Avainsana: raiskaus

Aika psykiatrilla — tutkimusten tulokset

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Psykiatrin aika takana päin, paljon tuli asiaa, uutta ja ei niin uutta.

En oikein tiedä mitä odotin ennenkö sinne menin mutta kovasti mua jännitti, ihan superkovasti. Sain vihdoin ja viimein kuulla niiden mun tutkimusten tulokset mitä jännitin niin paljon.

Tutkimukset itsessään oli aika ahdistavat, varsinkin kun siinä käytiin omia traumoja läpi. Se sitten laukaisi sen että olen koko ajan sen jälkeen ollut voimakkaasti ahdistunut. Eli johtuen niistä omista traumoista, jotka on aika raskaita.

”Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.”

Tosiaan on nyt varmaa että mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sitä nyt ei varsinaisesti ole kukaan epäillyt että eikö se sitä olisi, kuitenkin siitä tarvitsee Kelaankin virallisen todistuksen. Toisekseen mulla on traumaperäinen stressihäiriö joka johtuu mun traumoista, koulukiusaamisesta, raiskauksesta ja muista sellaisista. Raskaita asioita kantaa harteillaan. Ehkä vielä joku päivä menen terapiaan kun kunto on sellainen. Saan käsiteltyä kaikki nuo asiat mitkä melkein päivittäin painaa mielessä.

Persoonallisuushäiriötä mulla ei ole vaikka ensin semmoisestakin puhuttiin. Pisteitä kyllä sain epävakaasta ja epäluuloisesta, mutta ei niin paljoa että ne olisivat täyttäneet persoonallisuushäiriön kriteereitä. Joten sen osalta ei sitten mitään. Olin kyllä valmistautunut sellaiseenkin.

Kolmanneksi mulla on psykoosialttius, eli olen alttiimpi psykoosille ja psykoottisille oireille, esimerkiksi harhoille. En ihan sitä odottanut, vaikka mulla harhoja on ollutkin. Mutta en tajunnut että tuollainenkin on olemassa. Sillä nyt mennään, mutta onneksi mulla on hyvät psykoosinestolääkkeet.

”Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos”

Ahdistuksen osalta mulle lisättiin uusi lääke, Olantsapiini. Toivottavasti se nyt auttaisi ahdistukseen ja olisi helpompi olla.

Myös masennus multa löytyi tutkimuksista joka on jo onneksi helpottamaan päin. Masennuslääke on toiminut hienosti sen osalta. En vaan voi käyttää masennuslääkettä pitkään mun kaksisuuntaisen kanssa, että ei lähde menemään liian ”virkeäksi” eli maniaan päin.

Semmoinen käynti sitten. Paljon uutta ja vanhaa. Hyvä fiilis jäi kaiken kaikkiaan ja kyllä kai se omalta osaltaan helpottaa oloa tietää mikä itseä vaivaa. Näillä nyt on hyvä jatkaa eteenpäin. Toisaalta pitää tottuakin näihin diagnooseihin, ne ei ole mitään pikkujuttuja. Kaksisuuntainenkin vaikuttaa koko mun loppu elämään ja mun vaan pitää opetella elämään sen kanssa. Enköhän vielä opikin, se ei aina vaan ole niin helppoa. Vanhat lääkkeet pohjalla pidettiin samana, ainostaan lisättiin tuo yksi lääke. Mullahan on nyt viisi eri lääkettä mielen juttuihin. Monta lääkettä mutta kaikki on hyvin tarpeellisia. Jos vertaa mun vointia vuoden takaiseen niin siinä on tullut aivan todella suuri muutos, joten kyllä lääkkeet on tarpeellisia.

Semmoisella nyt sitten eteenpäin😊

Kun omaa henkilökohtaista tilaa on rikottu— Seksuaalinen trauma ja synnytyspelko

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tämä aihe on ollut jo pitkään mielessä ja tästä olen halunnut kirjoittaa teille. Ehkä tästä on jollekin samassa tilanteessa olevalle apua, toivottavasti on.
Seksuaalinen trauma, miten se vaikutti minulla synnytyksessä ja sitä ennen. Minulle se loi synnytyspelon.

