Erilaisuus on rikkaus ja rakkaus — Downin syndrooma

Olin jo ennen lapseni syntymää tiennyt että erilaisuus on rikkaus ja kaikki olemme samanarvoisia. Meillä on suvussa erityisiä joten heidän avulla olin jo saanut tutustua erilaisuuteen ja saanut nähdä miten se on todellakin rikkaus. Mutta silti vaikka olin nähnyt sen jo, on minun lapseni opettanut minua aivan valtavasti.

Meea syntyi 2020 tammikuussa. Saatiin jo raskausaikana tietää, että hänellä on Downin syndrooma. Alkuun oltiin shokissa,kuitenkaan ei hetkeäkään lakattu rakastamasta meidän lasta, odotettiin häntä koko ajan niin kovasti, niin että se teki ihan kipeää. Hänen syntyessään näin heti hänen erityiset piirteet, pienet poimut ja ihanat silmät. Tiesin heti että kyllä, hän on meidän ihana rakkauskromosomi. Hoin vaan että ”täydellinen, hän on täydellinen” ja sitä hän on.


”Se saa itselle hyvä fiiliksen ja se on yksi asia miksi somea teen”


On onni olla osa näin ihanaa matkaa, jossa jokainen päivä on toistaan jännittävämpi ja hymy yhtä valaiseva

Hän on opettanut meitä vanhempia valtavasti. Vaikka sitä jo aikaisemmin näki erilaisuuden kauneuden, niin nyt sen näkee vielä paremmin ja selvemmin. On etuoikeus olla äiti lapselle joka on niin erityinen, siinä saa olla itsekin olla osana erityistämatkaa. Ja se matka on todella erityinen, haasteineen ja voittoineen.

Olen vasta viime aikoina ymmärtänyt vertaistuen arvokkuuden tässä meidän matkan aikana. Se on kultaakin rikkaampaa ja olen onnekas että pääsin tapaamaan vertaisia viime viikolla. En ole aikaisemmin tavannut vertaisia ja somessa en oikein ole itse osannut lähteä viemään keskustelua eteenpäin. Koen että olen itse kuitenkin voinut antaa vertaistukea muille ja se on tuntunut itsestä hyvältä. Saan paljon viestiä instagramissa jossa varsinkin vasta Down-lapsen saaneet kiittelevät vertaistuen antamisesta. Se saa itselle hyvä fiiliksen ja se on yksi asia miksi somea teen. https://www.instagram.com/minjasinkkonen.


”Viestit ovat joskus olleet hyvin ilkeitäkin, mutta onneksi niitä on vain vähän”


Rakastin sinua jo ennen kuin olitkaan täällä

Meistä tehtiin taannoin juttu iltasanomiin. Ihan hyvä juttu joo, mutta se tehtiin ihan ikävään sävyyn ja sain siitä sitten palautetta, en suoraan mutta kuitenkin. Otsikko oli todella raju ja siinä oltiin takerruttu pelkästään yhteen asiaan. Juttu oli ihana, mutta otsikko pilasi sen kokonaan. Harmittaa suunnattomasti ja se saikin miettimään osallistunko enää koskaan haastatteluihin jotka koskevat lastani ja Downin syndroomaa. Tuli niin paha mieli, vielä siitä sitten että minua sitten syytettiin huonosta haastattelusta, vertaiset syyttivät. Tai oikeastaan juttua ei tehty ikävään sävyyn vaan otsikko oli todella raju ja käytännössä se pilasi ihanan uutisen.

Rakastan lastani aivan älyttömästi ja siksi yritänkin näyttää omalta osaltani muille miten erilaisuutta ei tarvitse pelätä ja se on kaunista. Olen välillä saanut vertaisilta viestiä, miten tuon meidän arkea väärin esille. Teen siitä niin helpon näköistä. Olen kyllä tuonut meidän haasteet esille somessa. Mutta Meean kanssa meillä sujuu hyvin vaikka haasteitakin on. Nyt voisin kuitenkin sanoa että isoimmat haasteet meidän elämässä on minun mielenterveysongelmat mm. minun kaksisuuntainen mielialahäiriö. Viestit ovat joskus olleet hyvin ilkeitäkin, mutta onneksi niitä on vain vähän.


”Mutta kun katsoo omaa lastaan, kaikki on sen arvoista”


Hänen hymynsä on valaiseva, vaan hän ei ole yhtä hymyä. Negatiiviset tunteetkin hän omaa niinkuin jokaikinen meistä

On myös kysytty miten selviän arjesta erityisen kanssa, kun sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä? Onko arki liian rankkaa minulle ja onko lapsilla hyvä olla. Selviän siitä samallalailla kuin kenen tahansa muunkin lapsen, tietenkin haasteita on mutta niin niitä on kaikilla ja menen tilanteen mukaan. En hän voi sille mitään että sairastuin, mutta omalla painollaan mennään.

