Miten mun kaksisuuntainen mielialahäiriö löydettiin

Sain muutamia päiviä sitten varmuuden sille että sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Yllätyksenä se ei tullut koska psykiatri jo aikaisemmin puhui siitä, että se mulla on.

Tunteet on kyllä menneet vuoristorataa, Toisaalta on helpottunut ja toisaalta kaikki tuntuu niin hirveän epäreilulta. Miksi juuri minä. Miksi olo ei voisi olla koko ajan niinkuin hypomaniassa, miksi pitää tulla laskuja, miksi pitää olla sairas?


”En vain sitä tohtinut itselle myöntää tai sitä itse ymmärtänyt”


Näin jälkeen päin mun oireilu on alkanut jo nuorena, silloin olo on ollut kausittaista ja on ollut useampia masennuskausia. Nyt aikuisena kaikki alkoi rytinällä. Olen aika varma että nyt aikuisiällä mulla on ollut kolme hypomaniaa, kaksi niistä on varmistettuja. Mutta eihän sitä aikaisemmin ole hyvävointisena tehnyt mieli mennä lääkäriin, miksi menisi?



Mulla kaikki alkoi kuopuksen syntymän jälkeen. Oli synnytys ja sitten siitä oli myös yksi ikävä asia/trauma mitkä sitten laukaisivat hypomanian. Mutta kaksisuuntainen siellä taustalla oli jo olemassa. Mulla se näkyi sillon lähinnä rahan tuhlauksena ja impulsiivisuutena. Olin tosi impulsiivinen, hajotin tavaroita yms. Toki oli tietenkin vauhdikkuutta, nopeaa puhetta ja jo silloin mulla oli psykoottisia oireita. En vain sitä tohtinut itselle myöntää tai sitä itse ymmärtänyt. Voin niistä joskus sitten lisää kirjoittaa. Silloin mulla alettiin ekan kerran miettimään kaksisuuntaista.


”Vaikkakin itsellä on jotenkin niin vaikea uskoa että minäkö sairastuin kaksisuuntaiseen”


Siitä sitten tuli lasku masennukseen, mutta se ei ollut niin paha masennus kuin mitä mulla oli ennen hypomaniaa. En tiedä, muistot tuosta ajasta on tosi huteria. Ei oikein tahdo muistaa mitään ja asioiden laittaminen aikajanalle on haastavaa.



Mulla oli siinä välissä sitten jotakuinkin tasapainoinen aika vaikkakin masennustakin vähän oli. Ei kuitenkaan tullut suurempia heittoja. Sitten syksyllä aloin menetyksen vuoksi saamaan taas psykoottisia oireita, joista sitten seurasi hypomania, taas jälleen. Sillon oli vauhtia, oli euforinen olo, puhuin nopeaa, en oikein nukkunut, touhusin montaa asiaa yhtä aikaa, valmiiksi oli vaikea saada mitään, olin impulsiivinen ja ostelin. Sen jälkeen psykiatri sanoi, että tämä on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja loppujen lopuksi kaksisuuntainen todettiin tutkimusten avulla.


”Mulla on nyt tasaista vaikka vähän ollaan masiksen puolella. Mutta tähän kait sitä pyritään?”


Ja oli juurikin puhetta nyt viime käynnillä että se mun oireilu nuoruudessa on johtunut tästä tai ainakin osittain. Ei se kaikkea selitä. Mun oireet on olleet aika selvät, että silleen kenelläkään ei ole tarvinnut miettiä mitä tämä on, ei ole jäänyt käytöksen osalta mikään epäselväksi. Vaikkakin itsellä on jotenkin niin vaikea uskoa että minäkö sairastuin kaksisuuntaiseen.



Helpottunut on olo toki, nyt saan asiaan kuuluvaa hoitoa ja kaikki tietävät varmasti mitä sairastan. Mulla on hyvä lääkepohja joka on toiminut aika hyvin tähän mennessä. Jos vertaa mun oloa vuoden takaiseen niin on käytöksessä tullut SUURI muutos. Sitä ei varmasti täällä somessa näe. Mutta vuosi sitten olevan hypomania oli paljon rajumpi kuin tämä viimeisin. Senkin asian takia että lääkkeet toimii, puoltaa sekin kaksisuuntaisen diagnoosia. Mulla on nyt tasaista vaikka vähän ollaan masiksen puolella. Mutta tähän kait sitä pyritään? Ettei olisi syvästi masentunut eikä menossa maniaan. Mun vaan nyt pitää tottua tähän perusoloon ja siihen että elämä ei ole yhtä hypomaniaa. Se tunne ei oo totta ja en voi koko ajan voida niin ”hyvin”. Tavallinen elämä hypomanian jälkeen tuntuu niin hurjan tylsältä. Kaipaa sitä energisyyttä.

Semmoinen kirjoitus siitä sitten, olisihan sitä vielä mahtunut tekstiä lisää, mutta jätetään tämä nyt vain tähän. Jos tulee jotain kysyttävää niin multa saa kysyä. Tämä kaikki on vielä itsellenikin tosi uutta, ei pysy kaiken perässä. Mutta eiköhän tässä vuosien aikana ehdi kaikkeen tottua ja kaikesta tulee arkipäivää😊


Itsekästä pitää Down-lapsi—Tässä maailmassa ei ole rakkautta liikaa

Pitkästä aikaan myös kirjoituksia Downin syndroomasta ja Meeasta, tuosta aivan ihanasta naperosta joka on ilahduttanut meitä jo kohta neljä vuotta❤️

Ollaan saatu viimeaikoina negatiivisiakin viestejä, varsinkin lehtijutun jälkeen. Osa varmasti liittyi siihen. Yksi niistä on se, että ollaan itsekkäitä kun ollaan tuotu tähän maailmaan lapsi jolla on Downin syndrooma.