Kyllähän seksuaalinen trauma jättää aina jälkensä keneen tahansa jos sellaisen joutuu kokemaan, niin kuin minulla raiskaus. Onhan se pelko ihan ymmärrettävää, kun omaa henkilökohtaista tilaa on rikottu. Luottamus on siinä kohtaa saanut kolhun ja pahasti. Miten se sitten oikeastaan vaikutti raskauden aikana ja synnytyksessä?

Jo ennen raskautta minulla oli ollut gynekologikäyntejä ja niihin olin aina toivonut naista, koska silloin olo tuntui paljon mukavammalta ja turvallisemmalta. Olihan ne ensimmäiset käynnit raiskauksen jälkeen ahdistavia, sitä en voi kieltää. Kerroin kuitenkin aina gynelle mennessä mikä on tilanne ja he osasivat ottaa sen todella hyvin huomioon, niinkuin raskauden aikaisissakin tutkimuksissa. Eli raskausaika meni minulla ihan mukavasti vaikka kyllähän ne alatietutkimukset aina vähän jännittivät ja ahdistivat. Minulla itsellä helpotti myös paljon, että Jerkku oli paikalla. Ehkä kuitenkin loppuraskaudessa oli jo vähän helpompi olla, kun minua ultrattiin niin monta kertaa ja nimenomaan alateitse.

Pelkäsin synnytystä ihan kamalasti, toki sitä kipuakin ja ponnistusvaihetta. Ajatus kuitenkin siitä että minun ympärillä häärii monta ihmistä ja paljastan itseni kaikille, jännitti ja ahdisti kamalasti. Pelkäsin sitä kun synnytyksen aikana alapäähän kosketaan ja miltä se tuntuisi, entä jos tulee jotain yllättävää mihin en ole valmis? Entä jos se tuo huonot muistot mieleen ja sen ahdistavan tunteen vanhasta traumasta? Kävin muutaman kerran keskustelemassa näistä peloista pelkokätilöllä ja yhden kerran lääkärillä. Ensimmäisellä käynnillä en tainnut edes uskaltaa puhua oikeasta pelostani, koska ei siitä ole helppo puhua. Mietin kovasti sitä ymmärrettäisiinkö minua ja pitäisivätkö kaikki minua hölmönä, minulla vähän hävetti. Onneksi kuitenki avasin suuni. Puolisoni tsemppasi minua kertomaan ja onneksi teki niin, koska se helpotti.

Kerroin synnyttämään mennessä kätilölle, että olen joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa ja minua ahdistaa synnytys kauheasti. Hän kirjasi sen koneelle ylös ja voin sanoa, että kaikki kätilöt hoitivat tilanteen tosi hienosti. Minulle kerrottiin koko ajan mitä tapahtuu ja mihin kosketaan seuraavaksi. Tästä oli apua ja minua ei itseasiassa ahdistanut lainkaan synnytyksen aikana. Totta kai kätilö minulle selitti, että jos hätätilanne tulisi, he eivät välttämättä ehtisi kertomaan mitä tapahtuu. Ymmärrän sen. Niistä pelosta kannattaa kuitenkin puhua ja kätilötkin osaavat niihin suhtautua oikein hyvin, he ymmärtävät varmasti.

Synnytys oli minulle maailman luonnollisin ja ihmeellisin asia. Tuntuu, että ne pelot jäivät taakseen kun oltiin tosi toimissa. Kaikki vain loksahti paikalleen ja olo oli turvallinen. Ei ollenkaan ahdistava. Ehkä eniten helpotti se, että henkilökunta tiesi minun pelosta, se poisti jo tosi ison pelon sydämeltä.

