Avainsana: trauma

Persoonallisuushäiriö vai jotain muuta

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Mulla on jo aikasemmin epäilty persoonallisuushäiriötä ja nyt myös osastolla psykiatri olisi vahvasti sitä mieltä, että minulla sellainen voisi olla. Nyt on sitten tutkimukset edessä päin ja olen niistä kyllä onnellinen. Ne tuovat selkeyttä minun elämään ja sitten voin alkaa saamaan hoitoa juuri siihen mihin tarvitseekin.

Minulla ei sinänsä herätä kauhua ajatus persoonallisuushäiriöstä. Sehän olisi ihme jos semmosta ei olisi, kun huomioi minun traumat mitä elämässä on ollut. Ehkä viime päivät, viikot ovat olleet hyvin sekavia ja ei oikein itsekään ole saanut kiinni omista ajatuksista. Kaikesta en ole vielä valmis kirjoittamaan, mutta tiedän että haluan nekin asiat vielä joku päivä teidän kanssa jakaa.

”Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta se että olen suuren osan jo itse tiedostanut, se on askel eteenpäin”

Olin ajatellut että en nyt vielä näistä ajatuksista kirjoita, mutta mieli alkoi tekemään ja tuntuu, että nyt on oikea hetki. Nyt kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Olen joutunut melkoista itsetutkiskelua käymään viimepäivinä ja minulla on paljon käytösmalleja, joiden tulee muuttua. Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta se että olen suuren osan jo itse tiedostanut, se on askel eteenpäin. Puhun nyt nimenomaan niistä haitallisista käytösmalleista. Mitkä on haitallisia minulle itselle, mutta myös lähipiirilleni. Ei ole ollut helppo myöntää itselle, että näin en saisi tehdä. Haluisin olla ehjä, ehyt, valmis. Loppujen lopuksi onko meistä kukaan valmis? Elämä on yhtä opettelua päivästä toiseen. Minun täytyy nyt tehdä suuri työ itseni kanssa.

Minun pitäisi oppia olemaan armollisempi itselle, ei olla niin ankara. Tämä elämä on paljon asioiden opettelua ja tutkiskelua. Minulla on tällä hetkellä menossa melkoinen tutkimusmatka itseni kanssa. On myös ollut mukavaa huomata uusia asoita itsessään, vaikka ne ei olisi olleetkaan niin mukavia. Sitten on voinut alkaa vähän pohtimaan mistä ne huonot käytösmallit ovat voineet tulla, vaikka se ei tässä ole pääasia. Pääasia on se että tunnistan ne ja haluan niihin muutosta. Myös se että oikeasti menen itseeni, mietin sitä käytöstä ja haen tietoa siitä mitä ne tunteet on, miten voisin käsitellä vaikeassa tilanteessa niitä tunteita, että ne eivät purkaudu väärällä tavalla ulos. Minun pitää ottaa myös vastuu käyttäytymisestäni.

”Onneksi olen saanut olla täällä osastolla selvittämässä päätä ja levähtämässä. Eihän tämä ole sen kummempaa kuin minkään muun syyn takia sairaalassa oleminen”

Yritän tällä hetkellä koota palasia yhteen. Tuntuu että kaikki palaset ovat pitkin ja poikin, enkä oikein saa mistään kiinni. Minulla on myös epäilty ADD:tä, joka tuo myös oman vaikeutensa ajatuksenjuoksuun! On vaikea välillä keskittyä ja sitten on ihan liikaa asioita pään sisällä. Pään sisällä on välillä ihan sekametelisoppa.

Osastolta pienellä iltalomalla puolison kanssa❤️

Kaiken kaikkiaan minua helpottaa että kohta minun pitäisi saada diagnoosi tälle kaikelle, nimi, selkeys ja ennen kaikkea sillon itsellä on helpompi ymmärtää omaa käytöstä ja ehkä myös helpompi olla armollisempi itselle. Kirjoittelen joskus myöhemmin niistä mitä ne huonot käytösmallit on, kun olen itsekin päässyt niihin enemmän kiinni ja saanut niihin selkeyttä.