Olen miettinyt ja pähkäillyt tätä asiaa oman pään sisällä. Sinne se on jäänyt ja juurtunut. Tiedän että näistä ei pitäisi välittää, sen kyllä tiedän. Mutta kun sitä tulee joka suunnasta niin juurtuu se tuonne päähän väkisinkin. No mitä nyt tähän tulee, onko se itsekästä? Ei varmasti ole ja miksikä ei?


”Koskaan tässä maailmassa ei ole rakkautta liikaa”



Jos tähän ajattelumalliin lähdettäisiin niin kaikkien lasten haluaminen on itsekästä, mutta ei se näin ole. Mulle on perusteltu asiaa niin, että heidän elämä tulee olemaan huonoa ja heidän elämänlaatu on kauheaa, he tarvitsevat apua jatkuvasti yms. Tähän nyt pitää jo sanoa, että moni ihminen kenellä on Downin syndrooma elää lähes normaalia arkea hieman avustettuna. En usko että nämä ihmiset näkevät tätä asiaa ja vaikka se elämä olisi vaikeampaa, on heillä silti yhtäläinen oikeus olla täällä, olla rakastettuina, elämässä juuri heidän oman näköistä elämää. Ei ole paha asia tarvita apua, jokainen meistä joskus tarvitsee apua ja me jokainen ansaitaan se apu mitä tulee. Ei me voida ottaa sitä keltään pois. Ei ole itsekästä haluta elämään LAPSI, lapsi jota rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Koskaan tässä maailmassa ei ole rakkautta liikaa.


”Kun tartut käteeni juuri ennen nukahtamista, läikähtää sydämessäni suuri liekki”


Joten nyt kun katson näiden ilkeiden kommenttien jälkeen Meeaa, minun sydän sulaa, se sulaa surusta, rakkaudesta, pelosta. Pelkään millainen tämä maailma on Meealle, millainen paikka se on elää. Suren ilkeiden ihmisten kommentointia ja toivoisin että lapseni ei sitä joutuisi kohtaamaan. Kyllä hän joutuu, koska näitä ihmisiä mahtuu maailmaan, mutta minä kohtaan ne ihmiset Meean kanssa yhdessä ja opetan Meealle kuinka arvokas hän on juuri tuollaisenaan. Rakastan taas Meeaa, sydän sulaa rakkaudesta ja siitä kuinka häntä haluan suojella maailman ilkeyksiltä. Jos voisin näille ilkeilijöille antaa palan siitä rakkaudesta mitä Meeaa kohtaan tunnen niin ehkä, ehkä heidän ajatusmaailma muuttuisi.



Ei hän lainkaan ole kenenkään riesa, päin vastoin. Meean avustajaa lainaten, ”ei ole lainkaan harmittanut aamulla lähteä töihin vaan päinvastoin kun tietää että Meea siellä taas on vastassa”❤️

Joten sellainen kirjoitus tällä kertaa. Jotta se ei olisi niin negatiivinen, haluan tähän loppuun kirjoittaa. ”Olla sinun äiti on jotakin niin uskomatonta. Kun tartut käteeni juuri ennen nukahtamista, läikähtää sydämessäni suuri liekki. Tuntea tällaista rakkautta jotain kohtaan on aivan uskomatonta. Oma lapseni, niin erityinen, kaunis ja elämää täynnä. Ei lainkaan kenenkään riesa vaan päivien ilahduttaja. Rakas lapseni.”

Nyt taas kun sain purkaa tämän kaiken kirjoituksen mutoon, voin mennä asiassa eteenpäin yhdessä minun rakkaan lapseni kanssa❤️


Ajatuksia vain — pelkkiä ajatuksia

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa blogiin. Mietin hetken mistä kirjoitan, mistä oikein alkaa. Päädyin siihen että kirjoitan vain siitä mitä mun pään sisältä tulee. Ei mitään tiettyä aihetta, ajatuksia vain.

Oon viime aikoina miettinyt paljon mun sairautta (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Miksi se tuli juuri minulle ja ehkä tämä kaikki on vain pahaa unta. En todellakaan haluaisi olla sairas ja yritän koko ajan etsiä muita syitä mun käytökselle. Mikään muu ei ikävä kyllä sovi siihen ja oireethan on ihan selvät kaksisuuntaiselle ihmiselle. Kaikki tuntuu kuitenkin epäreilulta.


“Eikö nyt voisi tulla jo tasaista vai mistä näitä haasteita oikein riittää.”



On olemassa päiviä kun kaikki on hyvin ja elämä tuntuu hyvältä, masennuksesta ei ole tietoakaan. Sitten vastapainoksi on niitä päiviä kun kaikki on tosi vaikeaa ja ajatukset käy jo kuolemassakin. Kuinka rajusti ajatukset voikin vaihdella vain muutamissa päivissä. Mulla se liittyy kaksisuuntaiseen ja luultavasti mulle on tulossa uusi maaninen vaihe, koska viimeksi mulla oli samat oireet ennen sitä. Oman pään on tosi vaikea pysyä tämän kaiken perässä ja tällä hetkellä, juuri tällä hetkellä tuntuu että ei jaksa. Ei ole voimia, ei ole mitään.

