutaman huonon käyttäytymismallin. Sitä aikaa oli, väkisinkin siinä joutuu ajattelemaan. Mutta uskoisin sen olevan yksi tarkoitus, ihminen ehtii ajatella. Minä olen iloinen että ajattelin ja huomasin itsessäni väärät käyttäytymismallit, nyt voin lähteä muuttamaan niitä. Eihän muutos hetkessä tapahdu mutta hiljaa hyvä tulee.

Mulla jäi kaiken kaikkiaan tosi hyvä maku käteen osastosta ja voisin mennä sinne uudestaankin. Kaikki mielikuvat mitä mulla oli osastohoidosta muuttuivat siellä ollessa. Se on ihan samanlainen kuin olisit sairaalassa muutenkin, ehkä vielä mukavampaa. Joten ehdottomasti jos mietit ja sinnittelet yksin kotona, niin osasto on hyvä vaihtoehto. Sitä ei ollenkaan tarvitse pelätä❤️

Miksi minä teen somea

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Miksi teen somea?

Siinäpä vasta kysymys, niin miksi? Aloitin aikoinaan siitä, kun halusin näyttää muille miten ihana lapsi meillä on ja Downin oireyhtymä tekee hänestä niin erityisen. Aikani kirjoitin vain Meeasta, kunnes aloin kirjoittamaan pikku hiljaa myös meidän perhearjesta. Sitten aloin kirjoittamaan raskaudesta, josta päästäänkin asiaan. Sairastuin masennukseen, joka räjähti pitkälti käsiin synnytyksen jälkeen. Se oli kauheaa, olo oli kamala. Silloin mietin mitä teen, jäänkö asian kanssa itsekseni ja esitän somessa että kaikki on hyvin.

”Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan”

Me juteltiin mun puolison kanssa ja hän rohkaisi minua kertomaan, koska siellä on varmasti samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Hetken tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että en halua esittää mitään ja siihenkin asti olin ollut rehellinen meidän arjesta. Miksi lopettaa siihen?

Minä sain yllättävän positiivisen vastaanoton, en edes tiedä miksi odotin muuta? Aloin kirjoittamaan masennuksesta, ahdistuksesta ja ennen pitkään huomasin sen auttavan minua. Mutta se auttoi myös vertaisia joilta tuli minulle viestejä. Ne viestit ovat saaneet minut kirjoittamaan vain enemmän, koska jos näillä omilla höpinöillä voin auttaa muita, niin sen varmasti teen.

”Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä”

Yksinkertaisesti teen tämän kaiken siksi että saan siitä itselle. Kirjoittaminen auttaa, on helpompi joskus kirjoittaa kuin puhua. Ja toisekseen olen aina tykännyt auttaa ihmisiä, jos voin tätä kautta antaa vertaistukea niin miksi ihmeessä jättäisin sen tekemättä? En varmasti jättäisi. Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan. Yksi, kaksi, kolmekin ihmistä on paljon, mutta teitä on ainakin muutama sata. Kiitos kun seuraatte minun matkaa ja kiitos jos voin olla avuksi tätä kautta❤️

Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä. Se ei tietenkään ole niin mustavalkoista. Kameran edessä on helppo hymyillä sen kaksi sekuntia ja mitä someen tulee, niin teen sitä silloin kun se tuntuu hyvältä. Palaan myös siihen että kirjoittaminen auttaa ja masentuneenakin pitää tehdä mieluisia asioita, jos vain siihen kykenee.

