Avainsana: raskaus

Erilaisuus on rikkaus ja rakkaus — Downin syndrooma

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Olin jo ennen lapseni syntymää tiennyt että erilaisuus on rikkaus ja kaikki olemme samanarvoisia. Meillä on suvussa erityisiä joten heidän avulla olin jo saanut tutustua erilaisuuteen ja saanut nähdä miten se on todellakin rikkaus. Mutta silti vaikka olin nähnyt sen jo, on minun lapseni opettanut minua aivan valtavasti.

Meea syntyi 2020 tammikuussa. Saatiin jo raskausaikana tietää, että hänellä on Downin syndrooma. Alkuun oltiin shokissa,kuitenkaan ei hetkeäkään lakattu rakastamasta meidän lasta, odotettiin häntä koko ajan niin kovasti, niin että se teki ihan kipeää. Hänen syntyessään näin heti hänen erityiset piirteet, pienet poimut ja ihanat silmät. Tiesin heti että kyllä, hän on meidän ihana rakkauskromosomi. Hoin vaan että ”täydellinen, hän on täydellinen” ja sitä hän on.

”Se saa itselle hyvä fiiliksen ja se on yksi asia miksi somea teen”

On onni olla osa näin ihanaa matkaa, jossa jokainen päivä on toistaan jännittävämpi ja hymy yhtä valaiseva

Hän on opettanut meitä vanhempia valtavasti. Vaikka sitä jo aikaisemmin näki erilaisuuden kauneuden, niin nyt sen näkee vielä paremmin ja selvemmin. On etuoikeus olla äiti lapselle joka on niin erityinen, siinä saa olla itsekin olla osana erityistämatkaa. Ja se matka on todella erityinen, haasteineen ja voittoineen.

Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt vertaistuen arvokkuuden tässä meidän matkan aikana. Se on kultaakin rikkaampaa ja olen onnekas että pääsin tapaamaan vertaisia viime viikolla. En ole aikaisemmin tavannut vertaisia ja somessa en oikein ole itse osannut lähteä viemään keskustelua eteenpäin. Koen että olen itse kuitenkin voinut antaa vertaistukea muille ja se on tuntunut itsestä hyvältä. Saan paljon viestiä instagramissa jossa varsinkin vasta Down-lapsen saaneet kiittelevät vertaistuen antamisesta. Se saa itselle hyvä fiiliksen ja se on yksi asia miksi somea teen. https://www.instagram.com/minjasinkkonen.

”Viestit ovat joskus olleet hyvin ilkeitäkin, mutta onneksi niitä on vain vähän”

Rakastin sinua jo ennen kuin olitkaan täällä

Meistä tehtiin taannoin juttu iltasanomiin. Ihan hyvä juttu joo, mutta se tehtiin ihan ikävään sävyyn ja sain siitä sitten palautetta, en suoraan mutta kuitenkin. Otsikko oli todella raju ja siinä oltiin takerruttu pelkästään yhteen asiaan. Juttu oli ihana, mutta otsikko pilasi sen kokonaan. Harmittaa suunnattomasti ja se saikin miettimään osallistunko enää koskaan haastatteluihin jotka koskevat lastani ja Downin syndroomaa. Tuli niin paha mieli, vielä siitä sitten että minua sitten syytettiin huonosta haastattelusta, vertaiset syyttivät. Tai oikeastaan juttua ei tehty ikävään sävyyn vaan otsikko oli todella raju ja käytännössä se pilasi ihanan uutisen.

Rakastan lastani aivan älyttömästi ja siksi yritänkin näyttää omalta osaltani muille miten erilaisuutta ei tarvitse pelätä ja se on kaunista. Olen välillä saanut vertaisilta viestiä, miten tuon meidän arkea väärin esille. Teen siitä niin helpon näköistä. Olen kyllä tuonut meidän haasteet esille somessa. Mutta Meean kanssa meillä sujuu hyvin vaikka haasteitakin on. Nyt voisin kuitenkin sanoa että isoimmat haasteet meidän elämässä on minun mielenterveysongelmat mm. minun kaksisuuntainen mielialahäiriö. Viestit ovat joskus olleet hyvin ilkeitäkin, mutta onneksi niitä on vain vähän.

”Mutta kun katsoo omaa lastaan, kaikki on sen arvoista”

Hänen hymynsä on valaiseva, vaan hän ei ole yhtä hymyä. Negatiiviset tunteetkin hän omaa niinkuin jokaikinen meistä

On myös kysytty miten selviän arjesta erityisen kanssa, kun sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Onko arki liian rankkaa minulle ja onko lapsilla hyvä olla. Selviän siitä samallalailla kuin kenen tahansa muunkin lapsen, tietenkin haasteita on mutta niin niitä on kaikilla ja menen tilanteen mukaan. En hän voi sille mitään että sairastuin, mutta omalla painollaan mennään.

Joten sellaisia pohdintoja lehtijutusta, erityisyydestä, kuulumisista ja äitiydestä erityiselle kun sairastaa itse. Oon niin onnellinen että saan kokea olla erityislapsen äiti ja kukaan muu ei erityislapsen vanhempi sitä ymmärrä miltä se tuntuu. Jokainen päivä on niin erilainen ja erityinen, täynnä rakkautta ja joskus niitä haasteitakin. Mutta kun katsoo omaa lastaan, kaikki on sen arvoista, todellakin on🧡

Olisiko jotain mistä haluaisit minun kirjoittavan?🧡

Vastauksia teidän kysymyksiin

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

”Saatteko tyttöjä hoitoon, että saisitte parisuhdeaikaa vkl?”

Kyllä me varmaan saadaan, pitää vaan vähän järjestellä. Uskoisin että ainakin vapaailta olisi järjestettävissä oleva asia ja sitä ollaankin jo suunniteltu. Haaveissa olisi myös vkl vapaa hotellissa, mutta nyt ei ole semmoista mahdollisuutta. Ehkä pian kuitenkin❤️

”Ootko tavannut koskaan livenä muita joilla on/on ollut synnytyksen jälkeinen masennus?”

Kyllä olen tavannut❤️ ja vertaistuki on ihana asia❤️ Minulla on myös paljon läheisiä kenellä on mielenterveysongelmia, joten vertaistukea on riittänyt. Haluan sitä myös osaltani antaa toisille.

”Mistä arvelet masennuksesi johtuvan?”

Alkuun se lähti raskausajasta ja räjähti synnytyksen jälkeen käsiin. Uskon kuitenkin että siinä on paljon tekijöitä. Omat traumat jotka on noussut pintaan äitiyden myötä, asioita on enemmän alkanut miettimään ja pohtimaan.