Oon myös miettinyt koko elämää ja sitä miten paljon mulla on ollut haasteita jo tähän mennessä. Kiusaaminen, raiskaus, masennus useaan otteeseen, kaksisuuntainen mielialahäiriö. Eikö ne jo riitä?


“Ahdistus pilaa kaiken, ihan kaiken”


Osaan minä ajatella positiivisestikin, että nuo asiat on tehnyt musta vahvemman ihmisen ja voin antaa paljon myös toisille ihmisille. Ilman noita kokemuksia en olisi juuri minä, tällainen millainen olen. Niistä on tullut mulle sekä hyviä että huonoja puolia. Tällä hetkellä työstän niitä huonoja ja olen paljon päässytkin eteenpäin.



Mietin myös yksinäisyyttä. Sitä olen ollut viime aikoina, yksinäinen. On mulla perhe, puoliso, mutta silti siihen kaipaisi enemmän niitä ystäviä joiden kanssa jakaa ajatuksia. Tuntuu vain että niitä ystäviä on vaikea näin aikuisiällä saada/hankkia. Sitten kun on ujo niin ei osaa tehdä aloitetta/lähteä mukaan jos pyydetään esim. kahville. Toivoisin rohkeutta itselle lähteä asioihin mukaan. Ahdistus vielä pahentaa kaikkea, on vaikea lähteä mukaan kun niin ahdistaa. Ahdistus pilaa kaiken, ihan kaiken. Se on pilannut ihmissuhteita minun elämässä, masennus on pilannut. Enkä jaksaisi enää sitä että se tekee niin.

Semmosia ajatuksia siis. Viime aikoina olen saanut voimaa perheestä, meikkaamisesta (kyllä, juuri siitä, se on rauhoittavaa), joulun odotuksesta. Ja on edelleen vaikeaa elämässä vaikka jaksankin meikata. Se on vain semmoinen piristys arjen keskellä ja yritän jaksaa sitä edes tehdä.

Mun ajatukset on tällä hetkellä aika sekavia ja poukkoilee joka suuntaan. Eiköhän ne tässä ajan kanssa tasaannu ja taas huomaa jonain päivänä miten helpompi on olla, on helpompi hengittää.


Miksi minä teen somea

Miksi teen somea?

Siinäpä vasta kysymys, niin miksi? Aloitin aikoinaan siitä, kun halusin näyttää muille miten ihana lapsi meillä on ja Downin oireyhtymä tekee hänestä niin erityisen. Aikani kirjoitin vain Meeasta, kunnes aloin kirjoittamaan pikku hiljaa myös meidän perhearjesta. Sitten aloin kirjoittamaan raskaudesta, josta päästäänkin asiaan. Sairastuin masennukseen, joka räjähti pitkälti käsiin synnytyksen jälkeen. Se oli kauheaa, olo oli kamala. Silloin mietin mitä teen, jäänkö asian kanssa itsekseni ja esitän somessa että kaikki on hyvin.


”Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan”


Me juteltiin mun puolison kanssa ja hän rohkaisi minua kertomaan, koska siellä on varmasti samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Hetken tuumailtuani tulin siihen tulokseen, että en halua esittää mitään ja siihenkin asti olin ollut rehellinen meidän arjesta. Miksi lopettaa siihen?



Minä sain yllättävän positiivisen vastaanoton, en edes tiedä miksi odotin muuta? Aloin kirjoittamaan masennuksesta, ahdistuksesta ja ennen pitkään huomasin sen auttavan minua. Mutta se auttoi myös vertaisia joilta tuli minulle viestejä. Ne viestit ovat saaneet minut kirjoittamaan vain enemmän, koska jos näillä omilla höpinöillä voin auttaa muita, niin sen varmasti teen.


”Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä”


Yksinkertaisesti teen tämän kaiken siksi että saan siitä itselle. Kirjoittaminen auttaa, on helpompi joskus kirjoittaa kuin puhua. Ja toisekseen olen aina tykännyt auttaa ihmisiä, jos voin tätä kautta antaa vertaistukea niin miksi ihmeessä jättäisin sen tekemättä? En varmasti jättäisi. Olen aina halunnut auttaa ihmisiä ja miettinyt miten sen tekisin. Ja nyt minä teen sitä koko ajan. Yksi, kaksi, kolmekin ihmistä on paljon, mutta teitä on ainakin muutama sata. Kiitos kun seuraatte minun matkaa ja kiitos jos voin olla avuksi tätä kautta❤️



Oon saanut muutamia kommentteja siitä että miten masentuneena jaksan tehdä somea tai hymyillä. Se ei tietenkään ole niin mustavalkoista. Kameran edessä on helppo hymyillä sen kaksi sekuntia ja mitä someen tulee, niin teen sitä silloin kun se tuntuu hyvältä. Palaan myös siihen että kirjoittaminen auttaa ja masentuneenakin pitää tehdä mieluisia asioita, jos vain siihen kykenee.

