Tekijä: rakkauskromosomi

Syyllisyys — Synnytyksen jälkeinen masennus

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Laitoin muutama päivä sitten kysymysboksin, jossa saitte kysyä minulta mitä vaan. Lupasin kirjoittaa vastaukset blogiin. Kysymyksiä tuli laidasta laitaan, joten jaottelen niitä hieman erilleen. Tässä yksi kysymys mihin halusin paneutua vähän enemmän. ”Vinkkejä miten päästä eroon syyllisyydestä, kun on sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja vauva-ajasta ei ole kauheasti muistikuvia?”

Tämä on mullekin hyvin tuttu tunne, kuinka tuntee syyllisyyttä siitä että ei ole ollut niin läsnä vauvavuodessa kuin olisi halunnut olla. Keskimmäisen ajalta minulla on todella hatarat muistikuvat, oikeastaan muistan suurimmaksi osaksi vain sen pahan olon tunteen, mikä silloin oli päällä. Muistan sen tuskan ja ahdistuksen tunteen. Muistan kuinka synnytyksen jälkeen en olisi halunnut vauvaa viereen, olisin halunnut vain nukkua.

”Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova”

Minä oon yrittänyt ajatella, että jos olisin sairastunut mihin tahansa muuhun sairauteen, niin tuntisinko silloin niin kovaa syyllisyyden tunnetta? Tuskin. Jos olisin sairastunut vaikka johonkin somaattiseen sairauteen, en olisi niin ankara itselleni. Miksi sitten olisin itselleni ankara siitä, että olen ihminen ja olen sairastunut masennukseen?

Me ei olla mitään koneita, eikä me jakseta pusertaa koko aikaa täydellä vauhdilla. Raskaus ja synnytys on iso asia, se on todella iso elämänmuutos ja usein se saa miettimään nuoruutta, lapsuutta. Silloin sieltä saattaa nousta mieleen asioita jotka ovat raskaita. Raskauden tuomat hormonit jo itsessään rasittaa kehoa ja mieltä. Totta kai se harmittaa kun vauvavuosi menee vähän ohi, mutta vauva ei siitä kärsi. Tässä elämässä on paljon aikaa luoda ihania muistoja, niille on rutkasti aikaa. Joten annetaan joskus itsellemme armoa ja opetetaan lapsemmekin siihen, että joskus voi romahtaa.

”Se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä”

Elämä ei useinkaan mene niinkuin sen ajattelee menevän, vaan joskus tulee vastoinkäymisiä. Joskus sitä voi masentua, mutta se ei ole sinun syy. Ihmismieli on herkkä, hauras ja samalla niin kiehtova. Ethän sinä olisi itsellesi vihainen jos joutuisit yhtäkkiä vaikka onnettomuuteen ja suuriosa vauva-vuodesta menisi sairaalassa makaamiseen. Masennus tulee tosi salakavalasti, eikä sen tulemista voi estellä, mutta siitä voi kyllä toipua ja sitä vastaan voi taistella niillä voimilla mitä itsellä on. Ei kukaan valitse masennusta, et sinä enkä minä.

Masennus ei ole vain sitä ettei jaksa ja on laiska. Se on sitä kun sängystä ylös nouseminen tuntuu vaikealta, se on sitä kun olo tuntuu todella tuskaiselta, se on sitä kun tunnet olevasi tosi yksin vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, se on huonommuuden tuntemista, se on itkua, kyyneliä, se on pelkoa tulevasta, se on pelkoa selviytymisestä, joskus se on sitä että tunteet on hukassa ja joskus se on syyllisyyttä.

Syyllisyyttä siitä kun ei pysty parhaaseensa, vaikka tosi asiassa me masentuneena tehdään koko aika parhaamme ja kyllä me sieltä noustaan. Syyllisyyttä ei pidä tuntea, siihen ei ole syytä. Mutta se on normaali tunne masentuneena, se kuuluu asiaan. On vaan hyvä muistaa, että ei jää kiinni siihen tunteeseen. Antaa itselle armoa, antaa itselle luvan olla hauras ja antaa itselle aikaa toipua❤️

Joskus on hyvä lakata etsimästä täydellisyyttä, koska sellaista ei ole

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Pyritäänkö me ihmiset täydellisyyteen ja mitä se täydellisyys edes on?

Jokainen meistä haluaisi varmasti olla paras versio itsestään ja tietenkin tekee parhaansa. Mutta mikä se paras oikeastaan on, onko sellaista? Mulla on viime aikoina ollut paljon aikaa pohdiskella asioita ja olen päätynyt pohtimaan ihmissuhteita, ystävyyttä, ihmisten välisiä siteitä.

”Se on helpompaa sillon kun on niitä läheisiä rinnalla, jotka rakastavat minua juuri tällaisenaan, vikoineen kaikkineen”

Mä voin myöntää että joskus nuorempana olen odottanut ihmissuhteilta täydellisyyttä, mutta vanhempana olen sen ymmärtänyt että ei sellaista ole. Me ollaan kaikki ihmisiä ja me tehdään virheitä, kukaan ei voi olla täydellinen. Minun käsitys ihmissuhteista on muuttunut kokonaan. Ajattelen että kun on ne tärkeät, läheiset ihmiset rinnalla, niin sitä on heidän rinnalla silloinkin kun he mokaa, kun on vaikeaa, silloinkin kun he yrittävät työntää sinua pois, silloinkin kun he eivät välttämättä sitä ansaitsisi. Ja he tekevät toivottavasti sen saman sinulle, koska sitä se on. Kamppaillaan ja selviydytään yhdessä tässä maailmassa, joka monin paikoin osaa olla julma, mutta joskus se antaa sinulle jotain aivan uskomatonta. Ystäviä, perheen, rakkaita.