”Onko sulla mitattu ferritiiniä?”

Kyllä on ja se on seurannassa. Pääsen infuusioon jos se ei ala nousemaan.

”Miten Meea on viihtynyt päiväkodissa?”

Todella hyvin, se on yksi lempparipaikka ja Meealla on ihan mahtava päiväkoti. Ja aivan ihana avustaja, kaikki muutkin hoitajat on kyllä ihan huippuja❤️ Meea pitää aina omaa aamupiiriä muille ja touhuaa kovasti päikyssä muiden kanssa.

”Miten pienet ikäerot vaikuttaa lapsiarjessa? Kerro plussat ja miinukset”

Toisaalta se on ihana asia, koska heistä on paljon seuraa toisilleen. Mutta kyllä sitä riidelläänkin ja välillä väsyttää, kun on niin hektistä. En kuitenkaan kadu asiaa, ihana nähdä kuinka he kasvaa yhdessä ja saavat paljon seuraa toisistaan❤️

+Seuraa toisilleen
+Vauva ajat ovat samaan syssyyn
+Kaikki lastenhoito asiat ovat tuoreessa muistissa
+Samat vaatteet menevät pikkuisille
-Arki on välillä hektistä
-Joskus väsyttää tosissaan hälinä ja äänet mitä kolmesta pienestä tulee

”Onko sulle mietitty sähköhoitoa?”

Ei ole mietitty.

”Mitä sun mies ajattelee siitä, kun jaat teidän elämää avoimesti somessa?”

Hän tukee ja kannustaa minua siihen. Hän on ylpeä minusta❤️ Häntä se ei siis haittaa yhtään ja ollaan yhdessä sovittu tietyt pelisäännöt. Esimerkiksi lapsista ei julkaista vähäpukeisia kuvia tai mitenkään noloja kuvia.

”Miten vuorovaikutus/kiintymyssuhde lähtenyt liikkeelle vauvan kanssa?”

Yllättävän hyvin vaikka olin osastolla monta viikkoa. Toki Jerkku kävi siellä monta kertaa pikkuisen kanssa❤️ Voisin sanoa että paremmin mitä Mimosan, koska hänen syntymän jälkeen olin tosi masentunut tai siitähän tämä kaikki alkoikin. Totta kai ei se varmasti ole niin hyvä, kuin voisi olla koska olin osastolla monta viikkoa. Ei se kuitenkaan huonokaan ole❤️

”Miten puolisosi jaksaa, saako jotain tukea?”

Tähän voisin kysyä vastauksen suoraan mieheltäni. Vastaus: Minusta minä oon jaksanut ihan hyvin tässä. Oon saanut käydä keskustelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Ei kait tässä mitään ihmeempää.

”Saitko ensimmäisen kerran masennusdiagnoosi synnytyksen jälkeen”

En saanut, olen ollut masentunut pari kertaa aikaisemmin.

”Joko teidän lapsiluku on täynnä?”

Tällä hetkellä se ainakin siltä tuntuu, mutta mielihän voi aina muuttua! Haaveilin joskus 4-5 lapsesta. Tällä hetkellä en kuitenkaan olisi siihen valmis.

Maalaaminen on parasta terapiaa

”Millaisia ajatuksia sinulla on tulevaisuudesta?”

Pääosin positiivisia, ihanaa nähdä lasten kasvavan ja ehkä itsekin löydän sen alan mille haluan työllistyä. Joskus heikkoina hetkinä tulevaisuus näyttää toivottomalta, mutta päivä päivältä näitä hetkiä on vähemmän❣️

Oli kysytty myös minun lääkityksestä ja millaisia impulsseja minulla on ollut. Lääkitystä en tällä hetkellä halua jakaa kaikille. Impulsseista tulen kyllä kirjoittamaan, mutta sitten kun olen siihen valmis ja oma vointi on tasainen. Kiitos teille kysymyksistä. Kaikkea kyllä saa kysyä ja vastaan jos se vain on semmoinen johon haluan vastata❤️ Kaikkea saa kysyä❣️

Psykiatrinen osasto — joskus on myönnettävä ettei pärjää yksin

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon, että en tiedä oikein mistä edes alottaisin.

Noin pari viikkoa sitten minun masennus lähti äkisti menemään todella huonoksi. Ei se paljon ilmoitellut kun huomasi taas olevansa huonossa kunnossa. Silloin alkoi jo tuntumaan että eihän tämä ole todellista, en vaan kerta kaikkiaan enää jaksa. En jaksa tätä huonoa oloa ja sitä, että en voi nauttia elämästä täysin voimin.

”Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat”

Olen väsynyt tähän taisteluun, koska aina minä en ole voitolla. Välillä, tai jopa aika usein, joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Joka päivä käyn kovaa kamppailua, joka päivä minä taistelen vaikka aina ei siltäkään tunnu. Mutta minä taistelen masennusta vastaan joka päivä ja sen todistaa se, että minä olen yhä täällä. Mutta on myös hyvä muistaa että kamppailetko oikeasti vai yritätkö vain kieltää masennuksen ja työntää sen sivuun. Koska pitkällä tähtäimellä se ei auta, vaan sen tulee löytämään edestään.

Tosiaan olo meni tosi voimakkaasti itsetuhoiseksi, niin jouduin jo itsekin toteamaan että nyt on syytä lähteä päivystykseen. Puolisoni vei minut sinne ja pääsinkin pian lääkärille. Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat. Minut laitettiin kuitenkin ambulanssilla Ouluun psykiatriselle osastolle, jossa olin muutaman päivän. Olo oli parempi, itseasiassa se oli vähän liiankin hyvä. Yhdessä yössä minun olo oli kääntynyt oikein pikaliitoon, huomasin sen taksissa matkalla kotiin. Yhden yön ehdin olla kotona, vain sen yhden yön. Minun olo oli hirveän ylivilkas, puhe nopeaa, paikallaan oli vaikea pysyä, selailin nettikauppoja, olo oli iloinen tai voisiko sanoa maaninen. Sinä iltana puolisoni vei minut uudelleen päivystykseen.

”Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään”

Päivystyksessä olin tosi ylivilkas, minulla oli hyvä olo. Halutti tanssimaan ja olin jopa uhmakas. No oman uhmakkuuden takia, jouduin tarkkailulähetteellä takaisin Ouluun. Olin Oulussa neljä päivää tarkkailussa, eli olin pakkohoidossa. Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö -epäilyn, että sekin nyt vielä. Varmaa se kuitenkaan ei vielä ole. Tarkkailun jälkeen lähdin pois osastolta, koska silloin ei ollut mahdollisuutta päästä rauhallisemmalle osastolle. Olin siis päivystysosastolla, siellä oli aika rauhatonta ja minä kun olen vielä aika arka ihminen. Mutta en kadu missään nimessä sitä että siellä olen ollut, koska tilanne on kuitenkin siellä rauhoittunut.