Jatkan tulevaisuudessakin somen tekemistä ja edelleen sillä ajatuksella, että olen rehellinen. Näytän sitä meidän oikeaa arkea. Tietenkään niistä asioista en voi puhua mihin liittyy muita ihmisiä, mikä on ymmärrettävää. Vaikka minäkin haluan näyttää sen rehellisen kuvan meidän arjesta, silti paljon jää näkemättä. Joten muistetaan aina somessa että se mitä me nähdään, voi olla vain pintaraapaisu. Meitä kaikkia joskus koetellaan, eikä kenenkään elämä ole aina helppoa. Silti me selvitään tästä❤️


Päiväkotielämää erityisen kanssa

Meea on ollut kohta vuoden päivät päikyssä ja se on mennyt tosi hyvin.

Meealla on ollut oma-avustaja alusta lähtien, mikä on mahtava asia. Tuntuu että tämmöinen on ihan luksusta ja monessa paikassa ei resurssit siihen riitä. Mikä on toisaalta hirveän surullista. Meealla on ollut kaksi avustajaa ja molemmat ovat olleet, ja yksi on vieläkin ihan huippu!


Meea sai sammakon synttärikorttina ja ensimmäiseltä avustajalta pipsakortin, kun hän lopetti työskentelyn Meean kanssa❤️

Meea on ollut nyt siskon kanssa viitenä päivänä viikossa seitsemän tuntia päivässä päiväkodissa. Aamuisin heillä on sammakkoaiheinen aamupiiri, josta Meea tykkää tosi paljon❤️ Meea saikin päiväkodista sammakkosynttärikortin💚🐸

”Mulla oli mielikuva missä Meea istuu yksin nurkassa, en tiedä mistä se tuli”

Päiväkodissa käytetään tukiviittomia ja kuvia kaikilla lapsilla, eli ei vain Meealla. He laulavat ja katsovat yhdessä tukiviitottuja lauluja. Kielinupun videot ovat tulleet kaikille tutuiksi. Minusta on ihanaa nähdä kuinka Meean päikyssä olemiseen panostetaan. Seinät ovat kuvia täynnä ja viedessä sekä hakiessa näkee kuinka Meealla käytetään tukiviittomia. Ja on ihana asia että muutkin lapset osaavat niitä, niin he voivat niiden avulla kommunikoida Meean kanssa. Eihän se varmasti vielä isoa ole, mutta parikin viittomaa on jo ihan huippu juttu.



Meea menee aina pääsääntöisesti hyvällä mielellä päikkyyn, sanoo vaan ”heihei” ja vilkuttaa. Ensimmäisenä pitää aina mennä käsienpesulle ja Meea kyllä muistaa sen. Meillä on käytössä päiväkodin kanssa reissuvihko. He kirjottaa mitä päikyssä on tapahtunut ja me kirjotetaan jos Meealla on tapahtunut jotain jännää, niin tietävät päikyssäkin mitä Meea tarkoittaa tai mistä Meealle puhua. Se auttaa myös Meean ja päiväkodin henkilökunnan kommunikointia. Päiväkotiin myönnettiin myös henkilökunnalle tukiviittomakoulutus, viisi tuntia. Se on todella hyvin. Fysioterapeutti ja puheterapeutti myös ohjeistaa henkilökuntaa. Ihan tavallisissakin arjen askareissa, että miten voi tukea Meean kehitystä niiden ohella.

Mulla pelotti kamalasti päiväkodin aloitus. Mulla oli mielikuva missä Meea istuu yksin nurkassa, en tiedä mistä se tuli. Onneksi minun mielikuvat ei pidä paikkaansa sitten yhtään ja Meealla on mahtava päikky. Ollaan todella onnekkaita ja pitää muistaa olla kiitollinen.



Ei ole päikystä mitään huonoa sanottavaa, ihanat hoitajat ja Meea viihtyy siellä niin hyvin. Tuntuu itsestäkin mukavalta viedä Meea hoitoon, kun tietää että siellä on hyvä olla❤️


Vastauksia teidän kysymyksiin

”Saatteko tyttöjä hoitoon, että saisitte parisuhdeaikaa vkl?”

Kyllä me varmaan saadaan, pitää vaan vähän järjestellä. Uskoisin että ainakin vapaailta olisi järjestettävissä oleva asia ja sitä ollaankin jo suunniteltu. Haaveissa olisi myös vkl vapaa hotellissa, mutta nyt ei ole semmoista mahdollisuutta. Ehkä pian kuitenkin❤️


”Ootko tavannut koskaan livenä muita joilla on/on ollut synnytyksen jälkeinen masennus?”

Kyllä olen tavannut❤️ ja vertaistuki on ihana asia❤️ Minulla on myös paljon läheisiä kenellä on mielenterveysongelmia, joten vertaistukea on riittänyt. Haluan sitä myös osaltani antaa toisille.


”Mistä arvelet masennuksesi johtuvan?”

Alkuun se lähti raskausajasta ja räjähti synnytyksen jälkeen käsiin. Uskon kuitenkin että siinä on paljon tekijöitä. Omat traumat jotka on noussut pintaan äitiyden myötä, asioita on enemmän alkanut miettimään ja pohtimaan.


”Onko sulla mitattu ferritiiniä?”

Kyllä on ja se on seurannassa. Pääsen infuusioon jos se ei ala nousemaan.



”Miten Meea on viihtynyt päiväkodissa?”

Todella hyvin, se on yksi lempparipaikka ja Meealla on ihan mahtava päiväkoti. Ja aivan ihana avustaja, kaikki muutkin hoitajat on kyllä ihan huippuja❤️ Meea pitää aina omaa aamupiiriä muille ja touhuaa kovasti päikyssä muiden kanssa.