”Nauretaan yhdessä kun on hauskaa ja rakastetaan pyyteettömästi”

Minä en ole täydellinen ja teen joskus virheitä, tosi pahojakin. Aina niistä oppii, mutta siltikään minusta ei tule täydellistä, ei sellaista kuin jossain mielikuvissa ajattelen. Minun pitäisi lakata yrittämästä ja vaan olla. Minun pitäisi vaan olla sellainen kuin olen ja ennen kaikkea hyväksyä itse itseni. Se on helpompaa sillon kun on niitä läheisiä rinnalla, jotka rakastavat minua juuri tällaisenaan, vikoineen kaikkineen. Minä haluan pysyä minun läheisten rinnalla, tukena silloin kuin heilläkin on myrskyisää, silloinkin kun he ovat siellä pohjalla. Koska semmoiset ihmissuhteet ovat aivan uskomattomia ja vahvistuvat päivä päivältä.

Jos aina vaan etsii ihmissuhteista sitä täydellisyyttä, eikä voi hyväksy muiden virheitä, huomaa pian että ympärillä ei ole jäljellä enää paljon ihmisiä. Joskus me ihmiset vain vaadimme itseltämme liikoja, vaikka meidän ei tarvitsisi. Minusta semmoinen ihmissuhde missä ollaan koettu yhdessä, niitä huonojakin hetkiä sekä riitoja, ne ovat vahvimpia ja haluan uskoa että ne kestävät. Ja tärkeää on muistaa ja nähdä myös ne omat virheet, aina vika ei ole toisessa. Ja riitaankin tarvitaan kaksi ihmistä.

Pidetään kiinni niistä ihmisistä jotka ovat meille tärkeitä ja tuetaan heitä, kun on vaikeaa. Nauretaan yhdessä kun on hauskaa ja rakastetaan pyyteettömästi, tämä maailma tarvitsee rakkautta❤️

Lastensuojelu mukaan arkeen, kun jouduin psykiatriselle osastolle

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen

Lastensuojelu, monelle varmaan vieläkin aikamoinen mörkö. Kirjoitan vähän meidän kokemuksista nyt tässä muutaman viikon aikana.

Jouduin tosiaan muutama viikko sitten ensimmäisen kerran osastolle hoitoon masennuksen pahentuessa. Silloin se tarkoittaa automaattisesti, että lapsista tehdään lastensuojeluilmoitus. Sosiaalityöntekijä soitti puolisolleni heti seuraavana päivänä ja he keskustelivat siitä mikä on tilanne kotona, tarvitaanko sinne apua. Keskusteltuaan he tulivat siihen lopputulokseen, että meidän keskimmäinen lapsi aloittaa päiväkodin sosiaalihuollon tukitoimena mahdollisimman pian. Aloitus onnistuikin jo seuraavan viikon alkuun ja tutustuminen päiväkotiin samalle viikolle. Esikoinen ja keskimmäinen pääsivät samaan päiväkotiryhmään. Siitä vasta esikoinen olikin onnellinen. Päiväkodissa ollaan tietenkin tietoisia, että keskimmäisen päikyn aloitus on alkanut sosiaalihuollon tukitoimena ja eikä se haittaa yhtään.

“Samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon”

Meille on myös tarjottu kotiapua, mikä ilman muuta otettaisiin vastaan jos meillä ei kotona jo olisi apuvoimia. Ja se edelleenkin on meillä vaihtoehtona, jos sitä tarvitaan niin se meille annetaan. Jossain vaiheessa meille luultavammin tulee olemaan palaveri jossa on mukana sosiaalityöntekijä, minun mielenterveyshoitaja yms.

Minulla ei ole mitään huonoa sanottavaa lastensuojelusta vaan päinvastoin. Apua on kyllä tarjottu ja sitä myös saadaan. Kaikki haluaa vaan meidän parasta, että minä toipuisin ja lapsilla on hyvä olla. Kukaan ei ole lapsia viemässä pois, vaan nimenomaan halutaan pitää lapset kotona ja auttaa vaikeassa tilanteessa. Minusta se ei ole mitenkään kummallista että lastensuojelu on mukana menossa, kun oma vointini on huono. Sehän heidän tarkoitus on, että tuetaan ja autetaan perhettä vaikeassa hetkessä. Ja minä olen itse halunnut että meidän sosiaalityöntekijä saa ihan kaikki tiedot sinne missä mennään, koska se helpottaa meidän kaikkien tilannetta. Sillä että yrittäisin saada asiat näyttämään paremmalta kuin ne onkaan, niin pitkällä tähtäimellä siitä ei olisi kenellekään hyötyä.

“Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan”

Minun pikkuiset ovat nyt isänsä kanssa minun vanhempien luona. Heillä on hyvä olla ja soitellaan aina välillä videopuheluita. Pienin kävikin isänsä kanssa eilen vierailulla. Oli ihanaa päästä pitämään toista sylissä, mutta samalla kuitenkin tiedostin sen, että näiden pikkuisten takia minun on tultava kuntoon ja otettava apua vastaan. Ikävä on kova ja välillä aika menee heidän kuvia selaillen. Yksi asia mikä minulla on särähtänyt korvaan on se, että ovatko lapset isällä hoidossa? En kyllä koe millään tavalla että he olisivat isällänsä hoidossa, isähän heitä muutenkin hoitaa. Hän on yhtälailla vanhempi kuin minäkin.