Mielenterveysasiat tuntuu välillä melkoiselta viidakolta. Onneksi olen saanut olla täällä osastolla selvittämässä päätä ja levähtämässä. Eihän tämä ole sen kummempaa kuin minkään muun syyn takia sairaalassa oleminen. Täällä minä hoidatan itseäni, koska haluan apua ja itseni taas kuntoon❤️

Syyllisyys — Synnytyksen jälkeinen masennus

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Laitoin muutama päivä sitten kysymysboksin, jossa saitte kysyä minulta mitä vaan. Lupasin kirjoittaa vastaukset blogiin. Kysymyksiä tuli laidasta laitaan, joten jaottelen niitä hieman erilleen. Tässä yksi kysymys mihin halusin paneutua vähän enemmän. ”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Tämä on mullekin hyvin tuttu tunne, kuinka tuntee syyllisyyttä siitä että ei ole ollut niin läsnä vauvavuodessa kuin olisi halunnut olla. Keskimmäisen ajalta minulla on todella hatarat muistikuvat, oikeastaan muistan suurimmaksi osaksi vain sen pahan olon tunteen, mikä silloin oli päällä. Muistan sen tuskan ja ahdistuksen tunteen. Muistan kuinka synnytyksen jälkeen en olisi halunnut vauvaa viereen, olisin halunnut vain nukkua.

”Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova”

Minä oon yrittänyt ajatella, että jos olisin sairastunut mihin tahansa muuhun sairauteen, niin tuntisinko silloin niin kovaa syyllisyyden tunnetta? Tuskin. Jos olisin sairastunut vaikka johonkin somaattiseen sairauteen, en olisi niin ankara itselleni. Miksi sitten olisin itselleni ankara siitä, että olen ihminen ja olen sairastunut masennukseen?

Me ei olla mitään koneita, eikä me jakseta pusertaa koko aikaa täydellä vauhdilla. Raskaus ja synnytys on iso asia, se on todella iso elämänmuutos ja usein se saa miettimään nuoruutta, lapsuutta. Silloin sieltä saattaa nousta mieleen asioita jotka ovat raskaita. Raskauden tuomat hormonit jo itsessään rasittaa kehoa ja mieltä. Totta kai se harmittaa kun vauvavuosi menee vähän ohi, mutta vauva ei siitä kärsi. Tässä elämässä on paljon aikaa luoda ihania muistoja, niille on rutkasti aikaa. Joten annetaan joskus itsellemme armoa ja opetetaan lapsemmekin siihen, että joskus voi romahtaa.

”Se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä”

Elämä ei useinkaan mene niinkuin sen ajattelee menevän, vaan joskus tulee vastoinkäymisiä. Joskus sitä voi masentua, mutta se ei ole sinun syy. Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova. Ethän sinä olisi itsellesi vihainen jos joutuisit yhtäkkiä vaikka onnettomuuteen ja suuriosa vauva-vuodesta menisi sairaalassa makaamiseen. Masennus tulee tosi salakavalasti, eikä sen tulemista voi estellä, mutta siitä voi kyllä toipua ja sitä vastaan voi taistella niillä voimilla mitä itsellä on. Ei kukaan valitse masennusta, et sinä enkä minä.

Masennus ei ole vain sitä ettei jaksa ja on laiska. Se on sitä kun sängystä ylös nouseminen tuntuu vaikealta, se on sitä kun olo tuntuu todella tuskaiselta, se on sitä kun tunnet olevasi tosi yksin vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, se on huonommuuden tuntemista, se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä, joskus se on sitä että tunteet on hukassa ja joskus se on syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kun ei pysty parhaaseensa, vaikka tosi asiassa me masentuneena tehdään koko aika parhaamme ja kyllä me sieltä noustaan. Syyllisyyttä ei pidä tuntea, siihen ei ole syytä. Mutta se on normaali tunne masentuneena, se kuuluu asiaan. On vaan hyvä muistaa, että ei jää kiinni siihen tunteeseen. Antaa itselle armoa, antaa itselle luvan olla hauras ja antaa itselle aikaa toipua❤️

Lastensuojelu mukaan arkeen, kun jouduin psykiatriselle osastolle

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Lastensuojelu, monelle varmaan vieläkin aikamoinen mörkö. Kirjoitan vähän meidän kokemuksista nyt tässä muutaman viikon aikana.