”Miten pienet ikäerot vaikuttaa lapsiarjessa? Kerro plussat ja miinukset”

Toisaalta se on ihana asia, koska heistä on paljon seuraa toisilleen. Mutta kyllä sitä riidelläänkin ja välillä väsyttää, kun on niin hektistä. En kuitenkaan kadu asiaa, ihana nähdä kuinka he kasvaa yhdessä ja saavat paljon seuraa toisistaan❤️

+Seuraa toisilleen
+Vauva ajat ovat samaan syssyyn
+Kaikki lastenhoito asiat ovat tuoreessa muistissa
+Samat vaatteet menevät pikkuisille
-Arki on välillä hektistä
-Joskus väsyttää tosissaan hälinä ja äänet mitä kolmesta pienestä tulee


”Onko sulle mietitty sähköhoitoa?”

Ei ole mietitty.


”Mitä sun mies ajattelee siitä, kun jaat teidän elämää avoimesti somessa?”

Hän tukee ja kannustaa minua siihen. Hän on ylpeä minusta❤️ Häntä se ei siis haittaa yhtään ja ollaan yhdessä sovittu tietyt pelisäännöt. Esimerkiksi lapsista ei julkaista vähäpukeisia kuvia tai mitenkään noloja kuvia.


”Miten vuorovaikutus/kiintymyssuhde lähtenyt liikkeelle vauvan kanssa?”

Yllättävän hyvin vaikka olin osastolla monta viikkoa. Toki Jerkku kävi siellä monta kertaa pikkuisen kanssa❤️ Voisin sanoa että paremmin mitä Mimosan, koska hänen syntymän jälkeen olin tosi masentunut tai siitähän tämä kaikki alkoikin. Totta kai ei se varmasti ole niin hyvä, kuin voisi olla koska olin osastolla monta viikkoa. Ei se kuitenkaan huonokaan ole❤️


”Miten puolisosi jaksaa, saako jotain tukea?”

Tähän voisin kysyä vastauksen suoraan mieheltäni. Vastaus: Minusta minä oon jaksanut ihan hyvin tässä. Oon saanut käydä keskustelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Ei kait tässä mitään ihmeempää.


”Saitko ensimmäisen kerran masennusdiagnoosi synnytyksen jälkeen”

En saanut, olen ollut masentunut pari kertaa aikaisemmin.


”Joko teidän lapsiluku on täynnä?”

Tällä hetkellä se ainakin siltä tuntuu, mutta mielihän voi aina muuttua! Haaveilin joskus 4-5 lapsesta. Tällä hetkellä en kuitenkaan olisi siihen valmis.


Maalaaminen on parasta terapiaa

”Millaisia ajatuksia sinulla on tulevaisuudesta?”

Pääosin positiivisia, ihanaa nähdä lasten kasvavan ja ehkä itsekin löydän sen alan mille haluan työllistyä. Joskus heikkoina hetkinä tulevaisuus näyttää toivottomalta, mutta päivä päivältä näitä hetkiä on vähemmän❣️

Oli kysytty myös minun lääkityksestä ja millaisia impulsseja minulla on ollut. Lääkitystä en tällä hetkellä halua jakaa kaikille. Impulsseista tulen kyllä kirjoittamaan, mutta sitten kun olen siihen valmis ja oma vointi on tasainen. Kiitos teille kysymyksistä. Kaikkea kyllä saa kysyä ja vastaan jos se vain on semmoinen johon haluan vastata❤️ Kaikkea saa kysyä❣️


Paluu osastolta kotiin — miten on mennyt

Pyysin teiltä Instagramin Tarinoiden puolella kysymyksiä ja yksi oli, miten kotona on mennyt?

Kotona on mennyt yllättävän hyvin, ajattelin että alku olisi ollut paljon vaikeampi. Ahdistanut on päivittäin enemmän ja vähemmän, olen joutunut ottamaan siihen tarvittavaa lääkettä. Sitten olen myös käyttänyt lääkkeettömiä keinoja purkaa ahdistusta. Yksi niistä on maalaaminen, siinä pääsee jotenkin ihan eri maailmaan💖


Minun lääkkettömät keinot:

Maalaaminen
Piirtäminen
Kirjoittaminen
Käsien uittamisesta kylmässä vedessä
Paljain jaloin juoksu ulkona
Lenkkeily
Kuminauhalla ranteeseen räpsyttely
Ystävälle soittaminen
Leipominen
Ruuanlaitto
Kylmä suihku
Sauna/lämmin suihku


”Mulla pelotti kauheasti etten pääse arkeen takaisin kiinni, mutta niin vain näköjään pääsin”



Välillä on tosi hankala olla, sillon mulla pitäisi muistaa käyttää niitä lääkkeettömiä keinoja ja sitten jos ne ei auta, niin ottaa se lääke. Sitten on vaikeaa jos annan olon jo mennä niin vaikeaksi ettei tiedä miten päin olisi. Ehkä mulla suurin ongelma tällä hetkellä on se ahdistus! Masennus muuten on nyt jotakuinkin tasapainossa. Mulla kuitenkin uusi lääkitys hakee tällä hetkellä tasapainoaan ja on ihan normaalia, että olo vaihtelee. Ei kuitenkaan mitenkään radikaalisti. Mulla lopetettiin yksi lääke mikä tekee olon ärtyisäksi, sen olon pitäisi kuitenkin alkaa helpottamaan pikku hiljaa.