Yksi voimabiisi jota tulee kuunneltua

Eli lastensuojelu on saanut tiedon nyt kaikista kerroista, kun olen käynyt osastolla ja niitä kertoja on nyt parin viikon sisään kolme. Ja vielä kolmannella käynnillä ollaan, uskoisin että olen täällä vielä muutaman viikon. Huomenna tapaan lääkärin missä suunnitellaan jatkosta ja siitä saa myös meidän sosiaalityöntekijä sitten tiedon. Minä vaan sanon että lastensuojelu on hyvä asia ja ottakaa ihmeessä sieltä apua vastaan jos sitä tarvitsee. Ei tarvitse sinnitellä yksin. Meillä onneksi on hyvä tukiverkko, mutta kaikilla niin ei ole ja apu lastensuojelun kautta ei ole millään tavalla huonompaa, vaan sitähän varten se on olemassa.

Äidin pieni rakkaus, yhdeksän viikkoa

Nyt mennään päivä, askel ja hengitys kerrallaan❤️

Psykiatrinen osasto — joskus on myönnettävä ettei pärjää yksin

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tässä lyhyen ajan sisällä on tapahtunut niin paljon, että en tiedä oikein mistä edes alottaisin.

Noin pari viikkoa sitten minun masennus lähti äkisti menemään todella huonoksi. Ei se paljon ilmoitellut kun huomasi taas olevansa huonossa kunnossa. Silloin alkoi jo tuntumaan että eihän tämä ole todellista, en vaan kerta kaikkiaan enää jaksa. En jaksa tätä huonoa oloa ja sitä, että en voi nauttia elämästä täysin voimin.

”Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat”

Olen väsynyt tähän taisteluun, koska aina minä en ole voitolla. Välillä, tai jopa aika usein, joudun ottamaan kaksi askelta taaksepäin. Joka päivä käyn kovaa kamppailua, joka päivä minä taistelen vaikka aina ei siltäkään tunnu. Mutta minä taistelen masennusta vastaan joka päivä ja sen todistaa se, että minä olen yhä täällä. Mutta on myös hyvä muistaa että kamppailetko oikeasti vai yritätkö vain kieltää masennuksen ja työntää sen sivuun. Koska pitkällä tähtäimellä se ei auta, vaan sen tulee löytämään edestään.

Tosiaan olo meni tosi voimakkaasti itsetuhoiseksi, niin jouduin jo itsekin toteamaan että nyt on syytä lähteä päivystykseen. Puolisoni vei minut sinne ja pääsinkin pian lääkärille. Olin tosi syvissä vesissä silloin ja täytyy tunnustaa, että muistikuvat siitä reissusta on aika hatarat. Minut laitettiin kuitenkin ambulanssilla Ouluun psykiatriselle osastolle, jossa olin muutaman päivän. Olo oli parempi, itseasiassa se oli vähän liiankin hyvä. Yhdessä yössä minun olo oli kääntynyt oikein pikaliitoon, huomasin sen taksissa matkalla kotiin. Yhden yön ehdin olla kotona, vain sen yhden yön. Minun olo oli hirveän ylivilkas, puhe nopeaa, paikallaan oli vaikea pysyä, selailin nettikauppoja, olo oli iloinen tai voisiko sanoa maaninen. Sinä iltana puolisoni vei minut uudelleen päivystykseen.

”Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään”

Päivystyksessä olin tosi ylivilkas, minulla oli hyvä olo. Halutti tanssimaan ja olin jopa uhmakas. No oman uhmakkuuden takia, jouduin tarkkailulähetteellä takaisin Ouluun. Olin Oulussa neljä päivää tarkkailussa, eli olin pakkohoidossa. Sain kaksisuuntainen mielialahäiriö -epäilyn, että sekin nyt vielä. Varmaa se kuitenkaan ei vielä ole. Tarkkailun jälkeen lähdin pois osastolta, koska silloin ei ollut mahdollisuutta päästä rauhallisemmalle osastolle. Olin siis päivystysosastolla, siellä oli aika rauhatonta ja minä kun olen vielä aika arka ihminen. Mutta en kadu missään nimessä sitä että siellä olen ollut, koska tilanne on kuitenkin siellä rauhoittunut.

Olin kotona muutaman päivän ja kaikki meni hyvin, vähän olin ylivilkas vieläkin, mutta olo oli kuitenkin ok. No yllättäen olo meni taas huonoksi toissapäivänä. Tuntui että ei jaksa taistella, olen ihan paska, surkea äiti, olo oli tosi tuskainen. Puolisoni lähti viemään minua päivystykseen. Se olikin sitten semmoinen reissu, että ei ihan vasta ole ollut. Yritin lähteä sieltä karkuun ja tietenkin sain vartijan perääni, ei olekaan ihan heti tullut painittua vartijan kanssa. Eikä varmasti tarvitse miettiä kuka sen painin voitti, eikä siihen tainnut montaa sekunttia mennäkään. Silloin tuli kyllä itkettyä ja ihan kunnolla. Hyväksyin kuitenkin lopulta että hoitoon on mentävä ja täällä nyt ollaan. Nyt kuitenkin edessä on vähän pidempi reissu, että olo oikeasti pääsee tasoittumaan. Minulle on viimepäivinä tehty isot lääkemuutokset ja nekin huonontavat oloa huomattavasti, joten olon pitää päästä nyt tasoittumaan.

”Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä”

Kova ikävä on lapsia, tosi kova. Mutta minun pitää olla kunnossa lasten takia ja heidän takia minä nyt täällä olen. Enköhän pian taas ole kotona paremmalla voinnilla. Onneksi lapset ovat isänsä kanssa mummolassa, niin tiedän että heillä on hyvä olla. Kovaa tuskaa olen kokenut siitä että olen huono äiti, haluaisin olla paras mahdollinen mitä on. Minä rakastan lapsiani koko sydämestäni, riittäisipä se viemään masennuksen pois, vaan ei se niin mene. Minä teen parhaani joka päivä.