Olin kotona muutaman päivän ja kaikki meni hyvin, vähän olin ylivilkas vieläkin, mutta olo oli kuitenkin ok. No yllättäen olo meni taas huonoksi toissapäivänä. Tuntui että ei jaksa taistella, olen ihan paska, surkea äiti, olo oli tosi tuskainen. Puolisoni lähti viemään minua päivystykseen. Se olikin sitten semmoinen reissu, että ei ihan vasta ole ollut. Yritin lähteä sieltä karkuun ja tietenkin sain vartijan perääni, ei olekaan ihan heti tullut painittua vartijan kanssa. Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään. Silloin tuli kyllä itkettyä ja ihan kunnolla. Hyväksyin kuitenkin lopulta että hoitoon on mentävä ja täällä nyt ollaan. Nyt kuitenkin edessä on vähän pidempi reissu, että olo oikeasti pääsee tasoittumaan. Minulle on viimepäivinä tehty isot lääkemuutokset ja nekin huonontavat oloa huomattavasti, joten olon pitää päästä nyt tasoittumaan.

”Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä”

Kova ikävä on lapsia, tosi kova. Mutta minun pitää olla kunnossa lasten takia ja heidän takia minä nyt täällä olen. Enköhän pian taas ole kotona paremmalla voinnilla. Onneksi lapset ovat isänsä kanssa mummolassa, niin tiedän että heillä on hyvä olla. Kovaa tuskaa olen kokenut siitä että olen huono äiti, haluaisin olla paras mahdollinen mitä on. Minä rakastan lapsiani koko sydämestäni, riittäisipä se viemään masennuksen pois, vaan ei se niin mene. Minä teen parhaani joka päivä.

Joskus juttelu riittää, joskus juttelu ja lääkkeet riittää ja joskus tarvitsee osastohoitoa, apua. Uskon että tämä kaikki tekee minusta kuitenkin vahvemman ihmisen. Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä, enemmin tai myöhemmin. Ja se että jos sinnittelee ilman apua, niin mitä pidempään sinnittelee, sen enemmän ne asiat kasautuu ja rysähtää kerralla päälle. Joten ei sinnitellä vaan pyydetään apua, me kaikki ansaitsemme avun ja kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Ennen kaikkea muistetaan myöntää itsellemme jos tarvitsemme apua. Elämä eletään vain kerran, eikä sitä aikaa kannata ainakaan käyttää sinnittelyyn.

Me saadaan kuulua, joten puhutaan❤️

Masennus — Onko se aihe josta ei saisi puhua

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen
Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi blogiin kirjoittanut, tässä kaiken seassa se on jäänyt sivuun.

Mulla on somesta aika ristiriitaiset fiilikset tällä hetkellä. Haluan niin kovasti kirjoittaa omasta arjesta, masennuksesta ja millaista se elämä oikeasti on. Tietenkään kaikkea minäkään en voi kirjoittaa somessa, koska joihinkin asioihin liittyy myös toisia ihmisiä. Silloin minulla ei tietenkään ole oikeutta niistä asioista julkisesti kirjoittaa.

”Tällä hetkellä elämä on ollut päivästä toiseen kamppailua, selviytymistä”

Oon nyt törmännyt ilmiöön jossa minun masennusaiheisia julkaisuja ilmiannetaan. Siitä syystä Instagram on alkanut rajoittamaan minun tilini toimintaa. Mikä tarkoittaa sitä että se piilottaa minun masennusaiheisia julkaisuja ja välttämättä aina viestien lähetys tai kommentteihin vastaaminen ei onnistu ja paljon muutakin. Tämä on viimeaikoina vienyt itseltä paljon motivaatioita kirjoittamisesta. On tullut tosi paha mieli siitä että yritän tuoda sitä elämän toista puolta esiin ja antaa mahdollisesti myös jollekin toiselle vertaistukea, niin sitten joku kokee sen asian sellaiseksi että se pitää ilmiantaa. Ja kirjoittamisesta on myös itselleni tosi paljon apua, silloin saa niitä omia ajatuksia selkeämmäksi.

Tällä hetkellä elämä on ollut päivästä toiseen kamppailua, selviytymistä. Itse olen kokenut vertaistuen äärettömän tärkeäksi, joten on ihanaa jos pystyn sitä omilla julkaisulla muillekin antamaan. Mutta kyllä tuo ilmiantaminen syö motivaatioita ja vaikka sillä joku tarkoittaisi hyvää, niin seuraukset ovat aivan päinvastaiset. Ehkä jollakin mahdollisesti ahdistaa minun julkaisut, koska niissä puhutaan siitä elämän raadollisesta puolesta. Silloin niitä ei tietenkään ole pakkoa lukea, eikä minua ole pakko seuratakaan jos ei halua.

”Harmi kun se ei ole niin yksinkertaista, olisipa se niin helppoa, olisipa jokin helppoa”

Minun elämä on tällä hetkellä masennuksen kanssa arjesta selviytymistä. Tällä hetkellä ei kauheasti ruusuista ole, joten kirjoituksetkin ovat sen mukaisia. Uskon kyllä ainakin välillä, että tämä tästä helpottaa. Toivoin kuitenkin että somen tekemistä minun ei tarvitse tämän kaiken takia lopettaa tai että minun tiliä ei poistettaisi jatkuvien ilmiantojen takia.

Jos voisin vain päättää että en ole enää masentunut ja elämä olisi yhtä auringonpaistetta, varmasti niin tekisin. Harmi kun se ei ole niin yksinkertaista, olisipa se niin helppoa, olisipa jokin helppoa. Yritän ajatella että masennus on tuonut minulle myös hyvää, ystäviä, sellaisia ihmisiä joiden edessä voi olla aito oma itsensä. Masennus on myös tehnyt minusta vahvemman hetki hetkeltä ja kasvattanut ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan elämässä vaikeuksia ja tulevaisuudessa osaan kohdata ne vaikeudet vahvempana, viisaampana.

”Lyhyin askelin, hengitys kerrallaan”

Tämä elämä on muovannut minusta minut, se on muovannut minusta sellaisen äidin kuin olen. Siitä en ole pahoillani. Lapseni saavat rennon, kuuntelevan, ymmärtävän, hauskan, tasapuolisen, rakastavan äidin.

