Sain taannoin kysymyksen: miten sua kukaan haluaa töihin, kun oot noin avoin sun sairaudesta? Se tavallaan loukkasi ja samalla pisti miettimään asiaa.
Oon ollut tosi avoin mun mielenterveysongelmista täällä tähän asti ja mun mielessä ei oikeastaan ole käynyt, että se voisin vaikuttaa tulevaisuudessa mun työn hankintaan. Eihän se toisaalta saisi vaikuttaa, haluaisinko töihin semmoiseen paikkaan joka antaa sen vaikuttaa? En varmasti haluaisi.
Voihan se varmasti olla että mua ei niin innokkaasti oteta töihin, jos ihan rehellisiä ollaan. Oon pyöritellyt sitä jonkun verran viime aikoina mielessä, kun töihin paluu on käynyt ajatuksissa. Kuinka moni antaisi sen vaikuttaa työhön palkkaukseen?
”Pitäisikö minun jatkossa olla hiljaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä?”
Mulla on ollut ikävä töihin viime aikoina. Tuntuu että kotona olo riittää, mutta ei minulla olisi voimia mennä töihin tällä hetkellä ja oma sairaus pitäisi saada ensin hoitotasapainoon. Se sairaus joka luultavasti rajoittaa minun työn saantia. Tuntuu jotenkin kauhean epäreilulta, kun enhän minä tätä kaikkea ole valinnut. En ole valinnut mun sairautta. En ole valinnut mitään tästä.
Minusta kysymys kertoo sen esittäjän ajatusmaailmasta paljon. Ainakaan hän ei ole yhtään ajatellut mitään esittäessään kysymystään. Se sai minut surulliseksi ja miettimään olenko tehnyt väärin, kun olen ollut niin avoin? Olisiko minun pitänyt olla hiljaa? Pitäisikö minun jatkossa olla hiljaa vai onko kaikki jo liian myöhäistä? On minun mielessä käyny jopa tilin ja blogin poisto. Mutta oon saanut niistä itse tosi paljon voimaa jaksaa, jaksaa tätä taistelua. Samalla olen voinut antaa tällä vertaistukea muille, se on ollut todella arvokasta.
Joten olen vain miettinyt uhraanko oman työn saannin sillä että olen niin avoin?
Minja Sinkkonen 