Jouduin tosiaan muutama viikko sitten ensimmäisen kerran osastolle hoitoon masennuksen pahentuessa. Silloin se tarkoittaa automaattisesti, että lapsista tehdään lastensuojeluilmoitus. Sosiaalityöntekijä soitti puolisolleni heti seuraavana päivänä ja he keskustelivat siitä mikä on tilanne kotona, tarvitaanko sinne apua. Keskusteltuaan he tulivat siihen lopputulokseen, että meidän keskimmäinen lapsi aloittaa päiväkodin sosiaalihuollon tukitoimena mahdollisimman pian. Aloitus onnistuikin jo seuraavan viikon alkuun ja tutustuminen päiväkotiin samalle viikolle. Esikoinen ja keskimmäinen pääsivät samaan päiväkotiryhmään. Siitä vasta esikoinen olikin onnellinen. Päiväkodissa ollaan tietenkin tietoisia, että keskimmäisen päikyn aloitus on alkanut sosiaalihuollon tukitoimena ja eikä se haittaa yhtään.

“Samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon”

Meille on myös tarjottu kotiapua, mikä ilman muuta otettaisiin vastaan jos meillä ei kotona jo olisi apuvoimia. Ja se edelleenkin on meillä vaihtoehtona, jos sitä tarvitaan niin se meille annetaan. Jossain vaiheessa meille luultavammin tulee olemaan palaveri jossa on mukana sosiaalityöntekijä, minun mielenterveyshoitaja yms.

Minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa lastensuojelusta vaan päinvastoin. Apua on kyllä tarjottu ja sitä myös saadaan. Kaikki haluaa vaan meidän parasta, että minä toipuisin ja lapsilla on hyvä olla. Kukaan ei ole lapsia viemässä pois, vaan nimenomaan halutaan pitää lapset kotona ja auttaa vaikeassa tilanteessa. Minusta se ei ole mitenkään kummallista että lastensuojelu on mukana menossa, kun oma vointini on huono. Sehän heidän tarkoitus on, että tuetaan ja autetaan perhettä vaikeassa hetkessä. Ja minä olen itse halunnut että meidän sosiaalityöntekijä saa ihan kaikki tiedot sinne missä mennään, koska se helpottaa meidän kaikkien tilannetta. Sillä että yrittäisin saada asiat näyttämään paremmalta kuin ne onkaan, niin pitkällä tähtäimellä siitä ei olisi kenellekään hyötyä.

“Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan”

Minun pikkuiset ovat nyt isänsä kanssa minun vanhempien luona. Heillä on hyvä olla ja soitellaan aina välillä videopuheluita. Pienin kävikin isänsä kanssa eilen vierailulla. Oli ihanaa päästä pitämään toista sylissä, mutta samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon ja otettava apua vastaan. Ikävä on kova ja välillä aika menee heidän kuvia selaillen. Yksi asia mikä minulla on särähtänyt korvaan on se, että ovatko lapset isällä hoidossa? En kyllä koe millään tavalla että he olisivat isällänsä hoidossa, isähän heitä muutenkin hoitaa. Hän on yhtälailla vanhempi kuin minäkin.

Yksi voimabiisi jota tulee kuunneltua

Eli lastensuojelu on saanut tiedon nyt kaikista kerroista, kun olen käynyt osastolla ja niitä kertoja on nyt parin viikon sisään kolme. Ja vielä kolmannella käynnillä ollaan, uskoisin että olen täällä vielä muutaman viikon. Huomenna tapaan lääkärin missä suunnitellaan jatkosta ja siitä saa myös meidän sosiaalityöntekijä sitten tiedon. Minä vaan sanon että lastensuojelu on hyvä asia ja ottakaa ihmeessä sieltä apua vastaan jos sitä tarvitsee. Ei tarvitse sinnitellä yksin. Meillä onneksi on hyvä tukiverkko, mutta kaikilla niin ei ole ja apu lastensuojelun kautta ei ole millään tavalla huonompaa, vaan sitähän varten se on olemassa.

Äidin pieni rakkaus, yhdeksän viikkoa

Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan❤️

Psykiatrinen osasto — joskus on myönnettävä ettei pärjää yksin

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon, että en tiedä oikein mistä edes alottaisin.