Joten sellaisia pohdintoja lehtijutusta, erityisyydestä, kuulumisista ja äitiydestä erityiselle kun sairastaa itse. Oon niin onnellinen että saan kokea olla erityislapsen äiti ja kukaan muu ei erityislapsen vanhempi sitä ymmärrä miltä se tuntuu. Jokainen päivä on niin erilainen ja erityinen, täynnä rakkautta ja joskus niitä haasteitakin. Mutta kun katsoo omaa lastaan, kaikki on sen arvoista, todellakin on🧡


Olisiko jotain mistä haluaisit minun kirjoittavan?🧡

Itsekästä pitää Down-lapsi—Tässä maailmassa ei ole rakkautta liikaa

Pitkästä aikaan myös kirjoituksia Downin syndroomasta ja Meeasta, tuosta aivan ihanasta naperosta joka on ilahduttanut meitä jo kohta neljä vuotta❤️

Ollaan saatu viimeaikoina negatiivisiakin viestejä, varsinkin lehtijutun jälkeen. Osa varmasti liittyi siihen. Yksi niistä on se, että ollaan itsekkäitä kun ollaan tuotu tähän maailmaan lapsi jolla on Downin syndrooma.

Olen miettinyt ja pähkäillyt tätä asiaa oman pään sisällä. Sinne se on jäänyt ja juurtunut. Tiedän että näistä ei pitäisi välittää, sen kyllä tiedän. Mutta kun sitä tulee joka suunnasta niin juurtuu se tuonne päähän väkisinkin. No mitä nyt tähän tulee, onko se itsekästä? Ei varmasti ole ja miksikä ei?


”Koskaan tässä maailmassa ei ole rakkautta liikaa”



Jos tähän ajattelumalliin lähdettäisiin niin kaikkien lasten haluaminen on itsekästä, mutta ei se näin ole. Mulle on perusteltu asiaa niin, että heidän elämä tulee olemaan huonoa ja heidän elämänlaatu on kauheaa, he tarvitsevat apua jatkuvasti yms. Tähän nyt pitää jo sanoa, että moni ihminen kenellä on Downin syndrooma elää lähes normaalia arkea hieman avustettuna. En usko että nämä ihmiset näkevät tätä asiaa ja vaikka se elämä olisi vaikeampaa, on heillä silti yhtäläinen oikeus olla täällä, olla rakastettuina, elämässä juuri heidän oman näköistä elämää. Ei ole paha asia tarvita apua, jokainen meistä joskus tarvitsee apua ja me jokainen ansaitaan se apu mitä tulee. Ei me voida ottaa sitä keltään pois. Ei ole itsekästä haluta elämään LAPSI, lapsi jota rakastaa ja ottaa rakkautta vastaan. Koskaan tässä maailmassa ei ole rakkautta liikaa.


”Kun tartut käteeni juuri ennen nukahtamista, läikähtää sydämessäni suuri liekki”


Joten nyt kun katson näiden ilkeiden kommenttien jälkeen Meeaa, minun sydän sulaa, se sulaa surusta, rakkaudesta, pelosta. Pelkään millainen tämä maailma on Meealle, millainen paikka se on elää. Suren ilkeiden ihmisten kommentointia ja toivoisin että lapseni ei sitä joutuisi kohtaamaan. Kyllä hän joutuu, koska näitä ihmisiä mahtuu maailmaan, mutta minä kohtaan ne ihmiset Meean kanssa yhdessä ja opetan Meealle kuinka arvokas hän on juuri tuollaisenaan. Rakastan taas Meeaa, sydän sulaa rakkaudesta ja siitä kuinka häntä haluan suojella maailman ilkeyksiltä. Jos voisin näille ilkeilijöille antaa palan siitä rakkaudesta mitä Meeaa kohtaan tunnen niin ehkä, ehkä heidän ajatusmaailma muuttuisi.



Ei hän lainkaan ole kenenkään riesa, päin vastoin. Meean avustajaa lainaten, ”ei ole lainkaan harmittanut aamulla lähteä töihin vaan päinvastoin kun tietää että Meea siellä taas on vastassa”❤️

Joten sellainen kirjoitus tällä kertaa. Jotta se ei olisi niin negatiivinen, haluan tähän loppuun kirjoittaa. ”Olla sinun äiti on jotakin niin uskomatonta. Kun tartut käteeni juuri ennen nukahtamista, läikähtää sydämessäni suuri liekki. Tuntea tällaista rakkautta jotain kohtaan on aivan uskomatonta. Oma lapseni, niin erityinen, kaunis ja elämää täynnä. Ei lainkaan kenenkään riesa vaan päivien ilahduttaja. Rakas lapseni.”

Nyt taas kun sain purkaa tämän kaiken kirjoituksen mutoon, voin mennä asiassa eteenpäin yhdessä minun rakkaan lapseni kanssa❤️


Miten mulla menee — oon yrittänyt jaksaa

Nyt oon ollut kotona suurinpiirtein kuukauden päivät. On mennyt vaihtelevasti, toinen päivä on hyvä ja toinen huono, mutta mikä tärkeintä niin siellä on niitä hyviä päiviä. Ja niitä on alkanut tulemaan yhä enemmän ja enemmän.

Itsetuhoisuus on hävinnyt kokonaan, mikä on mahtava asia, en halua tällä hetkellä tehdä itselle mitään. Taannoin se että halusin, oli arkipäivää. Se on aika surullista. Joskus mun päivät meni siihen, kun tuskissani mietin kuolemaa. Se tuska oli tosi kova. Joskus makasin vessan lattialla tuskissani, en tiennyt siinä hetkessä mitä muutakaan tehdä. Halusin karkuun sitä oloa, halusin sen olon loppuvan.


”Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin”



Oon yrittänyt jaksaa, ehkä käytän liikaakin voimia siihen. Pitäisi antaa itselle armoa ja välillä on ok jos ei jaksakaan. Sitten tulee taas uusi päivä ja voi jaksaa uudestaan. Mä yritän parhaani, muuhun en oikeastaan kykene. Minä teen virheitä, olenhan ihminen. Musta tuntuu että jos en riitä jollekin näin niin sillon en voi sille mitään. Mun sairaus on aiheuttanut mun käytökseen kaikenlaista, enhän olisi sairas jos se ei niin olisi tehnyt. Ihmiset ehkä helpommin sen ymmärtäisivät jos kyse olisi jostain somaattisesta sairaudesta, vaikkapa epilepsiasta. Kai se on jollekin helpompi ymmärtää, mutta yhtälailla masennuksen oireet on oikeita ja ei niitä itse itselleen haluaisi. Voi kun en joutuisi käymään tätä kaikkea läpi ja voisin olla omaitseni. Mutta jos jään siihen vellomaan, niin en pääse eteenpäin ja tämä minulla pitäisi muistaa.


”Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa”


Mulla on ollut paljon ajatuksia viime aikoina. Tuntuu että ne pitäisi sylkeä ulos, mutta niitä on niin paljon etten tiedä mistä alottaisin. Se onkin yksi asia mikä on rasittanut viime aikoina, olisi niin paljon asiaa. Se sitten toisaalta ahdistaakin, vaikka on paljon muitakin ahdistuksen aiheita. Ei ole ollut oikeastaan viime aikoina sellaista ihmistä kenelle niitä purkaa tai ehkä en ole osannut purkaa. Se tuntuu pahana olona ja siltä kuin aina itkettäisi, mutta kyyneliä ei vain tule. On mulla viikottaiset käynnit mielenterveyshoitajan luona, mutta se on loppujen lopuksi lyhyt aika, eikä siinä ehdi sanomaan kaikkea mikä on mielessä. Mun oma hoitaja on ollut vielä pois töistä, niin uuden kanssa menee aina hetki ennen kuin pääsee kunnolla jutun juurelle.



Vaikka tässä nyt kaikki kuulostaa kauhean negatiiviselta niin ei se sitä koko ajan ole. Välillä tai aika useinkin jo nauran, ihan aidosti. Myös aito hymy näkyy enemmän kasvoilla, se on ihanaa. Olen myös yrittänyt tehdä mielekkäitä asioita, vaikka se tuntuu joskus vaikealta. Silti eihän tämä niin yksinkertaista ole, että nyt ollaankin yhtäkkiä kunnossa. Vielä on matkaa edessä, mutta on sitä jo melkonen matka tultukin eteenpäin. Olen ylpeä itsestäni, useammin. On kuitenkin hetkiä vielä kun en ole ja olo tuntuu toivottomalta. Ahdistuksen kanssa kamppailen vielä joka päivä, mutta olen löytänyt keinoja hallita sitä ja se on tosi mahtavaa. Mutta ahdistuksen kanssa ei ole helppo elää, toivoisin todella sen pian helpottavan.

Kutakuinkin eteenpäin mennään ja minä kyllä selviän tästä. Onhan mulla ihana perhe, mahtavia ystäviä, tukijoukkoja❤️


Vastauksia teidän kysymyksiin

”Saatteko tyttöjä hoitoon, että saisitte parisuhdeaikaa vkl?”

Kyllä me varmaan saadaan, pitää vaan vähän järjestellä. Uskoisin että ainakin vapaailta olisi järjestettävissä oleva asia ja sitä ollaankin jo suunniteltu. Haaveissa olisi myös vkl vapaa hotellissa, mutta nyt ei ole semmoista mahdollisuutta. Ehkä pian kuitenkin❤️


”Ootko tavannut koskaan livenä muita joilla on/on ollut synnytyksen jälkeinen masennus?”

Kyllä olen tavannut❤️ ja vertaistuki on ihana asia❤️ Minulla on myös paljon läheisiä kenellä on mielenterveysongelmia, joten vertaistukea on riittänyt. Haluan sitä myös osaltani antaa toisille.


”Mistä arvelet masennuksesi johtuvan?”

Alkuun se lähti raskausajasta ja räjähti synnytyksen jälkeen käsiin. Uskon kuitenkin että siinä on paljon tekijöitä. Omat traumat jotka on noussut pintaan äitiyden myötä, asioita on enemmän alkanut miettimään ja pohtimaan.


”Onko sulla mitattu ferritiiniä?”

Kyllä on ja se on seurannassa. Pääsen infuusioon jos se ei ala nousemaan.



”Miten Meea on viihtynyt päiväkodissa?”

Todella hyvin, se on yksi lempparipaikka ja Meealla on ihan mahtava päiväkoti. Ja aivan ihana avustaja, kaikki muutkin hoitajat on kyllä ihan huippuja❤️ Meea pitää aina omaa aamupiiriä muille ja touhuaa kovasti päikyssä muiden kanssa.


”Miten pienet ikäerot vaikuttaa lapsiarjessa? Kerro plussat ja miinukset”

Toisaalta se on ihana asia, koska heistä on paljon seuraa toisilleen. Mutta kyllä sitä riidelläänkin ja välillä väsyttää, kun on niin hektistä. En kuitenkaan kadu asiaa, ihana nähdä kuinka he kasvaa yhdessä ja saavat paljon seuraa toisistaan❤️

+Seuraa toisilleen
+Vauva ajat ovat samaan syssyyn
+Kaikki lastenhoito asiat ovat tuoreessa muistissa
+Samat vaatteet menevät pikkuisille
-Arki on välillä hektistä
-Joskus väsyttää tosissaan hälinä ja äänet mitä kolmesta pienestä tulee


”Onko sulle mietitty sähköhoitoa?”