Jatkan tulevaisuudessakin somen tekemistä ja edelleen sillä ajatuksella, että olen rehellinen. Näytän sitä meidän oikeaa arkea. Tietenkään niistä asioista en voi puhua mihin liittyy muita ihmisiä, mikä on ymmärrettävää. Vaikka minäkin haluan näyttää sen rehellisen kuvan meidän arjesta, silti paljon jää näkemättä. Joten muistetaan aina somessa että se mitä me nähdään, voi olla vain pintaraapaisu. Meitä kaikkia joskus koetellaan, eikä kenenkään elämä ole aina helppoa. Silti me selvitään tästä❤️

Ulkonäkö ja itsetunto — kun ei voi hyväksyä itseään

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Mä kipuilen paljon itseni kanssa ja oman ulkonäön, varsinkin paino on mulle kova paikka. Mulla ahdistaa oikeastaan aina kun puhutaan painosta, oli sitten kyse laihtumisesta tai mistä vaan siihen liittyvästä. Mä kipuilen sen kanssa kovasti ja siinä mulla on paljon työstämistä. Mulla on vielä pitkä matka edessäni, mun itsetunto ei ole parhaimmasta päästä.

Mulla kaikki juontaa alkunsa kiusaamisesta, eikä siitä pelkästään, on muitakin tekijöitä. Varmasti moni asia on vaikuttanut mun itsetuntoon ja siihen miten näen itseni. Muistan ikuisesti kun minulle koulussa sanottiin: ”Olet ylisuuri käpy joka on pudonnut oksaltaan, kun on niin lihava”. En ole voinut näinkään monen vuoden jälkeen unohtaa sitä. Kiusaaminen jättää jälkensä.

”Tästä on jotenkin tosi vaikea kirjoittaa, kun ei tiedä miten kirjoittaisi”

Mun on vaikea suhtautua omaan ulkonäköön ja ison osan ajasta pidän itseäni ällöttävänä. Kun katson itseä pelistä, kiinnitän huomiota ”vikoihin” mitä löydän itsestäni. Pidemmän päälle sekin on todella raskasta. Painosta puhuminen on mulle todella vaikeaa, ihan sama mitä siitä puhutaan. Tuntuu välillä että elämä pyörii paljon sen ympärillä ja se määrittää paljon ihmisessä. Vaikka se ei tietenkään näin ole. Uskon muutenkin että ihmisen erityinen kauneus kumpuaa sisältä päin ja ulkoisesti meistä jokainen on kaunis.

Mun pitäs oppia näkemään itseni eri tavalla, ja lisätä itsenikin siihen, että kaikki ovat kauniita ja jokainen saa olla sellainen kuin on. Minä kyllä ajattelen niin, mutta itseni kohdalla se on todella haastavaa. En voi ajatella niin, koska olen ällöttävä.

”Mun itsetunto on saanut aikoinaan kolhun ja kipuilen sen kanssa vielä tänäkin päivänä”

Tästä on jotenkin tosi vaikea kirjoittaa, kun ei tiedä miten kirjoittaisi. Kun tuntee itsensä välillä ihan ällöttäväksi, kerta kaikkiaan oksettavaksi. Minusta kaikilla on oikeus kehorauhaan ja meidän ei pitäisi mollata itseämme, esimerkiksi ”Olenpa lihava, olinpa kauhean painava yms”, se voi tuntua kuulijasta tosi pahalta. Vaikka sillä ei tarkoittaisi loukata toista, niin sillä loukkaa koska toiselle se paino voi olla kova paikka ja vaikka ei olisikaan, niin ei se ole mukavaa. Mulla pitäisi itsellä muistaa tämä myös ja pitäisi oppia rakastamaan itseä sellaisena kuin on.

Myöskään kenenkään kehoa ei ole ok kommentoida millään tavalla, vaikka sillä tarkoittaisi hyvää niin voi loukata toista. Ei ole okei heittää ”wau oletpa laihtunut”. Toiselle voi tulla olo, että ”ai olinko sitten lihava”. Jokainen varmasti tajuaa pointin mitä tällä haen. Jokainen ansaitsee kehorauhan, eikä sillä pitäisi olla merkitystä minkälainen keho kenelläkin on. Jokaisella on oikeus olla omassa rauhassa omassa kehossaan. Lisään tähän vielä saman: ”Uskon muutenkin että ihmisen erityinen kauneus kumpuaa sisältä päin ja ulkoisesti meistä jokainen on kaunis”.