Noin pari viikkoa sitten minun masennus lähti äkisti menemään todella huonoksi. Ei se paljon ilmoitellut kun huomasi taas olevansa huonossa kunnossa. Silloin alkoi jo tuntumaan että eihän tämä ole todellista, en vaan kerta kaikkiaan enää jaksa. En jaksa tätä huonoa oloa ja sitä, että en voi nauttia elämästä täysin voimin.

”Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat”

Olen väsynyt tähän taisteluun, koska aina minä en ole voitolla. Välillä, tai jopa aika usein, joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Joka päivä käyn kovaa kamppailua, joka päivä minä taistelen vaikka aina ei siltäkään tunnu. Mutta minä taistelen masennusta vastaan joka päivä ja sen todistaa se, että minä olen yhä täällä. Mutta on myös hyvä muistaa että kamppailetko oikeasti vai yritätkö vain kieltää masennuksen ja työntää sen sivuun. Koska pitkällä tähtäimellä se ei auta, vaan sen tulee löytämään edestään.

Tosiaan olo meni tosi voimakkaasti itsetuhoiseksi, niin jouduin jo itsekin toteamaan että nyt on syytä lähteä päivystykseen. Puolisoni vei minut sinne ja pääsinkin pian lääkärille. Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat. Minut laitettiin kuitenkin ambulanssilla Ouluun psykiatriselle osastolle, jossa olin muutaman päivän. Olo oli parempi, itseasiassa se oli vähän liiankin hyvä. Yhdessä yössä minun olo oli kääntynyt oikein pikaliitoon, huomasin sen taksissa matkalla kotiin. Yhden yön ehdin olla kotona, vain sen yhden yön. Minun olo oli hirveän ylivilkas, puhe nopeaa, paikallaan oli vaikea pysyä, selailin nettikauppoja, olo oli iloinen tai voisiko sanoa maaninen. Sinä iltana puolisoni vei minut uudelleen päivystykseen.

”Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään”

Päivystyksessä olin tosi ylivilkas, minulla oli hyvä olo. Halutti tanssimaan ja olin jopa uhmakas. No oman uhmakkuuden takia, jouduin tarkkailulähetteellä takaisin Ouluun. Olin Oulussa neljä päivää tarkkailussa, eli olin pakkohoidossa. Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö -epäilyn, että sekin nyt vielä. Varmaa se kuitenkaan ei vielä ole. Tarkkailun jälkeen lähdin pois osastolta, koska silloin ei ollut mahdollisuutta päästä rauhallisemmalle osastolle. Olin siis päivystysosastolla, siellä oli aika rauhatonta ja minä kun olen vielä aika arka ihminen. Mutta en kadu missään nimessä sitä että siellä olen ollut, koska tilanne on kuitenkin siellä rauhoittunut.

Olin kotona muutaman päivän ja kaikki meni hyvin, vähän olin ylivilkas vieläkin, mutta olo oli kuitenkin ok. No yllättäen olo meni taas huonoksi toissapäivänä. Tuntui että ei jaksa taistella, olen ihan paska, surkea äiti, olo oli tosi tuskainen. Puolisoni lähti viemään minua päivystykseen. Se olikin sitten semmoinen reissu, että ei ihan vasta ole ollut. Yritin lähteä sieltä karkuun ja tietenkin sain vartijan perääni, ei olekaan ihan heti tullut painittua vartijan kanssa. Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään. Silloin tuli kyllä itkettyä ja ihan kunnolla. Hyväksyin kuitenkin lopulta että hoitoon on mentävä ja täällä nyt ollaan. Nyt kuitenkin edessä on vähän pidempi reissu, että olo oikeasti pääsee tasoittumaan. Minulle on viimepäivinä tehty isot lääkemuutokset ja nekin huonontavat oloa huomattavasti, joten olon pitää päästä nyt tasoittumaan.

”Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä”

Kova ikävä on lapsia, tosi kova. Mutta minun pitää olla kunnossa lasten takia ja heidän takia minä nyt täällä olen. Enköhän pian taas ole kotona paremmalla voinnilla. Onneksi lapset ovat isänsä kanssa mummolassa, niin tiedän että heillä on hyvä olla. Kovaa tuskaa olen kokenut siitä että olen huono äiti, haluaisin olla paras mahdollinen mitä on. Minä rakastan lapsiani koko sydämestäni, riittäisipä se viemään masennuksen pois, vaan ei se niin mene. Minä teen parhaani joka päivä.