Ei ole mietitty.


”Mitä sun mies ajattelee siitä, kun jaat teidän elämää avoimesti somessa?”

Hän tukee ja kannustaa minua siihen. Hän on ylpeä minusta❤️ Häntä se ei siis haittaa yhtään ja ollaan yhdessä sovittu tietyt pelisäännöt. Esimerkiksi lapsista ei julkaista vähäpukeisia kuvia tai mitenkään noloja kuvia.


”Miten vuorovaikutus/kiintymyssuhde lähtenyt liikkeelle vauvan kanssa?”

Yllättävän hyvin vaikka olin osastolla monta viikkoa. Toki Jerkku kävi siellä monta kertaa pikkuisen kanssa❤️ Voisin sanoa että paremmin mitä Mimosan, koska hänen syntymän jälkeen olin tosi masentunut tai siitähän tämä kaikki alkoikin. Totta kai ei se varmasti ole niin hyvä, kuin voisi olla koska olin osastolla monta viikkoa. Ei se kuitenkaan huonokaan ole❤️


”Miten puolisosi jaksaa, saako jotain tukea?”

Tähän voisin kysyä vastauksen suoraan mieheltäni. Vastaus: Minusta minä oon jaksanut ihan hyvin tässä. Oon saanut käydä keskustelemassa mielenterveyshoitajan kanssa. Ei kait tässä mitään ihmeempää.


”Saitko ensimmäisen kerran masennusdiagnoosi synnytyksen jälkeen”

En saanut, olen ollut masentunut pari kertaa aikaisemmin.


”Joko teidän lapsiluku on täynnä?”

Tällä hetkellä se ainakin siltä tuntuu, mutta mielihän voi aina muuttua! Haaveilin joskus 4-5 lapsesta. Tällä hetkellä en kuitenkaan olisi siihen valmis.


Maalaaminen on parasta terapiaa

”Millaisia ajatuksia sinulla on tulevaisuudesta?”

Pääosin positiivisia, ihanaa nähdä lasten kasvavan ja ehkä itsekin löydän sen alan mille haluan työllistyä. Joskus heikkoina hetkinä tulevaisuus näyttää toivottomalta, mutta päivä päivältä näitä hetkiä on vähemmän❣️

Oli kysytty myös minun lääkityksestä ja millaisia impulsseja minulla on ollut. Lääkitystä en tällä hetkellä halua jakaa kaikille. Impulsseista tulen kyllä kirjoittamaan, mutta sitten kun olen siihen valmis ja oma vointi on tasainen. Kiitos teille kysymyksistä. Kaikkea kyllä saa kysyä ja vastaan jos se vain on semmoinen johon haluan vastata❤️ Kaikkea saa kysyä❣️


Miltä äitiys on tuntunut lapsen kanssa jolla on Downin oireyhtymä

Meea täyttää kohta kolme vuotta, siis kolme! Mihin tämä aika oikein on mennyt, vastahan me oltiin synnärillä ja sain tuon pienen ihmeen syliini. Katsoin Meeaa, ajattelin että se on täydellinen, sinä olet täydellinen. Hän oli niin pieni, 44cm, meidän pieni pallero. Hetken sain häntä pitää sylissä ja ihastella ennen kuin hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Se oli rankkaa, tosi rankat kolme viikkoa, mutta kaikki oli sen arvoista. Muistan pitkät päivät teholla ja sen kuinka itketti kun illan päätteksi piti lähteä pois toisen luolta. Se oli tosi rankkaa. Vasta olin tullut äidiksi ja sitten en kuitenkaan saanut olla minun lapsen kanssa kotona, se oli rankkaa.


”Vaikka vaikeina aikoina äitiys on mietityttänyt ja tullut mietittyä, että miksi tähän olen ryhtynyt”


En osannut kuvitellakaan miten ihmeellistä äitiys näin erityisen lapsen kanssa on voinut olla ja joskus se on ihan tavallista. Mutta äitiys voi myös olla rankkaa, niinkuin se on ollutkin. Valvottuja öitä, korvatulehduskierteitä, mahaongelmia, sitäkin kun ei ymmärretä toista. Mutta en sanoisi että rankkuus pääasiassa johtuisi Downista, koska näin ei ole. Rankkaa on ollut kaikkien lasten kanssa välillä, ei se syndrooma kaikkea aiheuta.



Minusta on aina tuntunut että minut on tarkoitettu juuri Meean äidiksi. Tuntuu että siltä osin palaset ovat loksahtaneet kohdalleen. En ikinä ole katunut Meean syntymää. Vaikka vaikeina aikoina äitiys on mietityttänyt ja tullut mietittyä, että miksi tähän olen ryhtynyt. Se ei liity mitenkään Meean erityisyyteen. Tuohan se omat haasteensa, en voi sitä kieltää. Mutta haasteita voi tulla myös niin sanotusti ”tavallisen” lapsenkin kanssa.


”Me opetellaan joka päivä ja joka päivä Meea opettaa meitä”


Meea on opettanut meitä ihmisinä ja vanhempina tosi paljon. Minun maailmankatsomus on avartunut tosi paljon ja minusta jokainen ihminen on arvokas juuri sellaisenaan. Minun lapset saavat kasvaa ympäristössä jossa saa olla oma itsensä, ei ohjata mihinkään tiettyy suuntaan ja annetaan kokeilla mikä on itselle se oikea juttu. Jokainen ihminen on arvokas ja tärkeä, tämän on Meea opettanut tai ehkä en ole sitä niin ajatellut, ennen Meeaa ja äitiyttä.