Ekat päivät oli tosi outoja. Tuntui ettei osaa tehdä mitään ja meni se pari päivää, että pääsi mukaan lapsien arkeen. Tuntu jotenkin tosi oudolta ja hassulta. Mulla pelotti kauheasti etten pääse arkeen takaisin kiinni, mutta niin vain näköjään pääsin. Vielä on työtä edessä, olen kuitenkin jo paljon positiivisemmalla mielellä. Mutta edelleenkin on myös niitä heikkoja hetkiä. Kyllä tämä tästä pikku hiljaa, uskon uuden lääkityksenkin auttavan!


”Mielenterveysongelmat on kyllä suoraan sanottuna oikea diagnoosi h*.”



Tosiaan mulla jäi kaksisuuntainen mielialahäiriö epäilyksi ja siihen mulla on myös nyt lääkitys, joka juurikin tasapainottaa oloa. Ja on se myös niin jo tehnyt. Mulla se on epäilynä, koska mulla ei mitenkään vahvoja oireita ole ollut mutta jos nyt lääke auttaa ja tasapainottaa olon, niin se aika varmasti minulla on. En voi sanoa että olisin iloinen jos sen diagnoosin saan, mutta kaikesta selviää ja senkin kanssa varmasti oppii elämään. Kunhan ottaa vaan sen avun ja hoidon vastaan. Sen kanssa olen kuitenkin nyt jonkun verran kipuillut. Uusi osastojakso tulevaisuudessa ei olisi mitenkään ihme, jos minulla kaksisuuntainen on. Tosiaan kun siinä olo saattaa vaihdella. Oikealla lääkkeellä ja avulla, olo voi pysyä kuitenkin yllättävän hyvänä. Mielenterveysongelmat on kyllä suoraan sanottuna oikea diagnoosi h*.

Joku varmaan taas ajattelee, että mulla ei ole oikein kirjoittaa someen, jos mulla on kaksisuuntainen. Minä en kuitenkaan ikinä kirjoita silloin jos olen jotenkin kiihtynyt yms. Myös puolisoni lukee yleensä minun kirjoitukset, ennen kuin julkaisen ne. Hän ei varmasti antaisi minun julkaista mitään, mikä minua myöhemmin kaduttaisi. Hän on se joka tuntee minut parhaiten ja tietää minusta kaiken❤️



Joten täällä nyt ollaan kotona ja yritän pärjätä ja pärjäänkin tällä hetkellä. Eiköhän kaikki mene hyvin, mutta kaikesta varmasti selviää. Niin se on❤️


Syyllisyys — Synnytyksen jälkeinen masennus


”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Laitoin muutama päivä sitten kysymysboksin, jossa saitte kysyä minulta mitä vaan. Lupasin kirjoittaa vastaukset blogiin. Kysymyksiä tuli laidasta laitaan, joten jaottelen niitä hieman erilleen. Tässä yksi kysymys mihin halusin paneutua vähän enemmän. ”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Tämä on mullekin hyvin tuttu tunne, kuinka tuntee syyllisyyttä siitä että ei ole ollut niin läsnä vauvavuodessa kuin olisi halunnut olla. Keskimmäisen ajalta minulla on todella hatarat muistikuvat, oikeastaan muistan suurimmaksi osaksi vain sen pahan olon tunteen, mikä silloin oli päällä. Muistan sen tuskan ja ahdistuksen tunteen. Muistan kuinka synnytyksen jälkeen en olisi halunnut vauvaa viereen, olisin halunnut vain nukkua.



”Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova”


Minä oon yrittänyt ajatella, että jos olisin sairastunut mihin tahansa muuhun sairauteen, niin tuntisinko silloin niin kovaa syyllisyyden tunnetta? Tuskin. Jos olisin sairastunut vaikka johonkin somaattiseen sairauteen, en olisi niin ankara itselleni. Miksi sitten olisin itselleni ankara siitä, että olen ihminen ja olen sairastunut masennukseen?

Me ei olla mitään koneita, eikä me jakseta pusertaa koko aikaa täydellä vauhdilla. Raskaus ja synnytys on iso asia, se on todella iso elämänmuutos ja usein se saa miettimään nuoruutta, lapsuutta. Silloin sieltä saattaa nousta mieleen asioita jotka ovat raskaita. Raskauden tuomat hormonit jo itsessään rasittaa kehoa ja mieltä. Totta kai se harmittaa kun vauvavuosi menee vähän ohi, mutta vauva ei siitä kärsi. Tässä elämässä on paljon aikaa luoda ihania muistoja, niille on rutkasti aikaa. Joten annetaan joskus itsellemme armoa ja opetetaan lapsemmekin siihen, että joskus voi romahtaa.


”Se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä”


Elämä ei useinkaan mene niinkuin sen ajattelee menevän, vaan joskus tulee vastoinkäymisiä. Joskus sitä voi masentua, mutta se ei ole sinun syy. Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova. Ethän sinä olisi itsellesi vihainen jos joutuisit yhtäkkiä vaikka onnettomuuteen ja suuriosa vauva-vuodesta menisi sairaalassa makaamiseen. Masennus tulee tosi salakavalasti, eikä sen tulemista voi estellä, mutta siitä voi kyllä toipua ja sitä vastaan voi taistella niillä voimilla mitä itsellä on. Ei kukaan valitse masennusta, et sinä enkä minä.



