En ole pitkään aikaan kirjoittanut blogiin ja kun on ollut niin pitkä tauko, on kynnys kirjoittaa jotenkin korkea. Ajattelin kuitenkin että jostain on hyvä aloittaa niin kerronpa sitten ajatuksia mun sairaudesta ja kokemuksia sen kanssa elämisestä. Vähän tarkemmin mitä aikaisemmin olen siitä kirjoittanut.
En ikinä olisi uskonut sairastuvani skitsoaffektiiviseen häiriöön. Jos pikku Minja joskus olisi kuullut tämmöisestä niin ei sitä omalle kohdalle olisi osannut odottaa. Mun elämä on muuttanut suuntaa aika paljon ja on pitänyt miettiä asioita uusiksi. On ollut viime aikoina ehkä taas vähän raskasta olla tämän kanssa vaikka sitä olen kovasti rasiaan työntänyt. Piiloon pois näkyviltä.
Mulla ei ole ollut harhoja kohta pariin kuukauteen jos ei oteta nyt pientä harhaluuloisuutta laskuun mitä on nyt ollut muutamana päivänä. Ne on vaan semmoista ohimeneviä ajatuksia ja mun sairaus elää koko ajan. Voi olla pitkään oireetonta ja sitten voi tilanne muuttua yhtäkkiä. Yleensä ne ei rajusti tuu kuitenkaan päälle ykskaks. Siihen vaaditaan yleensä joku laukaisija. Mutta mun kohdalla ne on yleensä alkanut pikku hiljaa ja sitten ”iskenyt päälle”.
”Mun harhat on ollut pahimmillaan tosi pelottavia ja olen uskonut niiden olevan ihan totisinta totta”
Tuntuu välillä todella epäreilulta, miksi minä? Minä, joka tykkäsin rauhallisista lenkeistä, ei nyt uskalla muutamaa sataa metriä kauemmas omasta kodista. Minä, jolla oli paljon unelmia, on joutunut osasta luopumaan. Se on tehnyt kipeää mutta elämän tilanteet muuttuu, ei sille mitään voi. Pitää vain sopeutua ja jaksaa.
Mun sairauden kanssa eläminen ei ole niin yksinkertaista. En oikein ite kauheasti voi sen elämiseen vaikuttaa. Ainoastaan yrittää pitää arjen tasaisena mutta aina sekään ei ole itsestä kiinni. Masennus tulee kun tulee ja siitä on selvittävä. Pelkään sitä, tiedän että ei saisi mutta kukapa masentunut haluaisi olla. Vauhtia en pelkää niin kauheasti mutta toisaalta sieltä tullaan aina alas ja se tarkoittaa masennusta.
”Mun sairaus on mitä on, näkymätön, viekas, se ei kysele. Mutta en voi jäädä siihen paikalleen”
Mun harhat on ollut pahimmillaan tosi pelottavia ja olen uskonut niiden olevan ihan totisinta totta. Onneksi nyt lääkkeellä tällä hetkellä on suht tasainen vointi. Ei ole ollut hahmoja tai ääniä jotka käskee tekemään itselle jotain. Ei pahimpia harhaluuloja kameroista tai seuraamisesta. Jäljet ne on kuitenkin jättänyt ja osa tunteista ei millään lähde pois, sen kanssa on opittava elämään. Niin se vain on. Kävelen autolle yksin ja pitää miettiä välillä että jos siellä joku on tai kaupassa. Mitä jos joku kuitenkin seuraa. Tiedän että se ei ole niin ja se on vain semmoinen ohimenevä tunne mikä on jäänyt.
Toivon että voin antaa vertaistukea tässä, masennuksessa ja muutenkin ylipäänsä mielenterveyteen liittyvissä asioissa. Teidän viestit on antanut voimaa ja ilahduttaa kun olen voinut antaa vertaistukea. Olen myös saanut sitä itse, se on arvokasta.
Ehkä tällä hetkellä elämä on sopeutumista kaikkeen ja sairauden hyväksymistä. Haluaisin sanoa että se on helppoa mutta ei se ole. Kuka nyt sairas haluaisi olla. Mun sairaus on tavallaan näkymätön niin ehkä sitä on vaikea selittää. Sitä ei ymmärrä miten vakava se on kun se voi viedä pahimmillaan hengen multa. Mut pelasti osasto, se oli mun pelastus. Näkymätöntä on vaikea selittää. Olen kuitenkin saanut paljon vertaistukea ja ymmärrystä somesta, perheeltä. Se auttaa jaksamaan.
Mun sairaus on mitä on, näkymätön, viekas, se ei kysele. Mutta en voi jäädä siihen paikalleen, mun on elettävä tätä elämää vaikka niiden harhojen kanssa, sen pahan olon. Nyt saan elää aika normaalia arkea ja yritän elää hetkessä. En nyt parempaankaan pysty.
Minja Sinkkonen 