Se ilo, aito ilo kun Meea oppii jotain uutta, on aivan sanoin kuvaamattoman upeaa ja ihanaa. Ja ne tunteet ovat muutenkin niin aitoja, en malta odottaa miten ne näkyvät kasvaessa. Vaikka vaikeaakin varmasti tulee olemaan, niinkuin nytkin se tuo haasteita että ei aina ymmärretä mitä Meea meille yrittää kertoa. Yritetään koko ajan löytää sitä yhteistä tapaa kommunikoida ja meillä paljon käytetäänkin tukiviittomia, kuviakin, mutta niitä enemmän päiväkodissa. Me opetellaan joka päivä ja joka päivä Meea opettaa meitä. Joskus me aliarvioidaan häntä, ei tarkoituksella, mutta hän ansaitsee kaiken tuen ja kannustuksen kaikkeen mihin ryhtyy. Meea on yllätyksiä täynnä.

Hän kyllä hurmaa melkein jokaisen vastaantulijan ja omaa niin mahtavan huumorintajun, että odotan innolla miten se muovautuu kasvaessaan. Ehkä hänestä tulee samanlainen keppostelija kuin minusta, kuka tietää?



Tämä lapsi on antanut meille rakkautta, naurua, kiukkua, temperamenttia, opettanut meidät näkemään kuinka kaunista erilaisuus on ja miten meidän kaikkien pitäisi hyväksyä toisemme juuri sellaisina kuin me olemme. Me ollaan saatu kirjaimellisesti iso lahja meidän elämään❤️


Persoonallisuushäiriö vai jotain muuta

Mulla on jo aikasemmin epäilty persoonallisuushäiriötä ja nyt myös osastolla psykiatri olisi vahvasti sitä mieltä, että minulla sellainen voisi olla. Nyt on sitten tutkimukset edessä päin ja olen niistä kyllä onnellinen. Ne tuovat selkeyttä minun elämään ja sitten voin alkaa saamaan hoitoa juuri siihen mihin tarvitseekin.

Minulla ei sinänsä herätä kauhua ajatus persoonallisuushäiriöstä. Sehän olisi ihme jos semmosta ei olisi, kun huomioi minun traumat mitä elämässä on ollut. Ehkä viime päivät, viikot ovat olleet hyvin sekavia ja ei oikein itsekään ole saanut kiinni omista ajatuksista. Kaikesta en ole vielä valmis kirjoittamaan, mutta tiedän että haluan nekin asiat vielä joku päivä teidän kanssa jakaa.


”Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta se että olen suuren osan jo itse tiedostanut, se on askel eteenpäin”



Olin ajatellut että en nyt vielä näistä ajatuksista kirjoita, mutta mieli alkoi tekemään ja tuntuu, että nyt on oikea hetki. Nyt kun kaikki on vielä tuoreessa muistissa. Olen joutunut melkoista itsetutkiskelua käymään viimepäivinä ja minulla on paljon käytösmalleja, joiden tulee muuttua. Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta se että olen suuren osan jo itse tiedostanut, se on askel eteenpäin. Puhun nyt nimenomaan niistä haitallisista käytösmalleista. Mitkä on haitallisia minulle itselle, mutta myös lähipiirilleni. Ei ole ollut helppo myöntää itselle, että näin en saisi tehdä. Haluisin olla ehjä, ehyt, valmis. Loppujen lopuksi onko meistä kukaan valmis? Elämä on yhtä opettelua päivästä toiseen. Minun täytyy nyt tehdä suuri työ itseni kanssa.

Minun pitäisi oppia olemaan armollisempi itselle, ei olla niin ankara. Tämä elämä on paljon asioiden opettelua ja tutkiskelua. Minulla on tällä hetkellä menossa melkoinen tutkimusmatka itseni kanssa. On myös ollut mukavaa huomata uusia asoita itsessään, vaikka ne ei olisi olleetkaan niin mukavia. Sitten on voinut alkaa vähän pohtimaan mistä ne huonot käytösmallit ovat voineet tulla, vaikka se ei tässä ole pääasia. Pääasia on se että tunnistan ne ja haluan niihin muutosta. Myös se että oikeasti menen itseeni, mietin sitä käytöstä ja haen tietoa siitä mitä ne tunteet on, miten voisin käsitellä vaikeassa tilanteessa niitä tunteita, että ne eivät purkaudu väärällä tavalla ulos. Minun pitää ottaa myös vastuu käyttäytymisestäni.



”Onneksi olen saanut olla täällä osastolla selvittämässä päätä ja levähtämässä. Eihän tämä ole sen kummempaa kuin minkään muun syyn takia sairaalassa oleminen”


Yritän tällä hetkellä koota palasia yhteen. Tuntuu että kaikki palaset ovat pitkin ja poikin, enkä oikein saa mistään kiinni. Minulla on myös epäilty ADD:tä, joka tuo myös oman vaikeutensa ajatuksenjuoksuun! On vaikea välillä keskittyä ja sitten on ihan liikaa asioita pään sisällä. Pään sisällä on välillä ihan sekametelisoppa.