Masennus ei ole vain sitä ettei jaksa ja on laiska. Se on sitä kun sängystä ylös nouseminen tuntuu vaikealta, se on sitä kun olo tuntuu todella tuskaiselta, se on sitä kun tunnet olevasi tosi yksin vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, se on huonommuuden tuntemista, se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä, joskus se on sitä että tunteet on hukassa ja joskus se on syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kun ei pysty parhaaseensa, vaikka tosi asiassa me masentuneena tehdään koko aika parhaamme ja kyllä me sieltä noustaan. Syyllisyyttä ei pidä tuntea, siihen ei ole syytä. Mutta se on normaali tunne masentuneena, se kuuluu asiaan. On vaan hyvä muistaa, että ei jää kiinni siihen tunteeseen. Antaa itselle armoa, antaa itselle luvan olla hauras ja antaa itselle aikaa toipua❤️


Lastensuojelu mukaan arkeen, kun jouduin psykiatriselle osastolle


Lastensuojelu, monelle varmaan vieläkin aikamoinen mörkö. Kirjoitan vähän meidän kokemuksista nyt tässä muutaman viikon aikana.

Jouduin tosiaan muutama viikko sitten ensimmäisen kerran osastolle hoitoon masennuksen pahentuessa. Silloin se tarkoittaa automaattisesti, että lapsista tehdään lastensuojeluilmoitus. Sosiaalityöntekijä soitti puolisolleni heti seuraavana päivänä ja he keskustelivat siitä mikä on tilanne kotona, tarvitaanko sinne apua. Keskusteltuaan he tulivat siihen lopputulokseen, että meidän keskimmäinen lapsi aloittaa päiväkodin sosiaalihuollon tukitoimena mahdollisimman pian. Aloitus onnistuikin jo seuraavan viikon alkuun ja tutustuminen päiväkotiin samalle viikolle. Esikoinen ja keskimmäinen pääsivät samaan päiväkotiryhmään. Siitä vasta esikoinen olikin onnellinen. Päiväkodissa ollaan tietenkin tietoisia, että keskimmäisen päikyn aloitus on alkanut sosiaalihuollon tukitoimena ja eikä se haittaa yhtään.


“Samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon”


Meille on myös tarjottu kotiapua, mikä ilman muuta otettaisiin vastaan jos meillä ei kotona jo olisi apuvoimia. Ja se edelleenkin on meillä vaihtoehtona, jos sitä tarvitaan niin se meille annetaan. Jossain vaiheessa meille luultavammin tulee olemaan palaveri jossa on mukana sosiaalityöntekijä, minun mielenterveyshoitaja yms.



Minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa lastensuojelusta vaan päinvastoin. Apua on kyllä tarjottu ja sitä myös saadaan. Kaikki haluaa vaan meidän parasta, että minä toipuisin ja lapsilla on hyvä olla. Kukaan ei ole lapsia viemässä pois, vaan nimenomaan halutaan pitää lapset kotona ja auttaa vaikeassa tilanteessa. Minusta se ei ole mitenkään kummallista että lastensuojelu on mukana menossa, kun oma vointini on huono. Sehän heidän tarkoitus on, että tuetaan ja autetaan perhettä vaikeassa hetkessä. Ja minä olen itse halunnut että meidän sosiaalityöntekijä saa ihan kaikki tiedot sinne missä mennään, koska se helpottaa meidän kaikkien tilannetta. Sillä että yrittäisin saada asiat näyttämään paremmalta kuin ne onkaan, niin pitkällä tähtäimellä siitä ei olisi kenellekään hyötyä.


“Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan”


Minun pikkuiset ovat nyt isänsä kanssa minun vanhempien luona. Heillä on hyvä olla ja soitellaan aina välillä videopuheluita. Pienin kävikin isänsä kanssa eilen vierailulla. Oli ihanaa päästä pitämään toista sylissä, mutta samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon ja otettava apua vastaan. Ikävä on kova ja välillä aika menee heidän kuvia selaillen. Yksi asia mikä minulla on särähtänyt korvaan on se, että ovatko lapset isällä hoidossa? En kyllä koe millään tavalla että he olisivat isällänsä hoidossa, isähän heitä muutenkin hoitaa. Hän on yhtälailla vanhempi kuin minäkin.



Yksi voimabiisi jota tulee kuunneltua

Eli lastensuojelu on saanut tiedon nyt kaikista kerroista, kun olen käynyt osastolla ja niitä kertoja on nyt parin viikon sisään kolme. Ja vielä kolmannella käynnillä ollaan, uskoisin että olen täällä vielä muutaman viikon. Huomenna tapaan lääkärin missä suunnitellaan jatkosta ja siitä saa myös meidän sosiaalityöntekijä sitten tiedon. Minä vaan sanon että lastensuojelu on hyvä asia ja ottakaa ihmeessä sieltä apua vastaan jos sitä tarvitsee. Ei tarvitse sinnitellä yksin. Meillä onneksi on hyvä tukiverkko, mutta kaikilla niin ei ole ja apu lastensuojelun kautta ei ole millään tavalla huonompaa, vaan sitähän varten se on olemassa.