Joskus juttelu riittää, joskus juttelu ja lääkkeet riittää ja joskus tarvitsee osastohoitoa, apua. Uskon että tämä kaikki tekee minusta kuitenkin vahvemman ihmisen. Kaikki me joudumme jossain vaiheessa elämää kohtaamaan vastoinkäymisiä, enemmin tai myöhemmin. Ja se että jos sinnittelee ilman apua, niin mitä pidempään sinnittelee, sen enemmän ne asiat kasautuu ja rysähtää kerralla päälle. Joten ei sinnitellä vaan pyydetään apua, me kaikki ansaitsemme avun ja kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin. Ennen kaikkea muistetaan myöntää itsellemme jos tarvitsemme apua. Elämä eletään vain kerran, eikä sitä aikaa kannata ainakaan käyttää sinnittelyyn.

Me saadaan kuulua, joten puhutaan❤️

Masennus — Onko se aihe josta ei saisi puhua

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa masennus, Yleinen
Siitä onkin aikaa kun olen viimeksi blogiin kirjoittanut, tässä kaiken seassa se on jäänyt sivuun.

Mulla on somesta aika ristiriitaiset fiilikset tällä hetkellä. Haluan niin kovasti kirjoittaa omasta arjesta, masennuksesta ja millaista se elämä oikeasti on. Tietenkään kaikkea minäkään en voi kirjoittaa somessa, koska joihinkin asioihin liittyy myös toisia ihmisiä. Silloin minulla ei tietenkään ole oikeutta niistä asioista julkisesti kirjoittaa.

”Tällä hetkellä elämä on ollut päivästä toiseen kamppailua, selviytymistä”

Oon nyt törmännyt ilmiöön jossa minun masennusaiheisia julkaisuja ilmiannetaan. Siitä syystä Instagram on alkanut rajoittamaan minun tilini toimintaa. Mikä tarkoittaa sitä että se piilottaa minun masennusaiheisia julkaisuja ja välttämättä aina viestien lähetys tai kommentteihin vastaaminen ei onnistu ja paljon muutakin. Tämä on viimeaikoina vienyt itseltä paljon motivaatioita kirjoittamisesta. On tullut tosi paha mieli siitä että yritän tuoda sitä elämän toista puolta esiin ja antaa mahdollisesti myös jollekin toiselle vertaistukea, niin sitten joku kokee sen asian sellaiseksi että se pitää ilmiantaa. Ja kirjoittamisesta on myös itselleni tosi paljon apua, silloin saa niitä omia ajatuksia selkeämmäksi.

Tällä hetkellä elämä on ollut päivästä toiseen kamppailua, selviytymistä. Itse olen kokenut vertaistuen äärettömän tärkeäksi, joten on ihanaa jos pystyn sitä omilla julkaisulla muillekin antamaan. Mutta kyllä tuo ilmiantaminen syö motivaatioita ja vaikka sillä joku tarkoittaisi hyvää, niin seuraukset ovat aivan päinvastaiset. Ehkä jollakin mahdollisesti ahdistaa minun julkaisut, koska niissä puhutaan siitä elämän raadollisesta puolesta. Silloin niitä ei tietenkään ole pakkoa lukea, eikä minua ole pakko seuratakaan jos ei halua.

”Harmi kun se ei ole niin yksinkertaista, olisipa se niin helppoa, olisipa jokin helppoa”

Minun elämä on tällä hetkellä masennuksen kanssa arjesta selviytymistä. Tällä hetkellä ei kauheasti ruusuista ole, joten kirjoituksetkin ovat sen mukaisia. Uskon kyllä ainakin välillä, että tämä tästä helpottaa. Toivoin kuitenkin että somen tekemistä minun ei tarvitse tämän kaiken takia lopettaa tai että minun tiliä ei poistettaisi jatkuvien ilmiantojen takia.

Jos voisin vain päättää että en ole enää masentunut ja elämä olisi yhtä auringonpaistetta, varmasti niin tekisin. Harmi kun se ei ole niin yksinkertaista, olisipa se niin helppoa, olisipa jokin helppoa. Yritän ajatella että masennus on tuonut minulle myös hyvää, ystäviä, sellaisia ihmisiä joiden edessä voi olla aito oma itsensä. Masennus on myös tehnyt minusta vahvemman hetki hetkeltä ja kasvattanut ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan elämässä vaikeuksia ja tulevaisuudessa osaan kohdata ne vaikeudet vahvempana, viisaampana.

”Lyhyin askelin, hengitys kerrallaan”

Tämä elämä on muovannut minusta minut, se on muovannut minusta sellaisen äidin kuin olen. Siitä en ole pahoillani. Lapseni saavat rennon, kuuntelevan, ymmärtävän, hauskan, tasapuolisen, rakastavan äidin.

Joten ainakin toistaiseksi jatkan somen pitämistä ja toivon, että joskus joku ei kokisi asiaksi ilmiantaa minun julkaisuja. Toivon että tulevaisuudessa se ei syö itseltä motivaatiota niin että päättäisin lopettaa somessa kirjoittelun.

Nyt kuitenkin päivä kerrallaan eteenpäin, lyhyin askelin, hengitys kerrallaan. Kyllä tästä selvitään, yhdessä. Me ei olla yksin, meitä on monta käymässä samaa kamppailua ja kenenkään ei tarvitse vaieta asiasta, masennus ei ole aihe mistä ei saisi puhua. Siitä pitää puhua ja siitä nimenomaan saa puhua.