Osastolta pienellä iltalomalla puolison kanssa❤️


Kaiken kaikkiaan minua helpottaa että kohta minun pitäisi saada diagnoosi tälle kaikelle, nimi, selkeys ja ennen kaikkea sillon itsellä on helpompi ymmärtää omaa käytöstä ja ehkä myös helpompi olla armollisempi itselle. Kirjoittelen joskus myöhemmin niistä mitä ne huonot käytösmallit on, kun olen itsekin päässyt niihin enemmän kiinni ja saanut niihin selkeyttä.

Mielenterveysasiat tuntuu välillä melkoiselta viidakolta. Onneksi olen saanut olla täällä osastolla selvittämässä päätä ja levähtämässä. Eihän tämä ole sen kummempaa kuin minkään muun syyn takia sairaalassa oleminen. Täällä minä hoidatan itseäni, koska haluan apua ja itseni taas kuntoon❤️



Syyllisyys — Synnytyksen jälkeinen masennus


”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Laitoin muutama päivä sitten kysymysboksin, jossa saitte kysyä minulta mitä vaan. Lupasin kirjoittaa vastaukset blogiin. Kysymyksiä tuli laidasta laitaan, joten jaottelen niitä hieman erilleen. Tässä yksi kysymys mihin halusin paneutua vähän enemmän. ”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Tämä on mullekin hyvin tuttu tunne, kuinka tuntee syyllisyyttä siitä että ei ole ollut niin läsnä vauvavuodessa kuin olisi halunnut olla. Keskimmäisen ajalta minulla on todella hatarat muistikuvat, oikeastaan muistan suurimmaksi osaksi vain sen pahan olon tunteen, mikä silloin oli päällä. Muistan sen tuskan ja ahdistuksen tunteen. Muistan kuinka synnytyksen jälkeen en olisi halunnut vauvaa viereen, olisin halunnut vain nukkua.



”Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova”


Minä oon yrittänyt ajatella, että jos olisin sairastunut mihin tahansa muuhun sairauteen, niin tuntisinko silloin niin kovaa syyllisyyden tunnetta? Tuskin. Jos olisin sairastunut vaikka johonkin somaattiseen sairauteen, en olisi niin ankara itselleni. Miksi sitten olisin itselleni ankara siitä, että olen ihminen ja olen sairastunut masennukseen?

Me ei olla mitään koneita, eikä me jakseta pusertaa koko aikaa täydellä vauhdilla. Raskaus ja synnytys on iso asia, se on todella iso elämänmuutos ja usein se saa miettimään nuoruutta, lapsuutta. Silloin sieltä saattaa nousta mieleen asioita jotka ovat raskaita. Raskauden tuomat hormonit jo itsessään rasittaa kehoa ja mieltä. Totta kai se harmittaa kun vauvavuosi menee vähän ohi, mutta vauva ei siitä kärsi. Tässä elämässä on paljon aikaa luoda ihania muistoja, niille on rutkasti aikaa. Joten annetaan joskus itsellemme armoa ja opetetaan lapsemmekin siihen, että joskus voi romahtaa.


”Se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä”


Elämä ei useinkaan mene niinkuin sen ajattelee menevän, vaan joskus tulee vastoinkäymisiä. Joskus sitä voi masentua, mutta se ei ole sinun syy. Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova. Ethän sinä olisi itsellesi vihainen jos joutuisit yhtäkkiä vaikka onnettomuuteen ja suuriosa vauva-vuodesta menisi sairaalassa makaamiseen. Masennus tulee tosi salakavalasti, eikä sen tulemista voi estellä, mutta siitä voi kyllä toipua ja sitä vastaan voi taistella niillä voimilla mitä itsellä on. Ei kukaan valitse masennusta, et sinä enkä minä.



Masennus ei ole vain sitä ettei jaksa ja on laiska. Se on sitä kun sängystä ylös nouseminen tuntuu vaikealta, se on sitä kun olo tuntuu todella tuskaiselta, se on sitä kun tunnet olevasi tosi yksin vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, se on huonommuuden tuntemista, se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä, joskus se on sitä että tunteet on hukassa ja joskus se on syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kun ei pysty parhaaseensa, vaikka tosi asiassa me masentuneena tehdään koko aika parhaamme ja kyllä me sieltä noustaan. Syyllisyyttä ei pidä tuntea, siihen ei ole syytä. Mutta se on normaali tunne masentuneena, se kuuluu asiaan. On vaan hyvä muistaa, että ei jää kiinni siihen tunteeseen. Antaa itselle armoa, antaa itselle luvan olla hauras ja antaa itselle aikaa toipua❤️


Masennus — Onko se aihe josta ei saisi puhua

Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi blogiin kirjoittanut, tässä kaiken seassa se on jäänyt sivuun.

Mulla on somesta aika ristiriitaiset fiilikset tällä hetkellä. Haluan niin kovasti kirjoittaa omasta arjesta, masennuksesta ja millaista se elämä oikeasti on. Tietenkään kaikkea minäkään en voi kirjoittaa somessa, koska joihinkin asioihin liittyy myös toisia ihmisiä. Silloin minulla ei tietenkään ole oikeutta niistä asioista julkisesti kirjoittaa.