Uskoisin että moni muukin kipuilee tällaisten asioiden tai ajatusten kanssa, en varmasti ole ainoa. Näistä asioista on tosi vaikea puhua, tuntee tavallaan itsensä heikoksi vaikka eihän se niin ole. Sehän se on hauskaa, kun sen tietää ja sitä ei silti voi sisäistää, uskoa itse. Minä uskon että jokainen ansaitsee kehorauhan ja minä uskon että minäkin ansaitsen sen itseltäni.

Mun itsetunto on saanut aikoinaan kolhun ja kipuilen sen kanssa vielä tänäkin päivänä. Se harmittaa ja surettaa. Ehkä kirjoitan joskus lisää tästä aiheesta, mutta nyt jätän tämän tähän. Toivoen että pikku hiljaa saan rakennettua omaa itsetuntoa ylöspäin, koska suunta ei voi olla kuin ylöspäin!

Miten mulla menee — oon yrittänyt jaksaa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Nyt oon ollut kotona suurinpiirtein kuukauden päivät. On mennyt vaihtelevasti, toinen päivä on hyvä ja toinen huono, mutta mikä tärkeintä niin siellä on niitä hyviä päiviä. Ja niitä on alkanut tulemaan yhä enemmän ja enemmän.

Itsetuhoisuus on hävinnyt kokonaan, mikä on mahtava asia, en halua tällä hetkellä tehdä itselle mitään. Taannoin se että halusin, oli arkipäivää. Se on aika surullista. Joskus mun päivät meni siihen, kun tuskissani mietin kuolemaa. Se tuska oli tosi kova. Joskus makasin vessan lattialla tuskissani, en tiennyt siinä hetkessä mitä muutakaan tehdä. Halusin karkuun sitä oloa, halusin sen olon loppuvan.

”Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin”

Oon yrittänyt jaksaa, ehkä käytän liikaakin voimia siihen. Pitäisi antaa itselle armoa ja välillä on ok jos ei jaksakaan. Sitten tulee taas uusi päivä ja voi jaksaa uudestaan. Mä yritän parhaani, muuhun en oikeastaan kykene. Minä teen virheitä, olenhan ihminen. Musta tuntuu että jos en riitä jollekin näin niin sillon en voi sille mitään. Mun sairaus on aiheuttanut mun käytökseen kaikenlaista, enhän olisi sairas jos se ei niin olisi tehnyt. Ihmiset ehkä helpommin sen ymmärtäisivät jos kyse olisi jostain somaattisesta sairaudesta, vaikkapa epilepsiasta. Kai se on jollekin helpompi ymmärtää, mutta yhtälailla masennuksen oireet on oikeita ja ei niitä itse itselleen haluaisi. Voi kun en joutuisi käymään tätä kaikkea läpi ja voisin olla omaitseni. Mutta jos jään siihen vellomaan, niin en pääse eteenpäin ja tämä minulla pitäisi muistaa.

”Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa”

Mulla on ollut paljon ajatuksia viime aikoina. Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin. Se onkin yksi asia mikä on rasittanut viime aikoina, olisi niin paljon asiaa. Se sitten toisaalta ahdistaakin, vaikka on paljon muitakin ahdistuksen aiheita. Ei ole ollut oikeastaan viime aikoina sellaista ihmistä kenelle niitä purkaa tai ehkä en ole osannut purkaa. Se tuntuu pahana olona ja siltä kuin aina itkettäisi, mutta kyyneliä ei vain tule. On mulla viikottaiset käynnit mielenterveyshoitajan luona, mutta se on loppujen lopuksi lyhyt aika, eikä siinä ehdi sanomaan kaikkea mikä on mielessä. Mun oma hoitaja on ollut vielä pois töistä, niin uuden kanssa menee aina hetki ennen kuin pääsee kunnolla jutun juurelle.