Joskus juttelu riittää, joskus juttelu ja lääkkeet riittää ja joskus tarvitsee osastohoitoa, apua. Uskon että tämä kaikki tekee minusta kuitenkin vahvemman ihmisen. Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä, enemmin tai myöhemmin. Ja se että jos sinnittelee ilman apua, niin mitä pidempään sinnittelee, sen enemmän ne asiat kasautuu ja rysähtää kerralla päälle. Joten ei sinnitellä vaan pyydetään apua, me kaikki ansaitsemme avun ja kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Ennen kaikkea muistetaan myöntää itsellemme jos tarvitsemme apua. Elämä eletään vain kerran, eikä sitä aikaa kannata ainakaan käyttää sinnittelyyn.

Me saadaan kuulua, joten puhutaan❤️

Raiskaus, onko se ruma sana?

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tämä teksti ei ole iloinen eikä onnellinen ja toivon, ettei kukaan joutuisi samaa kohtaamaan mitä minä olen joutunut kokemaan.

Saako siitä puhua, tuntuu itsestä niinkuin se olisi jokin kirosana. Ahdistaa aina, kun kuulee siitä puhuttavan. Voiko siitä puhua? Miksi pitäisi, mutta miksi se pitäisi salata. Onko se noloa, pitäisikö sitä hävetä? Nämä asiat pyörivät minun mielessä monesti. Silloin, kun tutustun uusiin ihmisiin. Voiko siitä kertoa ihmisille, onko se ihan okei. Ehkäpä moni tajuaisi minun käytäytymistä tietyissä tilanteissa paremmin, jos tietäisi minun taustastani.

Se oli ihan tavallinen kesä, olin vasta muuttanut omilleni asumaan. Olin tuolloin seitsemäntoista ja aika kova menemään. Miksi tuntemattoman kanssa ei voisi alkaa jutustelemaan ja päästää omaan asuntoon sisään, siinäpä vasta kysymys. Ennenkuin huomasinkaan, olin ihan sekaisin, humalassa ja ties missä. Eihän tuon ikäinen tyttö ajatellut, ettei olisi turvallista hengailla tuntemattoman kanssa. Olihan siitä kotona puhuttu, mutta minäkin olin nuorenpana semmoinen, että luotin sokeasti toisiin ihmisiin. Ennen kuin huomasinkaan olin jotenkin päätynyt tuon ihmisen kanssa ulos, jotenkin olin siinä tilanteessa että yritin pistää kaikilla voimilla vastaa. Kaikilla niillä voimilla joita minulla ei ollut. Sisimmässäni kamppailin ja kävin kovaa taistelua, mutta mihin minä olisin pystynyt? Muistan aina miltä se asfaltti tuntui kropan alla, miltä siellä haisi, kuinka hiljaista siellä oli. Olin aluksi vastannut hänen suudelmaan ja sen jälkeen pyysin lopettamaan. Ne kiellot kaikuivat kuuroille korville.

”Mikä tuo omituinen ulina on, tuleeko se minusta. Itken, kun en voi muutakaan.” 

Jollakin tapaa mieli on sulkenut sen tapahtuman visusti mielestä. Muistan pätkiä sieltä täältä. Mielikuvat ovat aikaa myöten hämärtyneet mutta ne tunteet, mitä silloin tunsin, eivät ole koskaan lähteet pois ja ne aika ajoin aina palaavat. Se voi olla joku tietty tilanne, ääni tai haju, mikä laukaisee sen ahdistuksen minkä silloin tunsin. En aina edes itsekään osaa näitä tilanteita yhdistää. Totta kai se tunne on aikaa myöten helpottanut, mutta silti käyn koko loppuelämäni kamppailua.

Alkuun syyllistin itseäni kamalasti. Miksi ihmeessä päästin tuntemattoman asuntooni, miksi ihmeessä otin häneltä alkoholia? Miksi..? Loppujen lopuksi eihän se häntä oikeuttanut tekemään sitä minkä hän teki, minä olin vasta nuorityttö.