Joten ainakin toistaiseksi jatkan somen pitämistä ja toivon, että joskus joku ei kokisi asiaksi ilmiantaa minun julkaisuja. Toivon että tulevaisuudessa se ei syö itseltä motivaatiota niin että päättäisin lopettaa somessa kirjoittelun.

Nyt kuitenkin päivä kerrallaan eteenpäin, lyhyin askelin, hengitys kerrallaan. Kyllä tästä selvitään, yhdessä. Me ei olla yksin, meitä on monta käymässä samaa kamppailua ja kenenkään ei tarvitse vaieta asiasta, masennus ei ole aihe mistä ei saisi puhua. Siitä pitää puhua ja siitä nimenomaan saa puhua.

Instagram @minjasinkkonen

Synnytyksen jälkeinen masennus

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Masennus ja lapset, tästä on varmasti mielipiteitä laidasta laitaan, joten ei mennä siihen. Ajatellaan että saat vaikka kaksi lasta, sulla on elämässä kaikki ihan hyvin ja masennut synnytyksen jälkeen. Masennut siitä huolimatta että kaikki on hyvin, ja niinkuin joku saattaa ajatella, että ei ole mitään syytä masentua.

”Olisipa elämä niin yksinkertaista ja mustavalkoista”

Mutta ei se masennus toimi niin. Et sinä masennu sen takia, että saat lapsia. Ei sen takia että joku olisi elämässä huonosti ja totta kai sekin vaikuttaa. Aina ei kuitenkaan tarvitse olla edes mitään erityisempää syytä, pelkkä raskaus ja hormonitkin voi riittää siihen, että masentuu. Ei sille ihminen itse mitään voi, eikä se ole päätös joka olisi itsestään kiinni.

Sitä vain masentuu, eikä sitä huomaa välttämättä itsekään. ”Miksi hommata lapsia ja sitten heti masentuu”. Niin, olisipa elämä niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Sain tähän itse vastikään hyvän näkökulman. Jos asia olisi niin, että saisit lapsen ja joutuisit vaikka onnettomuuteen, etkä olisi niin hyvässä kunnossa hoitamaan lapsia. Ethän sinä sille itse mitään voisi, eikä sitä ollut suunniteltu, niin vain tapahtui. Ja juuri niin on myös masennuksen kanssa. Et sinä sitä itse halunnut tai suunnitellut, se vain tuli, vaikka et sitä halunnut.

”Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma päätös”

Kaikki eivät näe masennusta sairautena, eivätkä kaikki ymmärrä mitä se oikein on. Ei se ole sitä että nyt olet vähän huonolla mielellä, se on kaikkea muuta. Masennus vie sinulta elämänilon, energian ja läheisyyden. Ja se tuo tilalle kiukkua, väsymystä, huonon itsetunnon, kyvyttömyyden toimia. Pahimmassa tapauksessa masennus vie sinulta halun elää ja nähdä sen hyvän mitä elämässä on. Ja se kaikki ei ole päätös tai itsestä kiinni. Toiset masentuu pienesti ja toiset niin paljon, että haluaa jopa tappaa itsensä. Ja se kaikki on ihan todellista ja masennus on sairaus, jolle ei itse voi mitään, se vain tulee.

Eikä elämää ja tulevaisuutta voi alkaa pelkäämään sen takia jos masennus tulee takaisin. Se on sama asia kuin ajattelisi, että en voi tehdä enää mitään jos joudun uudestaan onnettomuuteen. Silloin ihminen lakkaa elämästä ja antaa pelon, masennuksen voittaa. Masentuneella ja masennuksesta toipuneilla ihmisillä on oikeus elää ilman pelkoa, syyllisyyttä siitä että elää. Ja muiden pitäisi kannustaa siihen. Me elämme vain kerran ja me teemme vain parhaamme.

Minä yritän joka päivä olla paras äiti minun lapsille, vaikka joskus joudun menemään sieltä mistä aita on matalin. Se riittää, minä kuitenkin ajattelen minun lapsien parasta.

Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma päätös. Se ei tule sen takia, että olisit surullinen omista lapsistasi. Se ei tule siksi, että et rakastaisi omia lapsiasi. Se ei tule siksi että elämäsi olisi huonoa. Se ei tule siksi että olisit huono äiti. Se vaan tulee, vaikka et sitä itse olisi tilannut.

Hento ihminen, joka on varsin herkkä hajoamaan

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Minulla on sellainen ajatus että oon muita huonompi, ihan pohjasakkaa. Ja eritoten ajattelen, että masennus huonontaa mua ihmisenä ihan hirveästi ja oon sen takia kertakaikkiaan ihan paska.

Eihän asia näin ole, masennus ei tee ihmisestä huonoa. Koulutus, parisuhde tai harrastus ei määritä ihmistä, vaan ihminen tekee sen ihan itse. Voi päättää tekeekö hyviä tekoja ja kohteleeko muita ihmisiä tasavertaisesti. Vai nostaako itseään jalustalle vai pitääkö itseään samanvertaisena kuin muut ovat. Loppujen lopuksi me kaikki ollaan samasta puusta veistetty.

Kukaan ihminen taas ei ole täydellinen. Me ollaan vain ihmisiä ja joskus me saatetaan loukata toisiamme tarkoittamatta. Joskus jopa loukataan tarkoituksella, mutta se miten sen jälkeen toimii, on ihan eri asia. Osaako pyytää anteeksi? Jokainen tekee virheitä, kukaan meistä ei tosiaankaan ole täydellinen, eikä sellaista kannata tavoitella, koska täydellisyyttä ei olekaan.

”Me kaikki ollaan vain hentoja ihmisiä, herkkiä hajoamaan.”

Jos kokee olevansa parempi ihminen kuin muut, niin silloin omassa ajatusmaailmassa on jotain korjattavaa. Me kaikki ollaan ihmisiä ja me kaikki voidaan mennä rikki, ihan yhtäkkiä ja odottamatta. Oli sitten presidentti tai kuka tahansa. Sen kaiken ulkokuoren ja kulissin takana on vain hento ihminen joka on varsin herkkä hajoamaan. Voi hajota vähäsen tai sitten voi romahtaa kokonaan. Joskus joku tapahtuma johtaa romahtamiseen tai joskus sille ei ole edes mitään kummempaa syytä. Ihmismieli on niin kummallinen ja erikoinen.