Vaikka tässä nyt kaikki kuulostaa kauhean negatiiviselta niin ei se sitä koko ajan ole. Välillä tai aika useinkin jo nauran, ihan aidosti. Myös aito hymy näkyy enemmän kasvoilla, se on ihanaa. Olen myös yrittänyt tehdä mielekkäitä asioita, vaikka se tuntuu joskus vaikealta. Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa. Vielä on matkaa edessä, mutta on sitä jo melkonen matka tultukin eteenpäin. Olen ylpeä itsestäni, useammin. On kuitenkin hetkiä vielä kun en ole ja olo tuntuu toivottomalta. Ahdistuksen kanssa kamppailen vielä joka päivä, mutta olen löytänyt keinoja hallita sitä ja se on tosi mahtavaa. Mutta ahdistuksen kanssa ei ole helppo elää, toivoisin todella sen pian helpottavan.

Kutakuinkin eteenpäin mennään ja minä kyllä selviän tästä. Onhan mulla ihana perhe, mahtavia ystäviä, tukijoukkoja❤️

Varjopuoli juhlista, riitelyä ja menolippu Kiinaan

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Meillä oli juhlat lauantaina. Kaikenhan olisi toivonut menevän juuri nappiin ja sujuvan ilman suurempia ongelmia. Mutta se mitä monikaan tai oikeastaan kukaan ei nähnyt tapahtui suljettujen ovien takana. Mitä siellä sitten tapahtui?

Minä olin kiukkunen, todella kiukkuinen. Multa on lopetettu yksi lääke ja se lopetus vielä saa tosi äkäiseksi, vaikka ei silläkään voi kauheasti puolustella. Sitten juhlat alkoi painaa päälle ja tuli stressiä, ihan oikeastaan tyhjästä. Ei ollut mitään syytä stressata, silti tein niin.

”Siellä näkyy rakkaus, mutta on siellä myös räiskyviä tunteita, riitojakin”

Olin puolison kanssa meidän makuuhuoneessa, stressasin kovasti ja puoliso taisi siihen yrittää jotain kannustavaa sanoa. Minä hermostuin ihan totaalisesti. Taisin manata hänet Kiinaan asti, vähintään. Siinä tovi riideltiin tai minä riitelin. Puoliso otti vastaan sitä mitä minä suustani päästin. En kyllä ole ylpeä todellakaan siitä mitä sanoin. Voin kertoa että se ei ollut mitenkään mukavaa ja harmittaa hirveästi, että piti olla niin inhottava.

”Mutta ihanienkin juhlien takana voi tapahtua kaikenlaista”

Idiootti taisi olla lempein sana minkä silloin suustani päästin. Pääsi kyllä semmosia sanoja suusta ettei niitä kehtaa edes kirjoittaa, mutta jokainen voi varmaan kuvitella. Uskoisin näin. Hetken olin jo perumassa koko juhlia, mutta se olisi ollut vain lapsilta pois enkä niin haluaisi tehdä.

Halusin kuitenkin kertoa tämänkin puolen ihanasta päivästä ja siitä elämästä, mikä ei monestikaan ole aina niin ruusuista. Kukaan meistä ei ole täydellinen, en minä eikä kukaan muukaan. Ja tämäkin on vain sitä elämää. Meillä ei ainakaan ole täydellinen avioliitto. Siellä näkyy rakkaus, mutta on siellä myös räiskyviä tunteita, riitojakin. Tosin pääosin minun puolelta, koska osaan olla temperamenttinen.

Me käydään aina jälkeen päin tilanteet läpi ja pyydetään anteeksi. Puolin ja toisin, tietenkin riippuu onko yhdessä riidelty vai onko kaikki ollut yksipuolista. Tällä kertaa se taisi juurikin olla sitä yksipuolista. Onneksi puolisolla on lehmänhermot, eihän se silti oikeuta ketään haukkumaan tai manaamaan sinne Kiinaan asti.

Monestikaan me ei sillä tavalla riidellä, hyvin harvoin. Kinastella kyllä osataan, monesti vähän kiusoittelevaan sävyyn. Mutta ihanienkin juhlien takana voi tapahtua kaikenlaista. Olisitko sinä uskonut kuvien perusteella sellaista?