Äidin pieni rakkaus, yhdeksän viikkoa


Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan❤️



Psykiatrinen osasto — joskus on myönnettävä ettei pärjää yksin


Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon, että en tiedä oikein mistä edes alottaisin.

Noin pari viikkoa sitten minun masennus lähti äkisti menemään todella huonoksi. Ei se paljon ilmoitellut kun huomasi taas olevansa huonossa kunnossa. Silloin alkoi jo tuntumaan että eihän tämä ole todellista, en vaan kerta kaikkiaan enää jaksa. En jaksa tätä huonoa oloa ja sitä, että en voi nauttia elämästä täysin voimin.


”Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat”


Olen väsynyt tähän taisteluun, koska aina minä en ole voitolla. Välillä, tai jopa aika usein, joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Joka päivä käyn kovaa kamppailua, joka päivä minä taistelen vaikka aina ei siltäkään tunnu. Mutta minä taistelen masennusta vastaan joka päivä ja sen todistaa se, että minä olen yhä täällä. Mutta on myös hyvä muistaa että kamppailetko oikeasti vai yritätkö vain kieltää masennuksen ja työntää sen sivuun. Koska pitkällä tähtäimellä se ei auta, vaan sen tulee löytämään edestään.

Tosiaan olo meni tosi voimakkaasti itsetuhoiseksi, niin jouduin jo itsekin toteamaan että nyt on syytä lähteä päivystykseen. Puolisoni vei minut sinne ja pääsinkin pian lääkärille. Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat. Minut laitettiin kuitenkin ambulanssilla Ouluun psykiatriselle osastolle, jossa olin muutaman päivän. Olo oli parempi, itseasiassa se oli vähän liiankin hyvä. Yhdessä yössä minun olo oli kääntynyt oikein pikaliitoon, huomasin sen taksissa matkalla kotiin. Yhden yön ehdin olla kotona, vain sen yhden yön. Minun olo oli hirveän ylivilkas, puhe nopeaa, paikallaan oli vaikea pysyä, selailin nettikauppoja, olo oli iloinen tai voisiko sanoa maaninen. Sinä iltana puolisoni vei minut uudelleen päivystykseen.



”Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään”


Päivystyksessä olin tosi ylivilkas, minulla oli hyvä olo. Halutti tanssimaan ja olin jopa uhmakas. No oman uhmakkuuden takia, jouduin tarkkailulähetteellä takaisin Ouluun. Olin Oulussa neljä päivää tarkkailussa, eli olin pakkohoidossa. Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö -epäilyn, että sekin nyt vielä. Varmaa se kuitenkaan ei vielä ole. Tarkkailun jälkeen lähdin pois osastolta, koska silloin ei ollut mahdollisuutta päästä rauhallisemmalle osastolle. Olin siis päivystysosastolla, siellä oli aika rauhatonta ja minä kun olen vielä aika arka ihminen. Mutta en kadu missään nimessä sitä että siellä olen ollut, koska tilanne on kuitenkin siellä rauhoittunut.

Olin kotona muutaman päivän ja kaikki meni hyvin, vähän olin ylivilkas vieläkin, mutta olo oli kuitenkin ok. No yllättäen olo meni taas huonoksi toissapäivänä. Tuntui että ei jaksa taistella, olen ihan paska, surkea äiti, olo oli tosi tuskainen. Puolisoni lähti viemään minua päivystykseen. Se olikin sitten semmoinen reissu, että ei ihan vasta ole ollut. Yritin lähteä sieltä karkuun ja tietenkin sain vartijan perääni, ei olekaan ihan heti tullut painittua vartijan kanssa. Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään. Silloin tuli kyllä itkettyä ja ihan kunnolla. Hyväksyin kuitenkin lopulta että hoitoon on mentävä ja täällä nyt ollaan. Nyt kuitenkin edessä on vähän pidempi reissu, että olo oikeasti pääsee tasoittumaan. Minulle on viimepäivinä tehty isot lääkemuutokset ja nekin huonontavat oloa huomattavasti, joten olon pitää päästä nyt tasoittumaan.



”Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä”


Kova ikävä on lapsia, tosi kova. Mutta minun pitää olla kunnossa lasten takia ja heidän takia minä nyt täällä olen. Enköhän pian taas ole kotona paremmalla voinnilla. Onneksi lapset ovat isänsä kanssa mummolassa, niin tiedän että heillä on hyvä olla. Kovaa tuskaa olen kokenut siitä että olen huono äiti, haluaisin olla paras mahdollinen mitä on. Minä rakastan lapsiani koko sydämestäni, riittäisipä se viemään masennuksen pois, vaan ei se niin mene. Minä teen parhaani joka päivä.



Joskus juttelu riittää, joskus juttelu ja lääkkeet riittää ja joskus tarvitsee osastohoitoa, apua. Uskon että tämä kaikki tekee minusta kuitenkin vahvemman ihmisen. Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä, enemmin tai myöhemmin. Ja se että jos sinnittelee ilman apua, niin mitä pidempään sinnittelee, sen enemmän ne asiat kasautuu ja rysähtää kerralla päälle. Joten ei sinnitellä vaan pyydetään apua, me kaikki ansaitsemme avun ja kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Ennen kaikkea muistetaan myöntää itsellemme jos tarvitsemme apua. Elämä eletään vain kerran, eikä sitä aikaa kannata ainakaan käyttää sinnittelyyn.

Me saadaan kuulua, joten puhutaan❤️