Suomessa oikeusprosessi on aika pitkä. Se kesti melkein neljä vuotta. Tuona aikana en pystynyt käsittelemään asiaa ollenkaan, miten olisin voinut kun asia roikkui koko ajan ilmassa. Se ei ole reilua, että nuo asiat joutui moneen kertaan käymään läpi eri ihmisen kanssa. Toki minulla asia eteni hovioikeuteen asti, mutta se oli vain hyvä minulle, kun raiskaajan tuomio piteni lopullisessa päätöksessä. Toihan se tuomio jonkinlaisen helpotuksen, mutta silti se on vain pari vuotta. Pari vuotta siitä minkä helvetin se ihminen pisti minut käymään läpi. Eihän se kuulosta millään tavalla reilulta eikä se sitä ole. Toivon, että se ihminen tuntisi kaikki minun tunteet, kaikki mitä minä joudun tuntemaan lopun elämäni. Kuka tekee sellaista?

Minä olin onnekas, jos niin voisi nyt sanoa. Todisteet olivat niin hyvät ettei siinä oikein ollut mitään epäselvää. Minun silloinen ystävä ilmoitti raiskauksesta hätäkeskukseen, kun hän oli löytänyt minut pihalta huutamasta apua. Raiskaaja oli yrittänyt tulla vielä sisälle meidän perässä, mutta joku ihana ohikulkija (mies) oli hätyytänyt hänet pois. Tästä ei juurikaan ole itsellä muistikuvia. Fyysisesti selvisin mustelmilla ympäri kehoa, isolla kuhmulla päässä, vääntyneellä nilkalla, muutamalla ruhjeella. Pahin kolhu tuli henkisesti.

Otin myöhemmin käteeni tatuoinnin, fenix. Voihan se olla vähän kliseinen, mutta itselle se kuvastaa sitä miten olen selviytynyt.

Raiskauksen jälkeen kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Hän käski minua asettumaan raiskaajan asemaan ja pyytämään minua miettimään miltä hänestä tuntuu. Mitä jos hän ei tajunnut mitä teki, entä jos hänellä on paha olla? Se ei ollut reilua, minähän se uhri olin ja nytkö minun pitäisi sääliä raiskaajani? Millä tavalla sen olisi pitänyt minun oloa helpottaa. Toivon, että kukaan ei enää ikinä sano raiskatulle noin koska se ei todellakaan helpottanut minun oloa.

”Raiskaajalla voi olla yhtä paha olo kuin sinullakin nyt” 

Totta vie se pahensi minun oloa, koska olen sitä luokkaa ihmisenä että aloin sääliä omaa raiskaajani. Jotenkin sen hoitajan kanssa puhuminen aiheutti sen, että säälin raiskaajaa. Ajattelun, että miksi minun tässä pitäisi tuntea huono oloa. Minun vikahan kaikki oli. No, siitä hoitajasta ei ollutkaan kauheasti apua. Juttelusta kyllä on ollut paljon apua, mutta ei hänen kanssaan.

Kävin tuolloin aika pohjalla ja siitä minulla on loppuelämäni muistona syvät arvet käsissä ja jaloissa. Silloin tuntui, etten ansaitse elää. Olen häpeäksi kaikille ja kuka tämmöisestä ihmisestä voisi tykätä. Olen ällöttävä. Joskus vieläkin nuo tunteet saattavat hypätä pintaan, vieläkin, seitsemän vuoden jälkeen.

Raiskaus on hirveä sana, syystäkin. Toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi sitä pilailussa. Minusta se on hirveän kuuloista, kun joku sanoo: ”tuo näyttää ihan raiskatulta” yms. Kuitenkin siitä pitäisi voida puhua, ei uhrin pitäisi tuntea siitä häpeää tai syyllisyyttä. Se on raskas taakka kantaa koko elämän ja helpommaksi salailu ei sitä tee. Se ei ole häpeä.

Tällä postauksella en hae sääliä, toivottavasti tästä olisi jollekin apua. Kaikki ei aina välttämättä ole sitä miltä päällisin puolin voi näyttää. Minä olen selvinnyt siitä, kävin melkoisen taistelun ja selvisin siitä vahvempana kuin koskaan. Vaikka joudunkin sitä koko elämäni mukana kantamaan. Isoin apua tuolloin oli perheestäni, tätin porukasta ja muutamasta ystävästäni. Ei tilanne heillekään helppo ollut ja moni ihmissuhde kärsikin tilanteesta. Silloin näki kuka on oikea ystävä ja kuka ei.

Lopullinen tuomio: törkeä raiskaus.