Miten voi tukea masentunutta läheistä

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus

Multa kysyttiin onko vinkkejä miten läheinen voisi kohdata masentuneen?

Kaikkihan on tietenkin yksilöllistä ja kaikki ei päde kaikkiin. Kerron tässä kuitenkin omat kokemukseni ja vinkkini. Osan olenkin jakanut jo aiemmin.

Masennus on rankkaa myös masentuneen lähipiirille, koska tekeehän se kipeää katsoa vierestä toisen tuskaa ja itse ei osaa auttaa mitenkään. Sehän siinä onkin, ei osaa auttaa mitenkään. Masentunutta on hyvin vaikea auttaa, jos hän ei itse halua apua tai on siinä vaiheessa missä kieltää masennuksen itseltään kokonaan. Puhun nyt vahvasti omasta kokemuksesta.

”Monesti tunnen olevani taakka läheisilleni, ajattelen että heidän olisi helpompi ilman minua”

Kaikkein suurimmassa osassa on ymmärrys ja vielä kerran se ymmärrys. Masentuneena tulee käyttäydyttyä välillä ihan erilailla kuin normaalisti, tekee asioita joita ei yleensä tekisi. Silloin läheisiltä kaipaa kaikista eniten ymmärrystä ja tukea. Sitä on itsekin niin hämillään ja tuskissaan kaikesta, eikä haluaisi olla masentunut. Silloin parasta mitä voi antaa on se ymmärrys ja tuki. Masentunutta voi auttaa hakemaan apua jos hän sitä itse haluaa, painostaminen ja pakottaminen ei kuitenkaan auta.

Mulle on ollut tärkeä tietää, että minua ei hävetä ja on ok olla sairas, aina ei voi olla vahva. Mun on pitänyt kuulla se, olen tarvinnut kuulla sen. Masentunutta ei voi toinen oikeastaan parantaa, mutta tukena voi olla. Aina se ei vaadi edes sanoja, mutta jos auttaa arjen askareissa niin sekin jo auttaa paljon. Se voi olla ihan joku pienikin asia, pyykinpesu, kaupassa käynti, siivous, virallisten asioiden hoitaminen.

”Masentuneena on todella uupunut, joten tilanteesta syyllistäminen ruokkii vaan masennusta ja pahentaa oloa”

Todella vaikea sanoa mikä auttaa kullakin juuri siihen tilanteeseen missä on, mutta se että on vieressä ja ymmärtää sitä käytöstä, se on jo iso asia. Aina ei tarvitse edes mitään suuria sanoja, sekin riittää kun on läsnä eikä tuomitse. Pahinta itselle on ollut se jos läheinen ei ole ymmärtänyt ja itselle on tullut sellainen olo, että mikä minussa on vikana, parhaani yritän joka päivä ja sekään ei riitä. Ja monesti tunnen olevani taakka läheisilleni, ajattelen että heidän olisi helpompi ilman minua, eivät joutuisi kärsimään samalla siinä sivussa.

Näistä sanoista saisin itse paljon voimaa: Olen tässä sinun tukena, mennään yhdessä eteenpäin ja se on okei ettei aina ole vahva. Et sinä itse ole tätä aiheuttanut, masennus on sairaus, joka tulee ilmoittamatta, se ei ole sinun vika. Nyt on vaikeaa, mutta joku päivä huomaat, että voit taas hengittää ilman tuskaa. Sinun ei tarvitse eikä pidä hävetä tätä tilannetta, masennus on sairaus siinä missä muutkin. Nyt keskityt vain toipumiseen, muu maailma odottaa kyllä.

Masentuneena on todella uupunut, joten tilanteesta syyllistäminen ruokkii vaan masennusta ja pahentaa oloa. Eli paljon ymmärrystä ja tukea💚 Ja vielä kerran sitä ymmärrystä💚

Mun on myös ollut tärkeä kuulla, että olen rakas ja tästä selvitään yhdessä, ne on ollut mun voimasanat tai voimasana: yhdessä❤️