Nämäkin asiat ovat tietenkin yksilöllisiä, mutta kunhan aukaisee suunsa ja puhuu niistä vaikka neuvolassa tai synnärillä, se voi jo helpottaa. ❤️ Haluan sanoa tsemppiä kaikille niille jotka painii saman asian kanssa, kaikille se ei varmasti ole yhtä helppoa. Toiselle voi olla vaikeampi tilanne kuin toiselle eikä sitä tarvitse hävetä niinkuin minä tein. Se on ihan turhaa, koska ammattilaiset varmasti ymmärtävät tilanteen ja ennen kaikkea se ei ole asia mitä tarvitsisi hävetä! ❤️

Raiskaus, onko se ruma sana?

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tämä teksti ei ole iloinen eikä onnellinen ja toivon, ettei kukaan joutuisi samaa kohtaamaan mitä minä olen joutunut kokemaan.

Saako siitä puhua, tuntuu itsestä niinkuin se olisi jokin kirosana. Ahdistaa aina, kun kuulee siitä puhuttavan. Voiko siitä puhua? Miksi pitäisi, mutta miksi se pitäisi salata. Onko se noloa, pitäisikö sitä hävetä? Nämä asiat pyörivät minun mielessä monesti. Silloin, kun tutustun uusiin ihmisiin. Voiko siitä kertoa ihmisille, onko se ihan okei. Ehkäpä moni tajuaisi minun käytäytymistä tietyissä tilanteissa paremmin, jos tietäisi minun taustastani.

Se oli ihan tavallinen kesä, olin vasta muuttanut omilleni asumaan. Olin tuolloin seitsemäntoista ja aika kova menemään. Miksi tuntemattoman kanssa ei voisi alkaa jutustelemaan ja päästää omaan asuntoon sisään, siinäpä vasta kysymys. Ennenkuin huomasinkaan, olin ihan sekaisin, humalassa ja ties missä. Eihän tuon ikäinen tyttö ajatellut, ettei olisi turvallista hengailla tuntemattoman kanssa. Olihan siitä kotona puhuttu, mutta minäkin olin nuorenpana semmoinen, että luotin sokeasti toisiin ihmisiin. Ennen kuin huomasinkaan olin jotenkin päätynyt tuon ihmisen kanssa ulos, jotenkin olin siinä tilanteessa että yritin pistää kaikilla voimilla vastaa. Kaikilla niillä voimilla joita minulla ei ollut. Sisimmässäni kamppailin ja kävin kovaa taistelua, mutta mihin minä olisin pystynyt? Muistan aina miltä se asfaltti tuntui kropan alla, miltä siellä haisi, kuinka hiljaista siellä oli. Olin aluksi vastannut hänen suudelmaan ja sen jälkeen pyysin lopettamaan. Ne kiellot kaikuivat kuuroille korville.

”Mikä tuo omituinen ulina on, tuleeko se minusta. Itken, kun en voi muutakaan.” 

Jollakin tapaa mieli on sulkenut sen tapahtuman visusti mielestä. Muistan pätkiä sieltä täältä. Mielikuvat ovat aikaa myöten hämärtyneet mutta ne tunteet, mitä silloin tunsin, eivät ole koskaan lähteet pois ja ne aika ajoin aina palaavat. Se voi olla joku tietty tilanne, ääni tai haju, mikä laukaisee sen ahdistuksen minkä silloin tunsin. En aina edes itsekään osaa näitä tilanteita yhdistää. Totta kai se tunne on aikaa myöten helpottanut, mutta silti käyn koko loppuelämäni kamppailua.

Alkuun syyllistin itseäni kamalasti. Miksi ihmeessä päästin tuntemattoman asuntooni, miksi ihmeessä otin häneltä alkoholia? Miksi..? Loppujen lopuksi eihän se häntä oikeuttanut tekemään sitä minkä hän teki, minä olin vasta nuorityttö.

Suomessa oikeusprosessi on aika pitkä. Se kesti melkein neljä vuotta. Tuona aikana en pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan, miten olisin voinut kun asia roikkui koko ajan ilmassa. Se ei ole reilua, että nuo asiat joutui moneen kertaan käymään läpi eri ihmisen kanssa. Toki minulla asia eteni hovioikeuteen asti, mutta se oli vain hyvä minulle, kun raiskaajan tuomio piteni lopullisessa päätöksessä. Toihan se tuomio jonkinlaisen helpotuksen, mutta silti se on vain pari vuotta. Pari vuotta siitä minkä helvetin se ihminen pisti minut käymään läpi. Eihän se kuulosta millään tavalla reilulta eikä se sitä ole. Toivon, että se ihminen tuntisi kaikki minun tunteet, kaikki mitä minä joudun tuntemaan lopun elämäni. Kuka tekee sellaista?