”Tällä hetkellä elämä on ollut päivästä toiseen kamppailua, selviytymistä”

Oon nyt törmännyt ilmiöön jossa minun masennusaiheisia julkaisuja ilmiannetaan. Siitä syystä Instagram on alkanut rajoittamaan minun tilini toimintaa. Mikä tarkoittaa sitä että se piilottaa minun masennusaiheisia julkaisuja ja välttämättä aina viestien lähetys tai kommentteihin vastaaminen ei onnistu ja paljon muutakin. Tämä on viimeaikoina vienyt itseltä paljon motivaatioita kirjoittamisesta. On tullut tosi paha mieli siitä että yritän tuoda sitä elämän toista puolta esiin ja antaa mahdollisesti myös jollekin toiselle vertaistukea, niin sitten joku kokee sen asian sellaiseksi että se pitää ilmiantaa. Ja kirjoittamisesta on myös itselleni tosi paljon apua, silloin saa niitä omia ajatuksia selkeämmäksi.

Tällä hetkellä elämä on ollut päivästä toiseen kamppailua, selviytymistä. Itse olen kokenut vertaistuen äärettömän tärkeäksi, joten on ihanaa jos pystyn sitä omilla julkaisulla muillekin antamaan. Mutta kyllä tuo ilmiantaminen syö motivaatioita ja vaikka sillä joku tarkoittaisi hyvää, niin seuraukset ovat aivan päinvastaiset. Ehkä jollakin mahdollisesti ahdistaa minun julkaisut, koska niissä puhutaan siitä elämän raadollisesta puolesta. Silloin niitä ei tietenkään ole pakkoa lukea, eikä minua ole pakko seuratakaan jos ei halua.

”Harmi kun se ei ole niin yksinkertaista, olisipa se niin helppoa, olisipa jokin helppoa”

Minun elämä on tällä hetkellä masennuksen kanssa arjesta selviytymistä. Tällä hetkellä ei kauheasti ruusuista ole, joten kirjoituksetkin ovat sen mukaisia. Uskon kyllä ainakin välillä, että tämä tästä helpottaa. Toivoin kuitenkin että somen tekemistä minun ei tarvitse tämän kaiken takia lopettaa tai että minun tiliä ei poistettaisi jatkuvien ilmiantojen takia.

Jos voisin vain päättää että en ole enää masentunut ja elämä olisi yhtä auringonpaistetta, varmasti niin tekisin. Harmi kun se ei ole niin yksinkertaista, olisipa se niin helppoa, olisipa jokin helppoa. Yritän ajatella että masennus on tuonut minulle myös hyvää, ystäviä, sellaisia ihmisiä joiden edessä voi olla aito oma itsensä. Masennus on myös tehnyt minusta vahvemman hetki hetkeltä ja kasvattanut ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan elämässä vaikeuksia ja tulevaisuudessa osaan kohdata ne vaikeudet vahvempana, viisaampana.

”Lyhyin askelin, hengitys kerrallaan”

Tämä elämä on muovannut minusta minut, se on muovannut minusta sellaisen äidin kuin olen. Siitä en ole pahoillani. Lapseni saavat rennon, kuuntelevan, ymmärtävän, hauskan, tasapuolisen, rakastavan äidin.

Joten ainakin toistaiseksi jatkan somen pitämistä ja toivon, että joskus joku ei kokisi asiaksi ilmiantaa minun julkaisuja. Toivon että tulevaisuudessa se ei syö itseltä motivaatiota niin että päättäisin lopettaa somessa kirjoittelun.

Nyt kuitenkin päivä kerrallaan eteenpäin, lyhyin askelin, hengitys kerrallaan. Kyllä tästä selvitään, yhdessä. Me ei olla yksin, meitä on monta käymässä samaa kamppailua ja kenenkään ei tarvitse vaieta asiasta, masennus ei ole aihe mistä ei saisi puhua. Siitä pitää puhua ja siitä nimenomaan saa puhua.

Instagram @minjasinkkonen



Synnytyksen jälkeinen masennus

Masennus ja lapset, tästä on varmasti mielipiteitä laidasta laitaan, joten ei mennä siihen. Ajatellaan että saat vaikka kaksi lasta, sulla on elämässä kaikki ihan hyvin ja masennut synnytyksen jälkeen. Masennut siitä huolimatta että kaikki on hyvin, ja niinkuin joku saattaa ajatella, että ei ole mitään syytä masentua.

”Olisipa elämä niin yksinkertaista ja mustavalkoista”

Mutta ei se masennus toimi niin. Et sinä masennu sen takia, että saat lapsia. Ei sen takia että joku olisi elämässä huonosti ja totta kai sekin vaikuttaa. Aina ei kuitenkaan tarvitse olla edes mitään erityisempää syytä, pelkkä raskaus ja hormonitkin voi riittää siihen, että masentuu. Ei sille ihminen itse mitään voi, eikä se ole päätös joka olisi itsestään kiinni.

Sitä vain masentuu, eikä sitä huomaa välttämättä itsekään. ”Miksi hommata lapsia ja sitten heti masentuu”. Niin, olisipa elämä niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Sain tähän itse vastikään hyvän näkökulman. Jos asia olisi niin, että saisit lapsen ja joutuisit vaikka onnettomuuteen, etkä olisi niin hyvässä kunnossa hoitamaan lapsia. Ethän sinä sille itse mitään voisi, eikä sitä ollut suunniteltu, niin vain tapahtui. Ja juuri niin on myös masennuksen kanssa. Et sinä sitä itse halunnut tai suunnitellut, se vain tuli, vaikka et sitä halunnut.

”Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma päätös”

Kaikki eivät näe masennusta sairautena, eivätkä kaikki ymmärrä mitä se oikein on. Ei se ole sitä että nyt olet vähän huonolla mielellä, se on kaikkea muuta. Masennus vie sinulta elämänilon, energian ja läheisyyden. Ja se tuo tilalle kiukkua, väsymystä, huonon itsetunnon, kyvyttömyyden toimia. Pahimmassa tapauksessa masennus vie sinulta halun elää ja nähdä sen hyvän mitä elämässä on. Ja se kaikki ei ole päätös tai itsestä kiinni. Toiset masentuu pienesti ja toiset niin paljon, että haluaa jopa tappaa itsensä. Ja se kaikki on ihan todellista ja masennus on sairaus, jolle ei itse voi mitään, se vain tulee.

Eikä elämää ja tulevaisuutta voi alkaa pelkäämään sen takia jos masennus tulee takaisin. Se on sama asia kuin ajattelisi, että en voi tehdä enää mitään jos joudun uudestaan onnettomuuteen. Silloin ihminen lakkaa elämästä ja antaa pelon, masennuksen voittaa. Masentuneella ja masennuksesta toipuneilla ihmisillä on oikeus elää ilman pelkoa, syyllisyyttä siitä että elää. Ja muiden pitäisi kannustaa siihen. Me elämme vain kerran ja me teemme vain parhaamme.

Minä yritän joka päivä olla paras äiti minun lapsille, vaikka joskus joudun menemään sieltä mistä aita on matalin. Se riittää, minä kuitenkin ajattelen minun lapsien parasta.

Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma päätös. Se ei tule sen takia, että olisit surullinen omista lapsistasi. Se ei tule siksi, että et rakastaisi omia lapsiasi. Se ei tule siksi että elämäsi olisi huonoa. Se ei tule siksi että olisit huono äiti. Se vaan tulee, vaikka et sitä itse olisi tilannut.



Hento ihminen, joka on varsin herkkä hajoamaan

Minulla on sellainen ajatus että oon muita huonompi, ihan pohjasakkaa. Ja eritoten ajattelen, että masennus huonontaa mua ihmisenä ihan hirveästi ja oon sen takia kertakaikkiaan ihan paska.

Eihän asia näin ole, masennus ei tee ihmisestä huonoa. Koulutus, parisuhde tai harrastus ei määritä ihmistä, vaan ihminen tekee sen ihan itse. Voi päättää tekeekö hyviä tekoja ja kohteleeko muita ihmisiä tasavertaisesti. Vai nostaako itseään jalustalle vai pitääkö itseään samanvertaisena kuin muut ovat. Loppujen lopuksi me kaikki ollaan samasta puusta veistetty.

Kukaan ihminen taas ei ole täydellinen. Me ollaan vain ihmisiä ja joskus me saatetaan loukata toisiamme tarkoittamatta. Joskus jopa loukataan tarkoituksella, mutta se miten sen jälkeen toimii, on ihan eri asia. Osaako pyytää anteeksi? Jokainen tekee virheitä, kukaan meistä ei tosiaankaan ole täydellinen, eikä sellaista kannata tavoitella, koska täydellisyyttä ei olekaan.

”Me kaikki ollaan vain hentoja ihmisiä, herkkiä hajoamaan.”

Jos kokee olevansa parempi ihminen kuin muut, niin silloin omassa ajatusmaailmassa on jotain korjattavaa. Me kaikki ollaan ihmisiä ja me kaikki voidaan mennä rikki, ihan yhtäkkiä ja odottamatta. Oli sitten presidentti tai kuka tahansa. Sen kaiken ulkokuoren ja kulissin takana on vain hento ihminen joka on varsin herkkä hajoamaan. Voi hajota vähäsen tai sitten voi romahtaa kokonaan. Joskus joku tapahtuma johtaa romahtamiseen tai joskus sille ei ole edes mitään kummempaa syytä. Ihmismieli on niin kummallinen ja erikoinen.

Mä oon romahtanut kokonaan, mutta olen jo alkanut keräämään palasia yhteen, se ei ole helppoa ja joskus ei edes kiinnostaisi tehdä niin. Mutta mä olen käynyt ihan pohjalla ja koko ajan kiipeän sieltä ylöspäin, välillä tulee horjahtamisia. Olen yrittänyt itselle takoa ajatusta päähän, että ei masennus tee minusta huonompaa. Ei romahdus huononna minua ihmisenä.

Ajatus kuitenkin oli, että ei me voida verrata kuka on parempi ja kuka huonompi. Me ollaan kaikki ihmisiä ja se miten me kohdellaan ja nähdään toisemme, niin juuri se määrittää meidät loppupeleissä. Me kaikki ollaan vain hentoja ihmisiä, herkkiä hajoamaan. Mutta sä määrität sen näetkö muut ihmiset samanvertaisina. Koska siinä vaiheessa, kun alkaa pitämään itseään muita parempana, on joku mennyt vikaan ja siinä vaiheessa voi vielä kääntää suuntaa. Kukaan meistä ei ole täydellinen, aina ei osata sanoa juuri oikeita sanoja, ei me voida tietää kaikkea mutta me kuitenkin voidaan yrittää kohdata toisemme samanarvoisina. Virheitä saa tulla ja niitä tuleekin, se on sitä elämää. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan.

Masennus ei huononna ihmistä, erilaisuus ei huononna ihmistä, yhdenvertaisuudessa taas on voimaa.