Mä oon romahtanut kokonaan, mutta olen jo alkanut keräämään palasia yhteen, se ei ole helppoa ja joskus ei edes kiinnostaisi tehdä niin. Mutta mä olen käynyt ihan pohjalla ja koko ajan kiipeän sieltä ylöspäin, välillä tulee horjahtamisia. Olen yrittänyt itselle takoa ajatusta päähän, että ei masennus tee minusta huonompaa. Ei romahdus huononna minua ihmisenä.

Ajatus kuitenkin oli, että ei me voida verrata kuka on parempi ja kuka huonompi. Me ollaan kaikki ihmisiä ja se miten me kohdellaan ja nähdään toisemme, niin juuri se määrittää meidät loppupeleissä. Me kaikki ollaan vain hentoja ihmisiä, herkkiä hajoamaan. Mutta sä määrität sen näetkö muut ihmiset samanvertaisina. Koska siinä vaiheessa, kun alkaa pitämään itseään muita parempana, on joku mennyt vikaan ja siinä vaiheessa voi vielä kääntää suuntaa. Kukaan meistä ei ole täydellinen, aina ei osata sanoa juuri oikeita sanoja, ei me voida tietää kaikkea mutta me kuitenkin voidaan yrittää kohdata toisemme samanarvoisina. Virheitä saa tulla ja niitä tuleekin, se on sitä elämää. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan.

Masennus ei huononna ihmistä, erilaisuus ei huononna ihmistä, yhdenvertaisuudessa taas on voimaa.

Ahdistus — ei niin kiva kaveri

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tiedätkö sen ahdistavan tunteen mikä vyöryy ylle kuin hyökyaalto. Sitten kun ollaan siinä tilanteessa, että se vyöryminen on päässyt tapahtumaan, niin siitä on vaikea päästä eteenpäin.

Ahdistus tuntuu rinnassa, ylämahassa, välillä joka paikassa ja välillä jopa rinnassa muljahtelee. Se on maailman kamalampia tunteita, kun tuntuu että ei tästä selviä. Miten edes pystyy hengittämään, miksi tämä olo ei helpota, miksi se ei lähde pois. Mulla ahdistaa koko ajan, enemmän ja vähemmän päivän aikana. Joku pienikin asia voi laukaista pahan ahdistuskohtauksen. Sen ei tarvitse olla isoa asia, vaan se voi olla ihan pikku juttu.

Mulla on omat huonot keinoni purkaa ahdistusta. Joskus työnnän ahdistusta niin pitkään sivuun, että se purkautuu jossain vaiheessa kuin tulivuori. Siitä tavasta yritän opetella pois, niinkuin yleensäkin pahan olon työntämisestä pois. Jossain vaiheessa ne asiat tulevat vastaan kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Mutta kun olo on tosi paha ja ahdistus maksimissaan, niin tekisi mieli hakata päätä seinään ja hajottaa jotain, ihan mitä tahansa. Ei ahdistuksen kanssa ole todellakaan helppoa.

Kaverini ahdistus, enkä sanoisi sitä mukavaksi kaveriksi. Mutta jotenkin sen kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen. Löytää keinot miten päästä sen kanssa juttuun, löytää keinot miten selvitä. Tänään on ollut semmoinen päivä, että ahdistus on ollut voimakkaasti päällä. Tuntuu kuin tukehtuisi sen alle, eikä sieltä pääse pois. Eikö se voisi jättää minua rauhaan. Tekee niin pahaa ja itkettää. Miksi minä, mitä olen tehnyt, että tämmöisen olon olen ansainnut, miksi?

”Se on rankkaa, todella rankkaa.”

Masennus ja ahdistus on joskus aika raakaa. Mutta siksi sen kanssa yleensä joutuukin kamppailemaan. Sieltä kuitenkin aina löytää tien ulos tai sen kanssa oppii elämään. Helppoa se ei välttämättä ole ja niinkuin joku taannoin kirjoitin instagramissa kysymysboksiin, että toisille se on helpompaa ja toisille vaikeampaa. Meillä kaikilla on omat kamppailumme ja omat keinomme miten voitamme sen taiston. Onneksi niitä keinoja ei tarvitse yksin etsiä.

Halusin vain kirjoittaa miltä minusta oikein tuntuu, kun se ahdistus iskee, eikä tässä siltikään tule ilmi kaikki ajatukset ja tunteet mitä silloin käyn läpi. Se on rankkaa, todella rankkaa. Ehkä siitä kuitenkin selvitään. Tänään minä kävin psykiatrin vastaanotolla. Sen jälkeen olin aika tolaltani ja tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Näin jälkeen päin ajatellen, sain kuitenkin todella hyvän avun sieltä. Joka paikasta on kyllä saanut tukea, kunhan sen tuen ottaisi vaan vastaan. Haluan uskoa että kyllä tästä vielä noustaan, omat vanhat traumat tekevät siitä vain todella paljon vaikeampaa. Huomenna on uusi päivä ja ehkä se on jo hieman parempi kuin tämä päivä!💪🏻 Ja jos ei ole, niin eiköhän se hyvä päivä sieltä vielä tule, kyllä se tulee. Mutta sitä ennen on vähän rankkaa, tai aika paljonkin rankkaa.

”Ympyrää kuin hyrrät pyöritään
Ja siinä kun mietin, mitä mä teen
Niin sä tartut mua käteen
Hei, ethän pois mee?
En mä osaa elämää
Ilman sua
Jäädään paikalleen, niin ei päivä päätykkään
Ja hartioilta sun mä kaiken nään” -Pyhimys

Onneksi minulla on minun ihanat lapset, ihana perhe ja ihania ystäviä❤️ Vaikka sitä ei ehkä nyt näe ja ymmärrä, niin tosi moni ihminen välittää minusta. Se on kultaakin kalliimpaa.❤️

Yhden kromosomin verran enemmän rakastettavaa

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Downin syndrooma, tutuksi tullut sana muutaman vuoden aikana, mutta mitä se sitten itselle tarkoittaa?

Se ei ole asia jota ajattelee koko ajan, se ei ole asia mitä ensimmäisenä ajattelen kun katson tytärtäni. Se on kuitenkin asia mikä on osa häntä.

Downin oireyhtymässä on yksi kromosomi enemmän, meidän lapsessa on siis vielä enemmän rakastettavaa. Hänellä on erityistarpeita, hän tarvitsee enemmän tukea meiltä vanhemmilta. Vaikka Meea ei kehity ”normaaliin” tahtiin, on se tahti kuitenkin hänelle normaali. Mikä sitten on normaalia ja mikä ei, ehkä se oma tapa/tahti on jokaiselle se normaali. Se on asia joka tekee minun lapsesta erityisen ja se on rikastanut meidän arkea todella paljon. Se on yksi kromosomi enemmän meidän lapsessa, se on yksi kromosomi enemmän ihmisessä ja se tekee heistä ainutlaatuisia. Heissä on siis yhden kromosomin verran enemmän rakastettavaa. Downin syndrooma on ominaisuus, ei sairaus, ja se onkin hyvä muistaa.