Instagram @minjasinkkonen

Synnytyksen jälkeinen masennus

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Masennus ja lapset, tästä on varmasti mielipiteitä laidasta laitaan, joten ei mennä siihen. Ajatellaan että saat vaikka kaksi lasta, sulla on elämässä kaikki ihan hyvin ja masennut synnytyksen jälkeen. Masennut siitä huolimatta että kaikki on hyvin, ja niinkuin joku saattaa ajatella, että ei ole mitään syytä masentua.

”Olisipa elämä niin yksinkertaista ja mustavalkoista”

Mutta ei se masennus toimi niin. Et sinä masennu sen takia, että saat lapsia. Ei sen takia että joku olisi elämässä huonosti ja totta kai sekin vaikuttaa. Aina ei kuitenkaan tarvitse olla edes mitään erityisempää syytä, pelkkä raskaus ja hormonitkin voi riittää siihen, että masentuu. Ei sille ihminen itse mitään voi, eikä se ole päätös joka olisi itsestään kiinni.

Sitä vain masentuu, eikä sitä huomaa välttämättä itsekään. ”Miksi hommata lapsia ja sitten heti masentuu”. Niin, olisipa elämä niin yksinkertaista ja mustavalkoista. Sain tähän itse vastikään hyvän näkökulman. Jos asia olisi niin, että saisit lapsen ja joutuisit vaikka onnettomuuteen, etkä olisi niin hyvässä kunnossa hoitamaan lapsia. Ethän sinä sille itse mitään voisi, eikä sitä ollut suunniteltu, niin vain tapahtui. Ja juuri niin on myös masennuksen kanssa. Et sinä sitä itse halunnut tai suunnitellut, se vain tuli, vaikka et sitä halunnut.

”Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma päätös”

Kaikki eivät näe masennusta sairautena, eivätkä kaikki ymmärrä mitä se oikein on. Ei se ole sitä että nyt olet vähän huonolla mielellä, se on kaikkea muuta. Masennus vie sinulta elämänilon, energian ja läheisyyden. Ja se tuo tilalle kiukkua, väsymystä, huonon itsetunnon, kyvyttömyyden toimia. Pahimmassa tapauksessa masennus vie sinulta halun elää ja nähdä sen hyvän mitä elämässä on. Ja se kaikki ei ole päätös tai itsestä kiinni. Toiset masentuu pienesti ja toiset niin paljon, että haluaa jopa tappaa itsensä. Ja se kaikki on ihan todellista ja masennus on sairaus, jolle ei itse voi mitään, se vain tulee.

Eikä elämää ja tulevaisuutta voi alkaa pelkäämään sen takia jos masennus tulee takaisin. Se on sama asia kuin ajattelisi, että en voi tehdä enää mitään jos joudun uudestaan onnettomuuteen. Silloin ihminen lakkaa elämästä ja antaa pelon, masennuksen voittaa. Masentuneella ja masennuksesta toipuneilla ihmisillä on oikeus elää ilman pelkoa, syyllisyyttä siitä että elää. Ja muiden pitäisi kannustaa siihen. Me elämme vain kerran ja me teemme vain parhaamme.

Minä yritän joka päivä olla paras äiti minun lapsille, vaikka joskus joudun menemään sieltä mistä aita on matalin. Se riittää, minä kuitenkin ajattelen minun lapsien parasta.

Synnytyksen jälkeinen masennus ei ole oma päätös. Se ei tule sen takia, että olisit surullinen omista lapsistasi. Se ei tule siksi, että et rakastaisi omia lapsiasi. Se ei tule siksi että elämäsi olisi huonoa. Se ei tule siksi että olisit huono äiti. Se vaan tulee, vaikka et sitä itse olisi tilannut.

Hento ihminen, joka on varsin herkkä hajoamaan

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Minulla on sellainen ajatus että oon muita huonompi, ihan pohjasakkaa. Ja eritoten ajattelen, että masennus huonontaa mua ihmisenä ihan hirveästi ja oon sen takia kertakaikkiaan ihan paska.

Eihän asia näin ole, masennus ei tee ihmisestä huonoa. Koulutus, parisuhde tai harrastus ei määritä ihmistä, vaan ihminen tekee sen ihan itse. Voi päättää tekeekö hyviä tekoja ja kohteleeko muita ihmisiä tasavertaisesti. Vai nostaako itseään jalustalle vai pitääkö itseään samanvertaisena kuin muut ovat. Loppujen lopuksi me kaikki ollaan samasta puusta veistetty.

Kukaan ihminen taas ei ole täydellinen. Me ollaan vain ihmisiä ja joskus me saatetaan loukata toisiamme tarkoittamatta. Joskus jopa loukataan tarkoituksella, mutta se miten sen jälkeen toimii, on ihan eri asia. Osaako pyytää anteeksi? Jokainen tekee virheitä, kukaan meistä ei tosiaankaan ole täydellinen, eikä sellaista kannata tavoitella, koska täydellisyyttä ei olekaan.

”Me kaikki ollaan vain hentoja ihmisiä, herkkiä hajoamaan.”

Jos kokee olevansa parempi ihminen kuin muut, niin silloin omassa ajatusmaailmassa on jotain korjattavaa. Me kaikki ollaan ihmisiä ja me kaikki voidaan mennä rikki, ihan yhtäkkiä ja odottamatta. Oli sitten presidentti tai kuka tahansa. Sen kaiken ulkokuoren ja kulissin takana on vain hento ihminen joka on varsin herkkä hajoamaan. Voi hajota vähäsen tai sitten voi romahtaa kokonaan. Joskus joku tapahtuma johtaa romahtamiseen tai joskus sille ei ole edes mitään kummempaa syytä. Ihmismieli on niin kummallinen ja erikoinen.