Minä olin onnekas, jos niin voisi nyt sanoa. Todisteet olivat niin hyvät ettei siinä oikein ollut mitään epäselvää. Minun silloinen ystävä ilmoitti raiskauksesta hätäkeskukseen, kun hän oli löytänyt minut pihalta huutamasta apua. Raiskaaja oli yrittänyt tulla vielä sisälle meidän perässä, mutta joku ihana ohikulkija (mies) oli hätyytänyt hänet pois. Tästä ei juurikaan ole itsellä muistikuvia. Fyysisesti selvisin mustelmilla ympäri kehoa, isolla kuhmulla päässä, vääntyneellä nilkalla, muutamalla ruhjeella. Pahin kolhu tuli henkisesti.

Otin myöhemmin käteeni tatuoinnin, fenix. Voihan se olla vähän kliseinen, mutta itselle se kuvastaa sitä miten olen selviytynyt.

Raiskauksen jälkeen kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän käski minua asettumaan raiskaajan asemaan ja pyytämään minua miettimään miltä hänestä tuntuu. Mitä jos hän ei tajunnut mitä teki, entä jos hänellä on paha olla? Se ei ollut reilua, minähän se uhri olin ja nytkö minun pitäisi sääliä raiskaajani? Millä tavalla sen olisi pitänyt minun oloa helpottaa. Toivon, että kukaan ei enää ikinä sano raiskatulle noin koska se ei todellakaan helpottanut minun oloa.

”Raiskaajalla voi olla yhtä paha olo kuin sinullakin nyt” 

Totta vie se pahensi minun oloa, koska olen sitä luokkaa ihmisenä että aloin sääliä omaa raiskaajani. Jotenkin sen hoitajan kanssa puhuminen aiheutti sen, että säälin raiskaajaa. Ajattelun, että miksi minun tässä pitäisi tuntea huono oloa. Minun vikahan kaikki oli. No, siitä hoitajasta ei ollutkaan kauheasti apua. Juttelusta kyllä on ollut paljon apua, mutta ei hänen kanssaan.

Kävin tuolloin aika pohjalla ja siitä minulla on loppuelämäni muistona syvät arvet käsissä ja jaloissa. Silloin tuntui, etten ansaitse elää. Olen häpeäksi kaikille ja kuka tämmöisestä ihmisestä voisi tykätä. Olen ällöttävä. Joskus vieläkin nuo tunteet saattavat hypätä pintaan, vieläkin, seitsemän vuoden jälkeen.

Raiskaus on hirveä sana, syystäkin. Toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi sitä pilailussa. Minusta se on hirveän kuuloista, kun joku sanoo: ”tuo näyttää ihan raiskatulta” yms. Kuitenkin siitä pitäisi voida puhua, ei uhrin pitäisi tuntea siitä häpeää tai syyllisyyttä. Se on raskas taakka kantaa koko elämän ja helpommaksi salailu ei sitä tee. Se ei ole häpeä.

Tällä postauksella en hae sääliä, toivottavasti tästä olisi jollekin apua. Kaikki ei aina välttämättä ole sitä miltä päällisin puolin voi näyttää. Minä olen selvinnyt siitä, kävin melkoisen taistelun ja selvisin siitä vahvempana kuin koskaan. Vaikka joudunkin sitä koko elämäni mukana kantamaan. Isoin apua tuolloin oli perheestäni, tätin porukasta ja muutamasta ystävästäni. Ei tilanne heillekään helppo ollut ja moni ihmissuhde kärsikin tilanteesta. Silloin näki kuka on oikea ystävä ja kuka ei.

Lopullinen tuomio: törkeä raiskaus.