”Asiat, jotka tekevät minut erilaiseksi, tekevät minut”

Tässä vastauksia kysymyksiin mitä esititte Downin oireyhtymästä

Liitännäissairaudet, kyllä niitä on pitkä lista. Se ei silti tarkoita että niitä jokaiselle tulisi, koska niin ei todellakaan ole. Voi olla että toisella on niistä montakin ja jollakin ei yhtään. Leukemia on jonkun verran yleisempi Down-henkilöillä, kilpirauhasen vajaatoiminta, sydänongelmat, epilepsia, infektioherkkyys, diabetes, kuulo-onglemat, kasvuvaikeudet. Nämä on kuitenkin asioita mitkä voivat tulla ilman oireyhtymääkin. Lisääntynyt riski niihin kuitenkin tulee sen myötä.

Liittyykö hypotoniaa ja pienikokoisuutta, kyllä liittyy aika paljoltikin. Mutta tämäkin on kuitenkin yksilöllistä, niinkuin kaikki. Down-henkilöt kuitenkin ovat yleensä pienikokoisempia, mutta kyllä heitä pitkiäkin joukosta löytyy! Heillä on yleensä syntyessään heikompi lihasjäntevyys mikä on yksi syy siihen, että kehitys viivästyy. Liikkumaan oppiminen on haastava lihasheikkouden ja ylitaipuvien nivelten takia.

Onko Downin oireyhtymä perinnöllinen, yleensä se johtuu sattumasta, joitakin harvinaisia perinnöllisiä muotoja on. Yleensä se on kuitenkin vain sattumaa, niinkuin Meeankin kohdalla.

Tulevaisuuden kuva Downin oireyhtymän omaavalle Suomessa, tätä mietin itsekin paljon, nykyään asiat ovat paljon paremmin kuin vaikka parikymmentä vuotta sitten. Moni Downin oireyhtymän omaavista pystyy käymään töissä, mutta se, että saako siitä kunnon palkkaa, onkin toinen asia. Vain muutama prosentti heistä käy kunnon palkkatöissä, he ansaitsisivat työstä samanarvoisen palkan kuin muutkin. Joten ajattelisin että samanarvoisuuden pitäisi vielä kehittyä. Asumispalvelut heillä käsittääkseni ovat hyvät, varmaan sekin riippuu paikkakunnasta. He pystyvät kuitenkin tuetusti asumaan ”itsenäisesti”. Toinen tarvitsee apua enemmän kuin toinen. Nämäkin on näitä asioita joita on vaikea yksiselitteisesti sanoa, koska jokainen on oma yksilönsä. Tätä painotankin paljon, mutta niinhän meistä ihmisistä kaikki ovat yksilöitä, kukaan ei ole samanlainen. Erilaisuus otetaan aika hyvin vastaan, ennakkoluuloja varmasti vielä on, mutta niin niitä on ollut itselläkin. En voi tuomita ketään toista niistä, mutta toivon että jokainen kohtelisi toisiaan ihminen ihmisenä. Kiusaamista ja haukkumista en hyväksy, mutta ennakkoluuloja kyllä muilta osin pystyy purkamaan. Asioista joista ei paljon ole aikaisemmin puhuttu ja tuotu esille on vaikea tietää. Tarkoitan että monilla on varmaan tietynlainen näkemys Downin oireyhtymästä, eikä ne muutu jos sitä ei tuoda esille missään ja siitä ei puhuta. Olen itsekin oppinut paljon uutta Meea tultua meidän perheeseen, vaikka sitäkin ennen luulin tietäväni paljon.

Uskon siis että tulevaisuudessa asiat paranevat entisestäänkin, koska asioista puhutaan ja Down-henkilöt näkyvät enemmän arjen kuvassa niinkuin kuuluukin. Heidän pitäisi ja he kuuluvatkin tänne niinkuin mekin, joten heidän pitäisikin näkyä ja kuulua. Ja ehkä se ei joku päivä olisi mitenkään iso juttu, en tiedä onko se sitä nytkään? Ehkä se riippuu ihmisestä joka sitä asiaa katsoo. Minusta kehitysvammaisuudesta pitäisi puhua enemmän ja siitä pitäisikin puhua rohkeasti. Erilaisuus on rikkaus.

Onko olemassa lievempää tai vaikeampaa muotoa Downin oireyhtymästä, kyllä on, jokainen heistä on oma yksilönsä, toisella kehitysvamma voi olla lievempää ja toisilla taas todella haastavaa. Se kenelle tulee lievempi tai vaikeampi niin sitä ei pysty ennustamaan, vaan sen näkee vuosien kuluessa. Me ei vieläkään tiedetä kuinka syvästi kehitysvammainen Meea tulee olemaan. Joskus sitä mietitään mutta ei anneta sille kovin paljon painoarvoa, me ei siihen pystytä vaikuttamaan, joten se on mitä on.

Tässä oli pääpiirteittäin vastaukset kysymyksiin, joita kysyttiin. Aina saa esittää lisää kysymyksiä, vastaan niihin mielelläni sen mukaan mitä osaan. En itsekään tiedä vielä kaikkea ja tuntuu että päivittäin opin jotain uutta. Sekin, että miten asiat menevät meillä, on vain minun näkökulma, toisessa perheessä ne voi mennä aivan erilailla. Ja minulla on omat näkökulmani ja toisella toisenlaiset, miten jokainen asiat kokee ja näkee. Kuitenkin jokaisella ihmisellä jolla on Down, on myös aivan oma persoonansa, he eivät kaikki ole samanlaisia vaikka kasvonpiirteistä samaa löytyykin. He ovat jokainen uniikkeja omalla tavallansa❣️

Tässä vielä linkki mistä voi käydä lukemassa tietoja Downin oireyhtymästä: https://www.downiaiset.fi/tietoa-perheille/

Kun kaikki käy liian raskaaksi

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Siitä on aikaa kun olen viimeksi blogiin kirjoittanut ja siksi ehkä kirjoittaminen tuntuukin nyt hankalalta. Asiaa olisi niin paljon enkä tiedä mistä lähtisin kirjoittamaan. Paljon on tapahtunut tässä välissä. Olemme saaneet perheeseemme ihanan uuden jäsenen, Mimosan. Hän syntyi elokuun lopussa. Meea on ottanut sisaren hyvin vastaan, vaikka alkuun vaan työnsi siskoa pois. Nyt siskoa on ihana silitellä ja haluu ollakin paljon siskon lähellä.