Mä oon romahtanut kokonaan, mutta olen jo alkanut keräämään palasia yhteen, se ei ole helppoa ja joskus ei edes kiinnostaisi tehdä niin. Mutta mä olen käynyt ihan pohjalla ja koko ajan kiipeän sieltä ylöspäin, välillä tulee horjahtamisia. Olen yrittänyt itselle takoa ajatusta päähän, että ei masennus tee minusta huonompaa. Ei romahdus huononna minua ihmisenä.

Ajatus kuitenkin oli, että ei me voida verrata kuka on parempi ja kuka huonompi. Me ollaan kaikki ihmisiä ja se miten me kohdellaan ja nähdään toisemme, niin juuri se määrittää meidät loppupeleissä. Me kaikki ollaan vain hentoja ihmisiä, herkkiä hajoamaan. Mutta sä määrität sen näetkö muut ihmiset samanvertaisina. Koska siinä vaiheessa, kun alkaa pitämään itseään muita parempana, on joku mennyt vikaan ja siinä vaiheessa voi vielä kääntää suuntaa. Kukaan meistä ei ole täydellinen, aina ei osata sanoa juuri oikeita sanoja, ei me voida tietää kaikkea mutta me kuitenkin voidaan yrittää kohdata toisemme samanarvoisina. Virheitä saa tulla ja niitä tuleekin, se on sitä elämää. Kukaan ei ole täydellinen, eikä tarvitse ollakaan.

Masennus ei huononna ihmistä, erilaisuus ei huononna ihmistä, yhdenvertaisuudessa taas on voimaa.

Ahdistus — ei niin kiva kaveri

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Tiedätkö sen ahdistavan tunteen mikä vyöryy ylle kuin hyökyaalto. Sitten kun ollaan siinä tilanteessa, että se vyöryminen on päässyt tapahtumaan, niin siitä on vaikea päästä eteenpäin.

Ahdistus tuntuu rinnassa, ylämahassa, välillä joka paikassa ja välillä jopa rinnassa muljahtelee. Se on maailman kamalampia tunteita, kun tuntuu että ei tästä selviä. Miten edes pystyy hengittämään, miksi tämä olo ei helpota, miksi se ei lähde pois. Mulla ahdistaa koko ajan, enemmän ja vähemmän päivän aikana. Joku pienikin asia voi laukaista pahan ahdistuskohtauksen. Sen ei tarvitse olla isoa asia, vaan se voi olla ihan pikku juttu.

Mulla on omat huonot keinoni purkaa ahdistusta. Joskus työnnän ahdistusta niin pitkään sivuun, että se purkautuu jossain vaiheessa kuin tulivuori. Siitä tavasta yritän opetella pois, niinkuin yleensäkin pahan olon työntämisestä pois. Jossain vaiheessa ne asiat tulevat vastaan kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin. Mutta kun olo on tosi paha ja ahdistus maksimissaan, niin tekisi mieli hakata päätä seinään ja hajottaa jotain, ihan mitä tahansa. Ei ahdistuksen kanssa ole todellakaan helppoa.

Kaverini ahdistus, enkä sanoisi sitä mukavaksi kaveriksi. Mutta jotenkin sen kanssa pitäisi oppia tulemaan toimeen. Löytää keinot miten päästä sen kanssa juttuun, löytää keinot miten selvitä. Tänään on ollut semmoinen päivä, että ahdistus on ollut voimakkaasti päällä. Tuntuu kuin tukehtuisi sen alle, eikä sieltä pääse pois. Eikö se voisi jättää minua rauhaan. Tekee niin pahaa ja itkettää. Miksi minä, mitä olen tehnyt, että tämmöisen olon olen ansainnut, miksi?

”Se on rankkaa, todella rankkaa.”

Masennus ja ahdistus on joskus aika raakaa. Mutta siksi sen kanssa yleensä joutuukin kamppailemaan. Sieltä kuitenkin aina löytää tien ulos tai sen kanssa oppii elämään. Helppoa se ei välttämättä ole ja niinkuin joku taannoin kirjoitin instagramissa kysymysboksiin, että toisille se on helpompaa ja toisille vaikeampaa. Meillä kaikilla on omat kamppailumme ja omat keinomme miten voitamme sen taiston. Onneksi niitä keinoja ei tarvitse yksin etsiä.

Halusin vain kirjoittaa miltä minusta oikein tuntuu, kun se ahdistus iskee, eikä tässä siltikään tule ilmi kaikki ajatukset ja tunteet mitä silloin käyn läpi. Se on rankkaa, todella rankkaa. Ehkä siitä kuitenkin selvitään. Tänään minä kävin psykiatrin vastaanotolla. Sen jälkeen olin aika tolaltani ja tuntui, että kaikki kaatuu päälle. Näin jälkeen päin ajatellen, sain kuitenkin todella hyvän avun sieltä. Joka paikasta on kyllä saanut tukea, kunhan sen tuen ottaisi vaan vastaan. Haluan uskoa että kyllä tästä vielä noustaan, omat vanhat traumat tekevät siitä vain todella paljon vaikeampaa. Huomenna on uusi päivä ja ehkä se on jo hieman parempi kuin tämä päivä!💪🏻 Ja jos ei ole, niin eiköhän se hyvä päivä sieltä vielä tule, kyllä se tulee. Mutta sitä ennen on vähän rankkaa, tai aika paljonkin rankkaa.

”Ympyrää kuin hyrrät pyöritään
Ja siinä kun mietin, mitä mä teen
Niin sä tartut mua käteen
Hei, ethän pois mee?
En mä osaa elämää
Ilman sua
Jäädään paikalleen, niin ei päivä päätykkään
Ja hartioilta sun mä kaiken nään” -Pyhimys

Onneksi minulla on minun ihanat lapset, ihana perhe ja ihania ystäviä❤️ Vaikka sitä ei ehkä nyt näe ja ymmärrä, niin tosi moni ihminen välittää minusta. Se on kultaakin kalliimpaa.❤️

Arjen toiset kasvot — masennus ja ahdistuneisuus

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Mitä sitten kun heräät yhtenä päivänä ja ymmärrät olevasi masentunut ja todella ahdistunut? Minulle niin kävi ja pitkään meni ennenkuin sen itselle pystyi myöntämään, vai myöntääkö sitä todellisuudessa itselleen vieläkään. Kirjoitin tekstin tämän hetkisistä fiiliksistäni ja siitä millaista se minun arki tällä hetkellä oikeasti on. Elämä ei ole läheskään aina niin helppoa ja yksinkertaista, se on usein paljon muutakin. Teksti oli helppo kirjoittaa, mutta sen julkaiseminen on taas kaikkea muuta.

”Tuntuu että silloin olen huonompi ihminen kuin muut, olen heikko ja kerta kaikkiaan rikottu ihminen.”

Minulla lähti ahdistus ja masentuneisuus pikku hiljaa nousuun raskausaikana. Ensimmäisenä alkoi väsymys ja painajaiset, pikku hiljaa ahdistus alkoi salakavalasti lisääntyä. Ennenkuin sitä itse huomasikaan, niin se oli läsnä jokaisessa päivässä. En myöntänyt sitä pitkään aikaan, sitä on todella vaikea myöntää itselleen. Pikku hiljaa se oma persoona alkaa jäädä sen ahdistuksen alle ja eräänä päivänä katsoo peiliin eikä meinaa edes tunnistaa itseään, olenko tuossa minä. En tiedä kumpaa olen enemmän, ahdistunut vai masentunut, mutta sen tiedän että minua ahdistaa joka päivä. En aina edes itse ymmärrä mikä minua ahdistaa, ehkä siitä tunteesta olisi helpompi päästä eroon jos tietäisi mikä sen oikein aiheuttaa.

Painajaiset koskevat vanhaa traumaa joka minulla on takana, niitä unia tuntuu olevan vaikea käsitellä hereillä olessa. Onneksi ne ovat vähentyneet synnytyksen jälkeen, mutta edelleen niitä tulee.

Tuntuu että en osaa nykyään puhua ja omat vastaukset on luokkaa hyvin menee, joo, ehkä, varmaan ja en tiiä. Kyllähän minä tiedän mitä siellä oman pään sisällä liikkuu, mutta niiden asioiden sanominen ääneen ei ole niin helppoa. Tuntuu välillä että en pysty luottamaan keneenkään tarpeeksi sanoakseni niitä asioita ääneen. Oikeastaan minulla hävettää, minulla hävettää todella paljon. Enhän minä haluaisi olla masentunut tai ahdistunut. Kyllähän se elämä olisi todella helppoa ja yksinkertaista jos ei tarvisisi painia tämmöisten asioiden kanssa. Jos vaan voisi joku päivä päättää että nyt tämä on tässä, en ole enää masentunut enkä ahdistunut. Jos minä sanon ääneen ne asiat mitkä minua vaivaa, niin sitten niistä tulee niin todellisia. Tuntuu että silloin olen huonompi ihminen kuin muut, olen heikko ja kerta kaikkiaan rikottu ihminen.

Haluan olla normaali, mitä se sitten ikinä onkaan. Minun päässäni se on täydellinen Instagram feedi, täydellisine kuvineen, kaikki näyttää niin täydelliseltä, miksi omakin elämä ei näytä siltä? Enimmäkseen se näyttää väsyneeltä, rinkkinäiseltä, ahdistuneelta, kiukkuiselta, itkuiselta… Monesti selaan instagramia ja mietin miksi oma elämäni ei ole tuollaista, koska nekin kuvat mitä itse jaan, antavat vain pintaraapaisun siitä mitä se meidän arki todella on. Tällä hetkellä se on haastavaa ja tunnen suurimmaksi osaksi olevani yksin. Olen yksinäinen, kuka näitä minun tuntemuksia ja ajatuksia voisi oikeasti ymmärtää? Yritän puhua niistä mutta se on niin kovin vaikeaa ja en usko tulevani oikeasti ymmärretyksi. Minulla on ajatus että olen paljon huonompi kuin muut ihmiset, olen pohjasakkaa. En ole laiska ja oikeastaan eihän siihen ole mahdollisuutta kun on kaksi pientä lasta. Joskus on hetkiä kun romahdan sänkyyn, tuntuu että ei vaan pysty ja ahdistaa niin paljon että se jopa joskus lamaannuttaa. Tunnen olevani äärimmäisen huono ihminen, epätäydellinen. En ole korkeasti koulutettu, eikä meillä vielä ole omaa kotia ja tunnen siitä kovasti huonoa omaatuntoa.

Minun ajatukset ovat olleet välillä todella synkkiä. Olen kuitenkin käynyt juttelemassa niistä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja saanut niihin jonkun verran apua. Syön myös mielialalääkkeitä, tarvittaessa minulla on lääke myös ahdistukseen. Tällä hetkellä olo on aika toivoton ja ajatukset sekaisin. Olen ehkä hieman kateellinenkin niille kenen elämä vaikuttaa olevan niin helppoa, ehkä se ei sitä todellisuudessa ole. Eihän sitä kukaan voi tietää mitä toisen elämässä oikeasti tapahtuu. Haluaisin vain että elämä palaisi takaisin raiteilleen ja voisin työntää pahan olon ja ahdistuksen sivuun. Tiedän että ei se niin mene, ja yritän jostakin ammentaa voimia kamppailla tämän olon kanssa.