”Ensimmäiset päivät synnärillä olivat raskaita, halusin vain kotiin. Olin tosi itkuinen ja tuntui vain että haluan nukkumaan, ahdistus oli voimakasta.”

Raskausaika oli minulle vaikea, olin niin kipeä fyysisesti että lopussa väsyin jo henkisestikin. Oli vaikea olla kun ei pystynyt mitään tekemään ja olisin halunnut touhuta Meeankin kanssa kaikkea. Paikat oli niin kipeät ja väsymys niin kovaa, että loppuraskaus meni lähinnä maatessa ja se tosiaan otti koville. Uupumusta oli ilmassa, masentuneisuuttakin. En osaa sanoa tälle kaikelle nimeä, koska haen sitä vielä itsekin. Synnytyksen jälkeen kuitenkin väsymys paheni ja vauvan itku tuntui todella pahalta, olin todella väsynyt. Ensimmäiset päivät synnärillä olivat raskaita, halusin vain kotiin. Olin tosi itkuinen ja tuntui vain että haluan nukkumaan, ahdistus oli voimakasta. Sainkin synnytyksen käynnistyksen väsymyksen vuoksi, olin niin loppu.

Pahan olon ja väsymyksen takaakin on helppo hymyillä

Päästiin onneksi kotiin muutaman päivän jälkeen, pikku hiljaa olo alkoi kotona helpottaa. Vaikka vauvan itku tuntui pahalta ja itseäkin itketti. Se johtui suurimmaksi osaksi väsymyksestä. Olin niin väsynyt, en ollut nukkunut moneen yöhön ja päivisinkin torkkunut vain hetkiä. Vauva itki vielä ekat yöt yhtenään, se oli raskasta. Vieläkin yöt ähistää mahaa, mutta onneksi siinä saa itse vähän nukuttua välissä. Onneksi kuitenkin sitten sain välissä nukuttua paremmin ja kerättyä voimia. Kävin myös juttelemassa ammattilaisen kanssa, purkamassa tuntemuksia. Ja näitä käyntejä haluan jatkaa myös tulevaisuudessa.

”Mutta nämäkin on semmoisia asioita joista ei varmasti kauheasti puhuta, kyllä mulla itsellä ehkä jollain tasolla hävettää kertoa tämmöistä.”

Alku oli siis raskas ja loppuraskaus tai oikeastaan koko raskaus oli raskas. Olen tosi surullinen että en pystynyt oikein nauttimaan raskausajasta, nyt se on ohi ja muistona on kipu ja väsymys. Mutta eihän asiat aina mene niinkuin haluaa, jotkut asiat on epäreiluja. Nyt siis tilanne on jo paljon parempi, opetellaan uutta arkea ja katsotaan sisaruksia ihastellen. Raskausaika aiheutti minulle kovia painajaisia, mistä en alkuun edes puhunut kenellekään. Painajaiset liittyivät vanhaan traumaan, joka nosti vanhat tunteet pinnalle. Se taas aiheutti ahdistusta, siihen päälle vaikea raskaus ja väsymys.

Joten helppo raskaus ei ollut ja synnytyksen jälkeinen arkikaan ei lähtenyt heti mallikaasti rullaamaan. Ei mennyt ihan oppikirjan mukaan, niin kai ajattelen ja ajattelin. Mikä se oppikirja sitten on? Ei kaikki aina ole yhtä vauvakuplaa eikä kaikki ole aina niin mustavalkoista. Ei kaikki mene aina niinkuin elokuvissa, eikä kaikki aina ole niin ihanaa. Elämä on välillä vaikeaa, eikä asioihin voi aina itse vaikuttaa vaikka kuinka haluaisi. Joskus on hyvä myöntää olevansa väsynyt ja nyt pitää hidastaa tahtia. Minä en sitä meinannut millään myöntää itselleni, sitten kun sen myönsin niin asiat helpottuivat jo paljon. Sainkin paljon apua lähipiiriltä ja muilta tahoilta. Mutta nämäkin on semmoisia asioita joista ei varmasti kauheasti puhuta, kyllä mulla itsellä ehkä jollain tasolla hävettää kertoa tämmöistä. Olisi ihana kertoa että kaikki meni hyvin ja elämä on ihanaa, mutta nyt se ei ihan mennyt niin. Onnellisia kyllä ollaan meidän perheestä ja uudesta tulokkaasta. Onneksi minulla on ihana mies, joka on ollut iso tuki!❤️

Nyt me eletään päivä kerrallaan, olo on helpottanut huomattavasti kun on saanut levättyä. Se, että sai edes yhden yön nukuttua paremmin, helpotti jo todella paljon. Nyt olen päässyt Meean kanssa touhuamaan ja se on ollut ihanaa. Minulla oli niin huono omatunto loppuraskaudessa, kun minusta ei ollut touhuamaan oman lapsen kanssa. Se harmitti todella paljon. Piristää kummasti kun pääsee käymään ulkona lenkillä ja ylipäänsä touhuamaan. Vielä ei fyysinen kunto ole ihan huipussaan, mutta pikku hiljaa kuitenkin parempaan päin.

Joten tämmöistä meillä on täällä ollut, näin tiivistettynä. Rankka raskaus, synnytyksen jälkeinen romahdus, kohtutulehdus ja kaavinta, menneisyyden traumojen käsittelyä, uuden tulokkaan ihastelua. Ei kaikki kuitenkaan ole ollut kamalaa, ollaan ihan rakastuneita Mimosaan. Ja Meea ja Mimosa yhdessä on niin suloisia. En malta odottaa kun molemmat tepastelee yhdessä menemään❤️

Seuraavan kirjoituksen kirjoitankin sitten Meean kuulumisista ja mitä uutta ollaan opittu❤️

Sinä olet rakas tyttäremme Meea, et Downin syndrooma

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Se oli toukokuun loppua kun tein positiivisen raskaustestin, ilo ja riemu vyöryi pitkin kehoa suupieliin asti. Olen raskaana, minun sisällä kasvaa pieni ihminen, minusta tulee äiti. Olimme isäsi kanssa niin onnellisia sinusta, sinä muuttaisit meidän elämämme loppuiäksi. Varhaisultrassa pääsimme sinua moikkaamaan, kun äidillä oli ollut maha kipeä. Siellä sinä olit. Niin pieni, mutta siellä olit elämää täynnä. Pienen sydämen sykkiessä katsoimme isäsi kanssa toisiamme, siellä on meidän lapsemme.

Minä odotin sinua kovasti, en juuri muusta tiennytkään. Niskaturvotusultra lähestyi, pääsisin taas näkemään sinut siellä kasvamassa. En yöllä saanut juuri nukuttua, halusin vain päästä näkemään sinut uudestaan. Olin niin onnellinen, odotushuoneessa oli hiljaista, olin niin malttamaton. Vihdoin meidät kutsuttiin sisään, kävin makuulleni ja siellä sinä olit. Taisin muutaman kyyneleenkin tirauttaa, katsoin sinua ja mietin kuinka täydellinen oletkaan. Hetken päästä kätilö kertoi, ettei kaikki ehkä olekaan ihan kunnossa. En ymmärtänyt. Vasta kaikki oli hyvin, me olimme niin onnellisia. Miksi se vietiin niin nopeasti pois? Menimme kotiin odottamaan tuloksia ja kun lääkäri soitti sanoen, että sinulla voi olla Downin Syndrooma, en tiennyt miten reagoida. Hyvä ettei mitään vakavaa, mutta silti minua pelotti. Pelotti kaikki se mitä en tiennyt. Entä jos sinulla on joku vakava sairaus, entä jos sinä et jaksa olla täällä meidän kanssa, entä jos minä menettäisin sinut kokonaan. Pelkäsin tosi kovasti, me pelkäsimme, koska halusimme sinut niin kovasti.

Jäimme odottamaan NIPT-tutkimuksen tuloksia, ne olivat pitkät viikot. Pelkäsimme kovasti, mutta emme pelänneet sen takia, ettei me oltaisi rakastettu sinua. Voi, me rakastimme sinua niin paljon, että se teki kipeää. Pelkäsimme sinun puolesta, pelkäsimme menettävämme sinut ja se oli hirvein tunne ikinä. Meitä peloteltiin hurjilla liitännäissairauksilla, nettikin oli niitä pullollaan. Joten ei, me ei hävetty sinua. Kyse ei ollut siitä ettei me oltaisi haluttu sinua, me rakastimme sinua niin paljon etten sanoin voi sitä kertoa.

Testin tulos tuli vihdoin, luin sen Omakannasta. Downin Syndrooma. Itkin, koska minua pelotti. Soitin isällesi ja hän tuli koulusta kotiin. Itkimme yhdessä pitkään halaten. Sanoimme toisillemme, että meidän rakas lapsi sinä olet ja me teemme kaikkemme sinun eteesi, koska rakastamme sinua niin paljon, emmekä koskaan lakkaa rakastamasta. Olimme shokissa, hämillään, surullisia. Koimme paljon erilaisia tunteita. Se taisi olla tunteiden vuoristorata, me pelkäsimme niin paljon. Sitä ei kestänyt kauaa ja aloimme odottamaan sinua ihan malttamattomina.

Päivät vierivät, minä lepäilin kotona kovien supistusten kanssa toivoen, että maltat pysyä minun sydämen alla, turvassa loppuun asti. Siellä, missä minä pystyin suojelemaan sinua, tuntemaan sinun jokaisen liikkeen ja potkun. Silitin masua aina iltaisin nukkumaan mennessä ja juttelin isäsi kanssa sinulle. Sinä vastasit meille potkuilla, ne hetket on rakkaimpia muistoja.

Yksi ihana päivä sinä ilmoitit minulle, että olet tulossa, enkä minä edes tajunnut sitä. Ajattelin, että ne ovat supistuksia muiden joukossa. Sieltä sinä kuitenkin olit tulossa ja siitä se jännitys alkoi. Kaksi vuorokautta odotimme milloin sinä synnyt, pääsisimme tapaamaan sinut. Vihdoin synnytys lähti rytinällä sujumaan ja siinä sinä yhtäkkiä olit. Niin täydellisenä päästit ensimmäisen itkusi ja sinut laskettiin minun mahan päälle. Muistan sen kuin eilisen, olin niin onnellinen, etten tiennyt mitä sanoa. Toistin vain ”se on täydellinen”. Niin minä ajattelin, olet täydellinen meille. En ikinä ole tuntenut mitään vastaavaa, teit minusta äidin ja toit meidän elämään jotain suurta. Toit meille paljon rakkautta, toit meille elämää. Toit meille kyvyn nähdä maailman eri silmin, nähdä sen erilaisuuden eri tavalla ja kyvyn arvostaa sitä vielä enemmän. Sinä olet näyttänyt meille, ja monelle muulle, miten erilaisuus ei ole huono asia. Se on itseasiassa ihan mahtava asia ja jokainen ihminen saa olla juuri sellainen kuin on. Näin sen kuuluu mennä. Olet suurenmoinen, ainutlaatuinen, erityinen, kaunis, olet kaikkea mitä ikinä haluatkaan olla ja se me tullaan muille näyttämään. Jos sinä haluat ammattilaulajaksi, niin silloin me tavoitellaan unelmia. Jos sinä haluat maata äidin kanssa sohvalla tuijottaen elokuvia, niin silloin me totta vie niin teemme. Jokainen ansaitsee oman näköisen elämän, sinä ansaitset.

Nämä päivät sinun kanssasi ovat olleet ihania, väsyneitä ja yhtä suurta seikkailua. Itket, kun sinun tekee kipeää ja joskus minäkin itken. Itket yöllä, kun etsit läheisyyttä ja minä lupaan olla vierelläsi, tässä näin. Väsyneenä ja joskus kiukkuisena, mutta onnellisena juuri sinusta. Olet kaikkea sitä, mitä minä kuvittelin ja vielä enemmän, olet niin valloittava. Tunnen suurta ylpeyttä sinusta. Olen niin ylpeä, kun minulla on noin hieno tytär. Haluaisin näyttää sinut koko maailmalle ja huutaa: ”katsokaa kuinka ihana lapsi minulla on”. Me taistellaan sinun puolesta, että saat kaiken mikä sinulle tässä elämässä kuuluu. Me myös tiedämme, että tulet vielä valloittamaan monen ihmisen sydämen juurikin olemalla oma itsesi ja niin olet jo tehnytkin. Olet jo nyt noin pienenä vaikuttanut monen ihmisen elämään, juurikin sinä.

Sinä olet Meea, et Downin Syndrooma, vaan pelkästään Meea. Meidän rakas tyttäremme. ❤️

Meitä voi seurata instagramissa @rakkauskromosomi