Se tuntuu siltä kuin joku puristaisi rintakehää ja on vaikea hengittää. Tuntuu siltä kuin itkua pitäisi pidätellä koko ajan. Nauran koska haluan peittää sen alle kyyneleet. Vitsailen koska peitän pahaa oloani niin. Hengitän koska on pakko, en siksi että haluaisin tehdä niin.

Eihän tämä elämä ole helppoa vaikka siitä kovasti semmoista yrittäisi tehdä, ainakaan minulla. Ja jos minä voisin, niin en olisi tällä hetkellä ahdistunut tai masentunut, mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. Tällä hetkellä minä kamppailen omaa taistelua oman pääni sisällä, jospa minä lopulta jäisin voitolle.

”Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy. Tää oli minun syy. Kaikki muutkin kantaa taakkojaan, nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa. Kyllä mä tämän tiedän ja nääthän, miten reipas tänään oon. Hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot, sille miten uupunut oon. Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan, vaikken oikeesti henkeä saa. Mä kyllä reipas tänään oon vaikka melkein luovutan jo. Miten reipas tänään oon hymy huulilla työni mä teen. Ja sinä täysin sokee oot sille miten uupunut oon” -Johanna Kurkela Ingrid

Päiväkodin aloitus — tukitoimet

julkaissut rakkauskromosomi, kategoriassa Yleinen

Meillä on nyt viimeaikoina ollut mielessä neidin päiväkodin aloitus. Sitä itseasiassa ovat monet ammattilaiset suositelleet, koska se olisi Meean kehityksen kannalta hyväksi. Mallioppiminen olisi päiväkodissa vahvimmillaan, koska onhan siellä kavereita kenestä katsoa mallia.

Kysyin taannoin mitä haluatte tietää Meeasta ja siellä kysyttiin Meean päiväkodin aloituksesta ja minkälaisia tukitoimia olisi mahdollista sinne saada?

Meea aloittaisi kuntouttavan päivähoidon 2-3 kertaa viikossa. Kehitysvammalääkäri suositteli hänelle omaa avustajaa päiväkotiin, mutta se on eri asia saako hän avustajaa. Kuitenkin jos saisi edes jaetun avustajan muutaman lapsen kanssa, se voisi olla jo ihan huippujuttu. Fysioterapeutti oli sitä mieltä että välttämättä oma avustaja ei olisi Meealle niin paljon hyödyksi kuin jaettu avustaja, koska muuten Meea olisi vain sen yhden ihmisen kanssa. Ilmeisesti siinä on ajatuksena että ei oppisi niin itsenäiseksi jos aina on saman ja yhden ihmisen kanssa. Ja varmaan sitten tottuisi vain siihen yhteen ihmiseen.

Joten nyt meillä olisi lappujen täyttelyä edessä, luultavasti kuitenkin päiväkodin aloitus menisi alkuvuoteen ja hyväksyykö päiväkoti Meean tarvetta avustajalle? Nämäkään ei ole aivan itsestäänselviä asioita. Paljon olisi asioita selvitettävänä ja heti, kun ristiäiset ovat ohi niin käydään asioiden kimppuun. Fysioterapia ja puheterapia osaksi järjestyisi päiväkodissa, mikä on kiva juttu. Tukiviittomaopettajankin olisi ilmeisesti mahdollista käydä opettamassa viittomia päiväkodissa muutaman kerran, tämäkin tietenkin riippuu hyväksyykö kunta sitä.

”Jotenkin sitä niin kovasti haluaisi suojella omaa lastaan, hän on niin erityinen.”

Minulla on vielä hirveän ristiriitaiset ajatukset päiväkodin aloituksesta. Toisaalta se olisi todella hyväksi Meean kehityksen kannalta ja hän oppisi siellä sosiaalisiataitoja. Meea on ollut ja on vieläkin kova vierastamaan muita, itku tulee jos me vanhemmat lähdetään näköpiiristä pois ja ei oikein kelpuuta kenenkään muiden syliä kuin meidän. Joten ehkä siltäkin kannalta päiväkoti voisi olla hyvä asia. Kuitenkin minulla on itsellä pään sisällä mielikuva jossa Meea istuu yksin nurkassa, ihan ypöyksin kun häntä ei ole aikaa auttaa. Meeakin kuitenkin tarvitsee apua vielä kaikessa ja on niin älyttömän ujo. Ehkä sen ajatuksen saan vielä pois, ja jos Meea saisi edes sen jaetun avustajan niin voisi ajatus helpottaakin. Jotenkin sitä niin kovasti haluaisi suojella omaa lastaan, hän on niin erityinen. Ja kuitenkin ajatuksena käy välillä, että näkevätkö päiväkodin työntekijät häntä yhdenvertaisena, entä jos häntä ei kohdeltaisi niinkuin muita? Tottakai Meea tarvitsee enemmän tukea ja sehän on selvä, mutta kuitenkin hän on samanarvoinen kuin muutkin. Hän on meidän Meea❤️ En aivan osaa purkaa kaikkia ajatuksia mitä päiväkodin aloituksesta tulee, mielelläänhän sitä neidin kotona pitäisi.

Kuitenkin nähtäväksi nyt jää millaiset tukitoimet Meea päiväkotiin saa, eli jännityksellä odotetaan. Ja jospa tämä minun omakin jännitys alkaisi pikku hiljaa tästä lieventymään.